Tässä aloin kirjoittaa, kun aamupäivä alkaa ihan itkuksi mennä. Olen toiveikkaana lueskellut ja kuullut juttuja, että nykyaikana ei ole mikään iso asia olla yh, elämä jatkuu ja uusia suhteita syntyy. Itse olen ollut viisi vuotta edes haaveilematta uudesta suhteesta, koska pelkäsin etten koskaan pysty enää luottamaan mieheen. Nyt kun olen alkanut vähän uskaltaa katsella ympärilleni, on tullut vaan tasaiseen tahtiin kolauksia. Eli miehiltä saa kahdenlaista huomiota: jotkut tulevat tutustumaan/alkavat kirjoitella, mutta kun huomaavat että kyseessä on yh, tulee pian se ihana viesti että "oot hyvä tyyppi ja tästä vois tulla vaikka mitä, mutta kun sulla on se lapsi" tai sitten on se vaihtoehto, että esim. baarissa ei kysytä edes voisko joskus tavata vaan ehdotetaan suoraan että "maksan sulle taksin kotiin sen jälkeen". Tuntuu niin epäreilulta, kun on elämässään vaan kerran kokenut parisuhteen (ja sekin oli mikä oli) ja toista tilaisuutta ei saa, kun on halunnut itselleen lapsen. Ja sitten on näitä lapsettomia, jotka oman ikäisenä useiden suhteiden jälkeen alkaa onnellisena perustaa perhettä. Ja vielä kun ei vakipanot eikä yhen yön jutut kiinnosta...
Miksi minulla näin?
juttuja kuullut
10693
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
etsi lapsellisia miehiä, kyllä niitä löytyy!!
Mutta ei oo ainakaan mulle tullut tuttavuutta tekemään. Ja itse en ikävä kyllä uskalla alkaa aloitteita tekemään kenellekään, koska oon lapseni takia ei-toivottua seuraa. Kohta en varmaan uskalla miehiin päin katsoakaan.
Minä itse aloin miettimään, tätä omaa oloani yh:na ja myös sitä että minkälaisia suhteita minulla on ollut. Alussa oli kova meno, en ees halunnut muuta kuin irtosuhteita, ja niitähän riittää. No sitten sain tarpeekseni menosta ja päätin rauhottua ja ymmärsin kaipaavani enemmän läheisyyttä, juttuseuraa ja hellyyttä. No tykkäsin kovasti jutella chatissä ja tapasinkin muutamia, monta pettymistä koin ja sitten päätin että en ketään uutta enää tapaa, mut eräs kenen kanssa olin jutellut jo aika kauan pyyteli niin kovasti että päätin tavata hänet. Ajattelin että ei meistä mitään tule että ihan kaverina tavattaisiin ja sanoin sen hänelle vielä ensi tapaamisen jälkeenkin, hän oli samaa mieltä siitä että ollaan vain kavereita...yritimme pitkään kumpikin tosillemme vakuuttaa että kavereita vaan olllaan kunnes muutaman kk yhdessä olon jälkeen oli pakko sanoa että kyllä tässä seurustellaan.Hänellä ei ole lapsia, mutta ei hän niitä ongelmaksi ole kokenut, minä en häneltä vaadi mitään lasten hoitoon liittyvää, kuhan on kaveri lapsille.
Useasti olen kyllä ajatellut että kaikki olisi paljon helpompaa jos hänelläkin olisi lapsia, ymmärtäisi näin ehkä minua paremmin, joten suosittelen sinullekkin että etsi mies jolla on lapsia!!! Vaikka voihan se toisinkin onnistua. Niinkuin minulla.
Joopa joo, en osaa sanoa muutakuin että LAKKAANY JO.
Sanoit itekki mikä mättää... Eli se et et koskaa pysty enää luottaa miehii. Itte oon seurustellu pariinki otteesee yksinhuoltajan kans ja ne jutut ei tosiaa oo kaatunu siihe lapseen vaa siihe et yhärit ei osaa enää luottaa ihmisiin. Kyllä meikäläinen rupee siin vaihees nostelee kytkintä ku ruvetaa epäilee valehtelusta sun muusta ilman syytä ja todellaki on iha turha yrittää selittää sitä sillä et eksä oli mitä oli.
Mut kun ne sanoo heti suoraan, että ei kiitos seurustelua, kun sulla on lapsi! Vaik oon itekin ehdottanut että ollaan vaan kavereita, niin miehen on pakko sanoa, että hän vois haluta muutakin mut kun se lapsi... siis että on pakko torjua, vaikken ees tyrkytä! On ollut työ oppia luottaan, ja nyt kun uskon että se onnistuis, ei tuu tilaisuutta...
Totta on, että tänään on huono päivä syystä tai toisesta! Tulee oltua vähän turhan pessimistinen, mutta pettymykset jatkuvana ketjuna syö pikkuhiljaa pois kaiken toivon ja unelmat...
nyt vähä liiotella. Kyllä niitä äijiä sullekki siunaantuu. Ja joskus vielä ihan liiakski asti. Ei kaikki miehet pelkää lapsia, jotkut jopa tykkää lapsist. Ite oikeestaa en ees haluis "lapsetonta" ku ei ne oikee elämästä viel ymmärrä, mut se johtuuki siit et oon vkl.isi. Onhan se kyllä totta et lapsi vähä rajottaa tota treffailua mut älä ny vaa lastas rupee syyttää
Olet ihan oikeassa. Ja kaikki vaan elää siinä valheessa, että eronneena se on yhtä onnea. Pa*kanmarjat! Mä olen ollut mallitoimiston listoilla ja olin 21 kun jäin yhäksi, ja persmäkee meni miesten suhteen. Kaikki muuttui, ja miehet sanoi toinen järjestäin, peräkkäin - no thanks. Tää ei ole mitään pessimismiä, vaan hevo*v*tun realismia!
No joo ehkä olis pitänyt 21 v. alkaa ziigaa heti eläkeläukkoja, mut samaa ikäluokkaa normaalit nuoret miehet 20 - 32 v torjui järjestäin.
Mut löysin kuin löysinkin mukavan, komean ja lahjakkaan ikäiseni miehen viisi vuotta sitten. Et repikää siitä!
En vois ees ajatella että alkaisin lastani syyttää mistään, maailman ihaninta ja fiksuinta poikaa! Mun lapseni kyllä saa kavereita ja ystäviä, ja oon ihan varma, että moni mieskin olis onnellinen kun tutustuis sellaseen päivänpaisteeseen ja humoristiin kuin lapseni on ja pääsis osaks hänen elämäänsä! Miehille mä tässä kiukuttelen:) No enkä oikeestaan sitäkään, oli vaan aamupäivällä vähän masentunut olo, mutta alkaa jo helpottaa... tajuan että on vaan sattunut kohdalle miehiä, joilla on ennakkoluuloja. Ja totuus on, että tapaan miehiä melko vähän ja harvoin, niin ei sitten oo sattunut - vielä - sellasia kohdalle, jotka hyväksyis mut tällasena kun oon ja lapseni siinä mukana.