Olen pian 21-vuotias tyttö/nainen ja en siis asu enää kotona, vaan olen muuttanut omaan asuntooni.
Äitini alkoi seurustelemaan isäpuoleni kanssa olessani suunnilleen 5-vuotias, oikeastaan mitään muistikuvaa ajasta ennen minulla ei ole. Lapsena tulin hyvin toimeen isäpuoleni kanssa, mitä nyt välillä riitelimme.
Ongelmat alkoivat oikeastaan vasta tullessani teini-ikään. En varmasti ollut helpoin teini, mutten pahimmastakaan päästä. Otimme isäpuolen kanssa jatkuvasti yhteen kaikennäköisistä asioista ja hän yhtäkkiä saattoi saada raivarit aivan "tyhjästä" minulle, ikään kuin pelkkä läsnäoloni ärsyttäisi. Useimmiten hän vain mulkoili minua vihaisella katsellaan ja paiskoi ovia ym. nähtyään minut. Välillä hän oli mukava minua kohtaan ja tulimme hyvin toimeen. Äiti kai piti asiaa normaalina teini-ikäisen kapinointina ja isäpuolen käytöstä yksinkertaisesti herkästi hermostuvan ihmisen tavallisena reaktiona. Mutta tunsin oloni koko ajan jollain tasolla vihatuksi ja kuin isäpuoleni ei koskaan olisi hyväksynyt minua. Meille ei koskaan ole isä-tytär-tyyppistä suhdetta muodostunut, vaikka hän on ollut "isäni" niin kauan kuin muistan. Meidän välit on olleet aina pidättyväiset ja etäiset parhaimmillaankin. Puhuin äidilleni usein asiasta ja joskus itkien rukoilin häntä jättämään isäpuoleni, koska en kestänyt elää jatkuvan vihan tunteen läsnäollessa. Hän osasi myös olla todella pelottava suuttuessaan, silmissään sellainen sokean raivon katse, mutta koskaan ei mitään fyysistä väkivaltaa minua kohtaan tehnyt. "Pahin" ehkä oli mehulasillisen heittäminen ruokapöydässä päin näköäni.
Tähän vaiheeseen ehkä mainitsen, että isäpuoleni on lähes fundamentalistikristitty ja minun oikea isäni muslimi. Itse en ole muslimi enkä kristittykään varsinaisesti. Kaikki ns "normaalit" teini-ikään kuuluvat asiat olivat hänelle kuin itse saatanasta: milloin järjettömän raivon syynä oli metallimusiikki, joskus riitti musta kynsilakka, välillä se että valvoin liian myöhään jne jne. Uskon, että yksi syy siihen, että isäpuoleni ei ole koskaan tuntunut hyväksyvän minua on se, että olen muslimin lapsi, enkä ole itse uskovainen. Ruokapöydässä minut pakotettiin lausumaan ruokarukous ym, mutta se nyt oli ihan ok kuitenkin. Isäpuoleni kasvatusperiaatteena on aina ollut ääretön uskovaisuus ja hyvin vanhanaikaiset otteet.
Tilanne kuitenkin lieventyi ohitettuani teini-iän kapinat ja kasvettuani "aikuiseksi" (no, sellainen mitä parikymppinen nyt on). Emme enää riidelleet paljon, koska en lähtenyt itse riitoihin juuri koskaan mukaan, vaan pysyin rauhallisena. Mielestäni se oli helpompi keino yhteiselolle. Ahdistus kuitenkin jatkui, sillä kuulin hänen todella usein haukkuvan minua äidilleni, mistä milloinkin. Yleensä syyt olivat hyvin pieniä. En tuntenut silloinkaan itseäni hyväksytyksi, vaikka hän välillä osasi olla hyvinkin mukava minua kohtaan. Mutta jos jokin asia harmitti, niin sen aiheuttama ärsytys purettiin muhun raivoamalla välillä tyhjänpäiväisistäkin asioista. Tilanne kuitenkin pysyi siedettävänä.
