Seuraa pienimuotoinen avautuminen ja tiedustelu, josko jollain muulla olisi ollut vastaavaa.
Olen vähän päälle kolmekymppinen, naisen kanssa pariutunut nainen, joka pääasiassa liikkuu ja elää ns. heteropiireissä. Elämässäni on toki (onneksi) muitakin lesboja ja he ovat minulle kultaakin kalliimpia ja tärkeitä ystäviä, mutta pääasiassa niin sanottu päivittäiskaveriporukkani koostuu heteroelämää elävistä ihmisistä.
Olen aina ollut lapsirakas ja huomaan osaavani lasten kanssa vedellä oikeista naruista, ymmärrän heitä ja tulen useimmiten hyvin juttuun tämän lyhyen kansanosan kanssa. Olen aina toivonut saavani joskus tulla vanhemmaksi jollekulle, vaikka en mitään riipivää vauvakuumetta (vielä) ole kokenutkaan.
Nyt, kun (hetero)kavereillani on meneillään kaikkein kiihkeimmät lastentekovuodet ja vauvauutista puskee ovista ja ikkunoista, huomaan kokevani rintaa puristavaa ulkopuolisuutta ja tästä johtuen surua aina näitä (joskin toki iloisia) uutisia kuullessani. Totta kai olen aina kulloinkin kyseessä olevien ystävien puolesta onnessani, mutta samalla en pysty hillitsemään sydänalastani kumpuavaa haikeutta ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta siitä, että onko joskus minunkin vuoroni? Saanko minä –yksin tai yhdessä puolisoni kanssa- koskaan kertoa iloisia uutisia läheisilleni? Hyväksytäänkö minun perheeni silloin samalla tavoin ehdoitta, kuin heterokavereideni perheet?
Sitten tähän varsinaiseen otsikkoasiaan, kateuteen. Huomaan olevani kateellinen tai potevani jonkinlaista kurjaa oloa mitä tulee heteroiden lapsenteon ja perheenperustamisen helppouteen – hups, tuostanoinvaan, puolivahingossa ja pikkuyllärinä omassa sängyssä oman rakkaan kanssa. Toki tiedän, että moni heterovanhempienkin lapsi saa alkunsa klinikalla ja maljalla, ehkä jopa lahjasoluista, mutta jotenkin minun kaveripiiriini on siunaantunut lähestulkoon vain näitä kertalaakista-hupsistakeikkaa-lapsia.
Olen kateellinen siitä, millaista yleistä hyväksyntää heteroiden lapset ja perheet saavat yhteiskunnassa nauttia. Olen kateellinen siitä, että heteroilla on mahdollisuus saada biologinen lapsi yhdessä oman rakkaansa kanssa, että lapsessa voi olla molempien piirteitä, eikä tarvitse pelätä sitä, että toinen tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi koko vanhemmuusjutusta kun perheeseen muuttaakin yhtäkkiä puolison ja tanskalaisen luovuttajamiehen geeniruletin tulos. Olen kateellinen siitä kaikesta helppoudesta, vaikka toki tiedostan, että heteroparillakin voi olla suuria vaikeuksia lisääntymisasioissa ja he saattavat tarvita paljonkin, jopa mahdollisesti paljon naisparia enemmän, lääketieteellisiä apuja lapsen alkuunsaattamisessa.
Olen kateellinen, koska tuntuu, että kaikki se, mitä itsekin haluaisin, tuntuu olevan lasikaton takana, kun taas heterokavereille se on tarjolla käden ulottuvilla.
Välillä tuntuu, että olen lesbo, jolla on heteron sielu – niin paljon kaipaan niitä asioita, jotka heteroille ovat helppoja ja itsestäänselviä. Ainoa, mitä heteroelämästä en halua itselleni, on parisuhde miehen kanssa. Nuorempana yritin, selväksi tuli, ettei se ole minua varten, enkä voi sellaisessa parisuhteessa olla kokonaisvaltaisesti onnellinen.
Olen miettinyt, että olisiko minun (kumppaniani asia ei niinkään häiritse) parempi alkaa aktiivisemmin hakeutua enemmän ja eksklusiivisemmin toisten lesbojen seuraan. Toki siinäkin jengissä on perheellisiä, mutta ehkä heidän kanssaan oleminen ja heidän perheidensä seuraaminen olisi helpompaa, koska tällainen perheellisyys on meillekin mahdollista ja realistista? Jotain, josta itsekin voi päästä osalliseksi myöhemmin? Jotain, jota seuratessa ei ehkä tuntisi niin voimakasta toiseutta, erilaisuutta ja ulkopuolisuutta? Ja - antakaa anteeksi - jonkinlaista huonommuuttakin?
