Laitos vai perhe?

meille tuli pienilapsi kiintymyssuhdehäiriöineen vaikean kotivauvavuoden ja koko taaperoiän kestäneen laitossijoitus jakson jälkeen.

eikä helppoa ole ollut. SILTI USKON kuten sossukin, että kiintymyssuhde jos koskaan on korjattavissa, korjataan perhehoidossa.

kysehän on nimenomaan pysyvien, luotettavien ihmissuhteiden puutteesta ja sen aiheuttamissa vaikeuksissa uskoa ja luottaa elämään.

paraskin laitoshoito sisältää kolmivuorotyötä tekevät hoitajat, viikonloppuvapaat, vuosilomat, pekkaset ja sairaslomat sijaisineen. on sitten millainen omahoitajasysteemitahansa, niin porukka pyörii ja vaihtuu päivittäin monta kertaa.

kyllä meilläkin oli alussa huuli lapsella pyöreänä, kun aamuvuorossa oli sama joka illalla nukutti ja se iankaikkisen sama valvoi iltapäivääkin ja seuraavaa ja seuraavaa. ei ollut koskaan ollut saman ihmisen hoidossa edes vuorokautta. jos traumaattinen vauvavuosi laiminlyönteineen unohdetaan.

voimavaroja kiintymyshäiriöisen lapsen hoitaminen
vaatii. ja siinä sosiaalipuoli saisi tulla vahvasti apuun. info-paketteja (mikä häiriö, miten monilla tavoin tulee esiin, mitä voi kotona tehdä, mistä hakea apua, terapian tarjoaminen heti, mistä löytyy lähimmät saman oireyhtymän kanssa työskentelvät (vertaistukiryhmä)) ja konsultointi ja jopa lomituksen järjestäminen.

puolivuotta sitten olin loppu, valmis palauttamaan lapsen. nyt en taas mistään hinnasta. meillöä koppaterapia on alkanut lupaavasti.

Meille sijoitettiin poika kertomatta tarkkaan lapsen taustoista. Pikkuhiljaa, vuosien mittaan on paljastunut, mistä on kyse. Vaikea kiintymyssuhdehäiriö on diagnoosi. Monen vuoden painostuksen jälkeen, lapsi saa hoitoa, mutta sijaisvanhemmat ovat nyt kelvottomia hoitotahon mielestä. Sijoitus on purkautumassa ja hoitotaho varmaan on miettinyt asian tarkkaan lapsen edun mukaisesti, kun tollaisen lausunnon antaa.
Tuki sijaisperheelle on ollut lähinnä haukkumista lomaoikeuden käyttämisestä, työnohjausta ei anneta, joten siinä mielessä ratkaisu on varmasti meidänkin puolelta oikein, sillä jotenkinhan tämä rakennelma sortuisi joka tapauksessa.

kun sijaisperheestä lapsi palaa omaan bioperheeseen?

Anteeksi, että työnnän lusikkani vähän joka keskusteluun, mutta kun olen itse lastenkodissa sekä siaisperheessä asunut ja minulla on mielipide ja aika vahvakin sellainen, koskien pieniä lapsia, sillä, mielestäni on pelkästään lapsen (n.vuoden ja sen alle) rääkkäystä laittaa lastenkotiin ja tavllaan minä ihmettelen, vaikka tjuankin sen broblematiikan osittain, mutta mielestäni pieni lapsi ei koskaan milloinkaan sovellu lastenkotiin. Mielummin siaisperheeseen tai perhekotiin, jossa ei ole pieniä lapsia muita ja jossa resursseja on.

Itse nimittäin asuin lastenkodissa, jossa oli myös vauvojen puoli. Vauvoja oli n. 5-6, hoitajia kaksi. Vuodenikäisenä he siirtyivät vähän isompien puoleen, jossa lapsia oli enemmän ja hoitajia siihen nähden taas vähemmän, mitä olisi tarvittu.