Nyt myöhemmin, kun en enää asu äitini ja isäpuoleni luona, on ilmapiiri taas pahentunut. Isäpuoli mulkoilee minua se sama "viha" silmissään, kuulen hänen haukkuvan minua äidilleni ja usein kylässä olevalle tädilleni. Välillä hän alkaa raivota silmittömästi minulle. Tänään raivon syynä oli se, että olin kiireessä jättänyt tupakka-askini olohuoneen pöydälle (kuten jätin myös lompakon ja autonavaimet). Aikaisemmin mitään ongelmaa ei ole polttamiseni suhteen ollut, minulle tuotiin tuhkakuppi ja jopa isäpuoli sanoi tukevansa minua, jos ja kun haluan lopettaa (on tupakoinut itsekin nuorempana). Nyt tänään yhtäkkiä silmitön raivokohtaus pöydälle muiden tavaroiden kanssa hetkeksi jääneestä tupakka-askista. Haukkui minut yksinkertaiseksi ym. Pahoittelin tupakka-askin jättämistä pöydälle, mutta ei auttanut. Koitin keskustella järkevästi ja pyysin häntä lopettamaan huutamisen. Ei tehonnut. Lopulta minä purskahdin itkuun ja lähdin paikalta.
En vaan enää kestä tätä jatkuvan vihan kohteena oloa ilman syytä. Toki ymmärrän, että välillä on syytä olla vihainen, mutta minusta tuntuu että jollain tasolla hän vihaa minua. Tunnen olevani perheeni luona ei-tervetullut vieras ja ikään kuin joku saasta, josta hän haluaa mahdollisimman äkkiä eroon. En pelkää isäpuoltani samalla tavalla kuin ennen, mutta edelleenkin minulla on sellainen olo, että tarpeeksi suuttuessaan hänen teoistaan ei tiedä. Äidin kanssa olen yrittänyt keskustella, mutta vastaukset on lähinnä "se on nyt vaan sellanen, älä välitä". Mutta kun siitä on vaikea olla välittämättä, että vanhempiesi luona olessasi saat tuntea itsesi vihatuksi.
Äitini alkoi seurustelemaan isäpuoleni kanssa olessani suunnilleen 5-vuotias, oikeastaan mitään muistikuvaa ajasta ennen minulla ei ole. Lapsena tulin hyvin toimeen isäpuoleni kanssa, mitä nyt välillä riitelimme.
Ongelmat alkoivat oikeastaan vasta tullessani teini-ikään. En varmasti ollut helpoin teini, mutten pahimmastakaan päästä. Otimme isäpuolen kanssa jatkuvasti yhteen kaikennäköisistä asioista ja hän yhtäkkiä saattoi saada raivarit aivan "tyhjästä" minulle, ikään kuin pelkkä läsnäoloni ärsyttäisi. Useimmiten hän vain mulkoili minua vihaisella katsellaan ja paiskoi ovia ym. nähtyään minut. Välillä hän oli mukava minua kohtaan ja tulimme hyvin toimeen. Äiti kai piti asiaa normaalina teini-ikäisen kapinointina ja isäpuolen käytöstä yksinkertaisesti herkästi hermostuvan ihmisen tavallisena reaktiona. Mutta tunsin oloni koko ajan jollain tasolla vihatuksi ja kuin isäpuoleni ei koskaan olisi hyväksynyt minua. Meille ei koskaan ole isä-tytär-tyyppistä suhdetta muodostunut, vaikka hän on ollut "isäni" niin kauan kuin muistan. Meidän välit on olleet aina pidättyväiset ja etäiset parhaimmillaankin. Puhuin äidilleni usein asiasta ja joskus itkien rukoilin häntä jättämään isäpuoleni, koska en kestänyt elää jatkuvan vihan tunteen läsnäollessa. Hän osasi myös olla todella pelottava suuttuessaan, silmissään sellainen sokean raivon katse, mutta koskaan ei mitään fyysistä väkivaltaa minua kohtaan tehnyt. "Pahin" ehkä oli mehulasillisen heittäminen ruokapöydässä päin näköäni.