Tietenkään en heteroystäviäni arvota pois elämästäni heidän heteroutensa vuoksi, niin kuin hekään eivät minua lesbouteni vuoksi. He ovat minulle rakkaita ja tärkeitä, mutta ainakin nyt tuntuu todella raskaalta olla aina se yksi erilainen, toista tietä toisessa tahdissa kulkeva poikkeus säännössä, jonka mukaan kaikkien muiden elämät tuntuvat etenevän askel askeleelta.
Lukekaa, reflektoikaa, teilatkaa tai tukekaa, mutta reagoikaa ja kertokaa, kuinka ihmeessä saisin tämän itseäni kuluttavan, välillä esiin pulpahtelevan kateuden siemenen joko katoamaan tai versomaan jotain kauniimpaa.
Olen vähän päälle kolmekymppinen, naisen kanssa pariutunut nainen, joka pääasiassa liikkuu ja elää ns. heteropiireissä. Elämässäni on toki (onneksi) muitakin lesboja ja he ovat minulle kultaakin kalliimpia ja tärkeitä ystäviä, mutta pääasiassa niin sanottu päivittäiskaveriporukkani koostuu heteroelämää elävistä ihmisistä.
Olen aina ollut lapsirakas ja huomaan osaavani lasten kanssa vedellä oikeista naruista, ymmärrän heitä ja tulen useimmiten hyvin juttuun tämän lyhyen kansanosan kanssa. Olen aina toivonut saavani joskus tulla vanhemmaksi jollekulle, vaikka en mitään riipivää vauvakuumetta (vielä) ole kokenutkaan.
Nyt, kun (hetero)kavereillani on meneillään kaikkein kiihkeimmät lastentekovuodet ja vauvauutista puskee ovista ja ikkunoista, huomaan kokevani rintaa puristavaa ulkopuolisuutta ja tästä johtuen surua aina näitä (joskin toki iloisia) uutisia kuullessani. Totta kai olen aina kulloinkin kyseessä olevien ystävien puolesta onnessani, mutta samalla en pysty hillitsemään sydänalastani kumpuavaa haikeutta ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta siitä, että onko joskus minunkin vuoroni? Saanko minä –yksin tai yhdessä puolisoni kanssa- koskaan kertoa iloisia uutisia läheisilleni? Hyväksytäänkö minun perheeni silloin samalla tavoin ehdoitta, kuin heterokavereideni perheet?
Sitten tähän varsinaiseen otsikkoasiaan, kateuteen. Huomaan olevani kateellinen tai potevani jonkinlaista kurjaa oloa mitä tulee heteroiden lapsenteon ja perheenperustamisen helppouteen – hups, tuostanoinvaan, puolivahingossa ja pikkuyllärinä omassa sängyssä oman rakkaan kanssa. Toki tiedän, että moni heterovanhempienkin lapsi saa alkunsa klinikalla ja maljalla, ehkä jopa lahjasoluista, mutta jotenkin minun kaveripiiriini on siunaantunut lähestulkoon vain näitä kertalaakista-hupsistakeikkaa-lapsia.
Olen kateellinen siitä, millaista yleistä hyväksyntää heteroiden lapset ja perheet saavat yhteiskunnassa nauttia. Olen kateellinen siitä, että heteroilla on mahdollisuus saada biologinen lapsi yhdessä oman rakkaansa kanssa, että lapsessa voi olla molempien piirteitä, eikä tarvitse pelätä sitä, että toinen tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi koko vanhemmuusjutusta kun perheeseen muuttaakin yhtäkkiä puolison ja tanskalaisen luovuttajamiehen geeniruletin tulos. Olen kateellinen siitä kaikesta helppoudesta, vaikka toki tiedostan, että heteroparillakin voi olla suuria vaikeuksia lisääntymisasioissa ja he saattavat tarvita paljonkin, jopa mahdollisesti paljon naisparia enemmän, lääketieteellisiä apuja lapsen alkuunsaattamisessa.
Olen kateellinen, koska tuntuu, että kaikki se, mitä itsekin haluaisin, tuntuu olevan lasikaton takana, kun taas heterokavereille se on tarjolla käden ulottuvilla.