Pieni lapsi tarvitsee aina syliä, lohtua ja läheisyyttä ja paljon ja kokoajan! Lastenkodissa ei todellakaan resursseja siihen ole (viimeksi paripäivää sitten vierailin yhdessä vanhassa lastiksessa, jossa olin pienempänä, ja siellä oli näitä pieniä ja suuria sekamelskassa ja hoitajilla sylejä/käsejä ihan liian vähän) tilaa kyllä on, mutta vauvoihin/pikkuisiin nähden sitä sylitilaa ei taas, eikä aikaa.

Silloin kuin itse asuin lastiksessa me kävimme yhden toisen tytön kanssa vauvalassa hoitamassa säännöllisesti vauvoja. Itsekeskeisinä lapsina valkkasimme vain yhdet (mutta toisaaltaan ehkä oli parempi niin) ja hoidimme niin pitkään, kunnes lapsi pääsi joko perheeseen tai siirrettiin muuhun laitokseen (kuten yhden vauvan osalta kävi ja josta itse olin todella surullinen ja aika hädissäänkin, miten pärjää ihan ventovieraassa ympäristössä) huomioikaa nyt kuitenkin, että olin tuolloin vasta 12-vuotias räkänokka;)

Jokatapauksessa, aina kun menimme hoitamaan niitä vauvoja, niin hoitsut pinkoivat kahville ja joka ikinen kerta, kun tulimme olivat kaikki vauvat lattialla ELLEI ollut syöttö tai vaipanvaihto tai päikkäriaika. Tämän lisäksi (mitä nyt kasvettuani ihmettelen suuresti ja mitä en koskaan ikinä olisi antanut itse niin pienen lapsen tehdä) oli se, että meille luotettiin aikalailla täysin vaipanvaihto, vaatteiden pukeminen ja riisuminen. Ainoastaan YKSI hoitaja oli sitä mieltä, että olimme liian pieniä ja että siinä voisi käydä hassusti (silloin olin erimieltä nyt olen sitä, että hän taisi olla fiksuin kaikista) ja tämä hoitaja on ainut, jonka sylissä muistan vauvojen olleen ihan muuten vaan.

Ja sen muistan, että silloin ajattelin, etten ikinä koskaan halua, että oma vauvani joskus joutuii samaan tilanteeseen. Omastamielestäni jopa alle 3-vuotias on ihan liian pieni lastenkotiin.

Ja muistanpa viellä senkin, että vauvalassa oli yksi vauva, jota kävin hoitamassa niin usein, kun siellä sai käydä (n. 2h 2x/vko) ja tällä vauvalla oli vatsanpuruja, lastiksen hoitsuille hän oli kuitenkin "Vauva joka nyt vaan itkee paljon" mutta, kun vauvan otti syliin selkä vatsaavasten ja piti pystyssä heijaten jalkoja, jotta ilma pääsisi pois, niin vauva ei koskaan itkenyt. Muistan selvästi viellä kuin neuvoin itse hoitajia, miten saavat vauvan rauhoittumaan ja reaktio oli lähinnä "aha, vai niin" ja olkien kohautus. Ehkä heillä ei ollut aikaa ja joillaain ei edes mielenkiintoa, mutta muistan miten tälle toiselle tytölle haukuin nämä ko. hoitajat, joista en oikein kenestäkään pitänyt (syystä, että kiirehtivät aina kahville kun tultiin, enkä voinut ymmärtää sitä, kun lattialle jäi niin paljon muita vauvoja), koska eivät kuunnelleet miten tämän "vaikean" vauvan sai ihan yhtä rauhalliseksi ja iloiseksi kuin muutkin. Ja tämä vauva oli se, joka siirtyi lopulta toiseen lastenkotiin, kivenheiton päähän, mutta "lähemmäksi mummia" mikä taas oli lapsenmielessäni käsittämätöntä, sillä en ymmärtänyt, miksi mummi ei tullut sitä pientä matkaa siihen lastikseen, jossa vauva oli ja antanut vauvan jäädä tuttuun paikkaan.

Luultavasti kyse kuitenkin oli siitä, että vauvaa kotiutettiin hiljalleen mummille, ainakin toivon niin..