Tähän vaiheeseen ehkä mainitsen, että isäpuoleni on lähes fundamentalistikristitty ja minun oikea isäni muslimi. Itse en ole muslimi enkä kristittykään varsinaisesti. Kaikki ns "normaalit" teini-ikään kuuluvat asiat olivat hänelle kuin itse saatanasta: milloin järjettömän raivon syynä oli metallimusiikki, joskus riitti musta kynsilakka, välillä se että valvoin liian myöhään jne jne. Uskon, että yksi syy siihen, että isäpuoleni ei ole koskaan tuntunut hyväksyvän minua on se, että olen muslimin lapsi, enkä ole itse uskovainen. Ruokapöydässä minut pakotettiin lausumaan ruokarukous ym, mutta se nyt oli ihan ok kuitenkin. Isäpuoleni kasvatusperiaatteena on aina ollut ääretön uskovaisuus ja hyvin vanhanaikaiset otteet.
Tilanne kuitenkin lieventyi ohitettuani teini-iän kapinat ja kasvettuani "aikuiseksi" (no, sellainen mitä parikymppinen nyt on). Emme enää riidelleet paljon, koska en lähtenyt itse riitoihin juuri koskaan mukaan, vaan pysyin rauhallisena. Mielestäni se oli helpompi keino yhteiselolle. Ahdistus kuitenkin jatkui, sillä kuulin hänen todella usein haukkuvan minua äidilleni, mistä milloinkin. Yleensä syyt olivat hyvin pieniä. En tuntenut silloinkaan itseäni hyväksytyksi, vaikka hän välillä osasi olla hyvinkin mukava minua kohtaan. Mutta jos jokin asia harmitti, niin sen aiheuttama ärsytys purettiin muhun raivoamalla välillä tyhjänpäiväisistäkin asioista. Tilanne kuitenkin pysyi siedettävänä.
Nyt myöhemmin, kun en enää asu äitini ja isäpuoleni luona, on ilmapiiri taas pahentunut. Isäpuoli mulkoilee minua se sama "viha" silmissään, kuulen hänen haukkuvan minua äidilleni ja usein kylässä olevalle tädilleni. Välillä hän alkaa raivota silmittömästi minulle. Tänään raivon syynä oli se, että olin kiireessä jättänyt tupakka-askini olohuoneen pöydälle (kuten jätin myös lompakon ja autonavaimet). Aikaisemmin mitään ongelmaa ei ole polttamiseni suhteen ollut, minulle tuotiin tuhkakuppi ja jopa isäpuoli sanoi tukevansa minua, jos ja kun haluan lopettaa (on tupakoinut itsekin nuorempana). Nyt tänään yhtäkkiä silmitön raivokohtaus pöydälle muiden tavaroiden kanssa hetkeksi jääneestä tupakka-askista. Haukkui minut yksinkertaiseksi ym. Pahoittelin tupakka-askin jättämistä pöydälle, mutta ei auttanut. Koitin keskustella järkevästi ja pyysin häntä lopettamaan huutamisen. Ei tehonnut. Lopulta minä purskahdin itkuun ja lähdin paikalta.
En vaan enää kestä tätä jatkuvan vihan kohteena oloa ilman syytä. Toki ymmärrän, että välillä on syytä olla vihainen, mutta minusta tuntuu että jollain tasolla hän vihaa minua. Tunnen olevani perheeni luona ei-tervetullut vieras ja ikään kuin joku saasta, josta hän haluaa mahdollisimman äkkiä eroon. En pelkää isäpuoltani samalla tavalla kuin ennen, mutta edelleenkin minulla on sellainen olo, että tarpeeksi suuttuessaan hänen teoistaan ei tiedä. Äidin kanssa olen yrittänyt keskustella, mutta vastaukset on lähinnä "se on nyt vaan sellanen, älä välitä". Mutta kun siitä on vaikea olla välittämättä, että vanhempiesi luona olessasi saat tuntea itsesi vihatuksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hmmm.tiedottomasti yritit äitisi ja isäpuolesi väliin etkä totellut ja toden näköisesti olet huutanut hänelle ettet ole minun isä etkä määrää ... ... olet pyrkiny ulkoistamaan hänet !