Välillä tuntuu, että olen lesbo, jolla on heteron sielu – niin paljon kaipaan niitä asioita, jotka heteroille ovat helppoja ja itsestäänselviä. Ainoa, mitä heteroelämästä en halua itselleni, on parisuhde miehen kanssa. Nuorempana yritin, selväksi tuli, ettei se ole minua varten, enkä voi sellaisessa parisuhteessa olla kokonaisvaltaisesti onnellinen.
Olen miettinyt, että olisiko minun (kumppaniani asia ei niinkään häiritse) parempi alkaa aktiivisemmin hakeutua enemmän ja eksklusiivisemmin toisten lesbojen seuraan. Toki siinäkin jengissä on perheellisiä, mutta ehkä heidän kanssaan oleminen ja heidän perheidensä seuraaminen olisi helpompaa, koska tällainen perheellisyys on meillekin mahdollista ja realistista? Jotain, josta itsekin voi päästä osalliseksi myöhemmin? Jotain, jota seuratessa ei ehkä tuntisi niin voimakasta toiseutta, erilaisuutta ja ulkopuolisuutta? Ja - antakaa anteeksi - jonkinlaista huonommuuttakin?
Tietenkään en heteroystäviäni arvota pois elämästäni heidän heteroutensa vuoksi, niin kuin hekään eivät minua lesbouteni vuoksi. He ovat minulle rakkaita ja tärkeitä, mutta ainakin nyt tuntuu todella raskaalta olla aina se yksi erilainen, toista tietä toisessa tahdissa kulkeva poikkeus säännössä, jonka mukaan kaikkien muiden elämät tuntuvat etenevän askel askeleelta.
Lukekaa, reflektoikaa, teilatkaa tai tukekaa, mutta reagoikaa ja kertokaa, kuinka ihmeessä saisin tämän itseäni kuluttavan, välillä esiin pulpahtelevan kateuden siemenen joko katoamaan tai versomaan jotain kauniimpaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
No, itse olen aiemmin ollut suhteessa miehen kanssa. Hänen kanssaan tein lapset, enkä suinkaan tullut raskaaksi helposti ja nopeasti. Sitten taas tuttu naispari tuli raskaaksi ekasta inseminaatiosta eli tavallaan paljon helpommin. Ymmärrän tuntemuksesi, koska silloin kun itse yli vuoden yritin saada esikoista alulle, oli tosi raastavaa joka kuukausi toivoa ja pettyä ja muiden vauvauutiset tuntuivat musertavilta. Luulen, että sinä peilaat nyt vaan liikaa tuohon heterouteen, koska lopultahan se, mikä on helppoa tai vaikeaa, on usean asian summa. Jotkut asiat voivat olla helpompia heteroille - joskaan ei kaikille heillekään. Itse koin esimerkiksi normin mukaisuuden hankalaksi, koska sovin itse normiin vain näennäisesti. Aika monessa asiassa olin miessuhteessakin kuitenkin erilaisten normien vastainen.
Nyt yritän ajatella niin, että sen enempää heterous, lesbous tai biseksuaalisuus ei ole muita helpompaa, vaan kyse on erilaisten yksilöiden kohtaamisesta. Se, mikä yhdelle on helppoa tai luontevaa, ei ole sitä toiselle. Luulen, että sinulla on vaan kova vauvakuume, ja sitä tunnetta en vähättele koska olen sen itsekin kokenut. Oletko puhunut kumppanisi kanssa, hankkisitteko lapsia? Voi olla, että nuo tuntemuksesi hälvenevät, kun puhutte asiasta ja varsinkin, jos ryhdytte tuumasta toimeen ja lapsiasia alkaa konkretisoitua.
Hieno, rehellinen kirjoitus! Tunnen ihan samoja tunteita ja olen samanikäinen, lapseton lesbo ja ilman parisuhdetta. Olen heteroiden (ja vastakkaisen sukupuolen kanssa olevien/olleiden biseksuaalien) ympäröimä ja kyllä välillä ottaa päähän oma erilaisuus. Hienoja ihmisiä tunnen, mutta tunnen myös kuvailemaasi ulkopuolisuutta hyvin usein kun he perheellistyvät helpolta ainakin näyttävää ja yhteiskunnassa erittäin hyväksyttyä reittiä. Hetkittäin toivon eläväni lesbokuplassa, missä ei olisi olemassa näitä heteropareja ollenkaan. Yrittävät he kovasti ymmärtää, mutta eivät kuitenkaan koskaan voi, etenkin biseksuaalien kömpelöt yritykset samaistua lähinnä ärsyttävät, koska ei kokemus ole mitenkään sama, jos he ovat suhteessa eri sukupuolen kanssa tai hankkineet lapsen siinä.