Meillä vaimoni tytär yritti kaikkea edellä mainittua mutta onneksi vaimoni ei mennyt tyttärensä manipulointiin mukaan ja sanoi että tässä talossa määrää hän ja omistaja lapset tottelee eikä sen jälkeen tytön isä tullut ovesta sisälle !
Tytär oli kotonaan ja sinä ressukka olet ulkopuolinen puuska. Jotkin naiset osaa olla tyhmiä.
Oletko koskaan miettinyt, että vaimosi tyttärestä taas saattaa tuntua, että joku ulkopuolinen ja ylimääräinen on tunkeutunut hänen ja äitinsä väliin? Tytär oli ennen kuin sinä.
Ja mitä nyt omaan tilanteeseeni tulee niin en koskaan ole noin isäpuolelleni sanonut. Kuten mainitsin, olen ollut niin pieni, etten muista edes aikaa ennen häntä ja oman isäni kanssa en ole koskaan ollut väleissä (tähän liittymättömiä syitä, mm. väkivaltaisuus). Pitäisin häntä varmasti "isänäni", jos hän ei itse yrittäisi työntää minua luotaan pois. Taidat nyt nähdä tämän minunkin tilanteen vai oman itsesi ja oman tapauksesi kantilta.
-ap
Miksi äitisi luona poltetaan sisällä, kun sanoit, että tuhkakuppi tuotiin?
Toiseksi miksi tapaat sitä isäpuoltasi, jos kerran asut omillasi, tapaa vaan mutsiasi ja omaa isääsi ja mutsisi voi käydä sulla.
Anna äijän olla ,lakkaa hakemasta hyväksyntää siltä, anna olla ,pääasia et välisi on kunnossa omiin vanhempiisi.
Aloitusviesti saattoi olla vähän sekava, kun väsyneenä kirjoitin. Ei vanhempieni (kuten en myöskään omassani) kotona polteta, vaan tuhkakuppi tuotiin ulos.
Minun on todella hankalaa tavata pelkästään äitiäni, sillä asun kaukana lapsuudenkodistani ja äidillä ei ole ajokorttia. Bussiyhteydet tällä välillä on melko mahdottomia. Lapsuudenkodissani asuvat myös minulle rakkaat perheen lemmikit ja kyseisellä asuinpaikkakunnalla muitakin sukulaisia. Jo ihan paikkana lapsuudenkotini on minulle tärkeä, joten en haluaisi siellä vierailua lopettaa.
No, sitte vaan jatkat kärsimyksiäsi ja isäpuolesi tietää ,että et voi hänen kiusaamiselleen mitään , joten hän jatkaa.....
Lyö isäpuoltasi kerran turpaan. Niin minä tein kuunneltuani vittuilua, huutoa, halveksuntaa ja nälvimistä 6 vuotta. Äitipuoleni on aivan ihana, muutinkin 16 vuotiaana isälleni opiskelun varjossa käyden edelleen äidillä silloin tällöin viikonloppuisin. 19 vuotiaana paloi kiinni ja tempasin kuonoon, kun huoriteltiin siitä syystä, että jäi kahvikuppi vessassa käynnin ajaksi pöydälle. Sen jälkeen olen saanut rauhassa käydä äitiäni katsomassa, kun herra menee tällöin mökilleen :-)..tosin nyt alkaa näyttää sille, että äiti on sinkkuuntumassa. Toivottavasti, sillä olisi ansainnut paremman.