Haluaisin teiltä sijoituksessa olleiltä kysyä, että mitkä ovat tunteet bioäitiin/isään?
oletko osannut antaa anteeksi kaikki vääryydet?
Onko tunnesiteitä heihin? Mitä tunnet?
Vihaa? Välinpitämättömyyttä? Rakkautta?
Mitä?
Itse mietiskelen näitä, kun yksi sijoitetuistamme ei pysty kääntämään positiivisimmaksi ajatuksiaan äidistään.
Hän on kokenut heitteillejättöä sekä väkivaltaa, fyysistä sekä henkistä.
Olen yrittänyt heidän välejään paremmaksi - turhaan.
Lapsi on nyt 15 ja muistaa täysin, mitä siellä kotona tehtiin, eikä voi hyväksyä vieläkään äitiään vaikka tapahtumista on 9 vuotta.
oletko osannut antaa anteeksi kaikki vääryydet?
Onko tunnesiteitä heihin? Mitä tunnet?
Vihaa? Välinpitämättömyyttä? Rakkautta?
Mitä?
Itse mietiskelen näitä, kun yksi sijoitetuistamme ei pysty kääntämään positiivisimmaksi ajatuksiaan äidistään.
Hän on kokenut heitteillejättöä sekä väkivaltaa, fyysistä sekä henkistä.
Olen yrittänyt heidän välejään paremmaksi - turhaan.
Lapsi on nyt 15 ja muistaa täysin, mitä siellä kotona tehtiin, eikä voi hyväksyä vieläkään äitiään vaikka tapahtumista on 9 vuotta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
tarvitsekaan muuttaa tunteitaan.
Ne ovat normaaleja tunteita, ei kannata väkisin käännyttää.
Tietysti jonkunasteinen terapia auttaa lievittämään ja helpottaa nuoren omaa kriisiä, mutta anna hänelle vapaus valita.
Katkeruudesta on päästävä eroon.
Äiti on tehnyt väärin ja monta vuotta hänen elämästään on ollut kärsimystä.
Miksi hänen pitäisi muuttaa mielensä?
Vihaan bioäitiäni kun joi raskausaikana jolloin olin ja siskonikin oli juoppoäidin mahassa=(
Olen vuosien myötä antanut anteeksi ja ymmärtänyt bioäitini sairauden...emme ole missään tekemisissä keskenämme!!
..sitä mieltä, että ei tarvitse yrittää ymmärtää pahoja tekoja, miten niitä voisi ymmärtää? Sehän on sama kuin hyväksyisi. Tapahtunut mikä tapahtunut...paskaämmä..so what! ei sitä enää tarvitse onneksi aikuisena tavata, vaikka lapsena olisikin pakko. Nyt voi rauhassa elää omaa elämää!
Tuskinpa niitä pahoja tekoja koskaan tulee ymmärtämään, mutta usein aikuistuessa kasvaa ymmärrys sitä kohtaan, ettei vanhempien elämän eväät ja olosuhteet ole olleet kovin heppoiset ja niin YMMÄRTÄÄ SYITÄ jotka johtivat heidän tekemisiinsä.
Ja kun on omia lapsia, huomaa ettei lasten kasvattaminen ole niin yksinkertaista... ja mitä sillä katkeruudella edes voittaisi, se vain myrkyttää oman mielen.
Voi hyväksyä oman menneisyytensä, ok, näin on mulle tapahtunut, mutta sen ei tarvitse kahlita ihmisen koko loppuelämää, eikä niin ollen tarvitse koko loppuelämäänsä syytellä niitä jotka ovat tehneet väärin itseä kohtaan.
Enkä muista tavanneeni koskaan esim. alkoholistia, joka olisi suorastaan nauttinut tästä riippuvuudestaan itsekään...
..vanhempieni elämäneväät ovat olleet ihan hyvät. Onnellinen lapsuus ja normaalit vanhemmat. Eivät vaan itse kyenneet vanhemmuuteen. En kyllä ymmärrä miksi tekivät minulle, lapselleen niin kuin tekivät, ei sitä millään selitä eikä ymmärrä..
en ole katkera tapahtuneista, en vaan välitä biovanhemmistani. Pitävät kyllä välillä yhteyttä, mutta yksipuolista on, en voisi vähempää välittää vaikka kuolisivat pois, ei vaan ole mitään tunteita heitä kohtaan. Antoivat pois jo kun olin puoli vuotias, ei siinä ehtinyt kiintyä, mutta eipä sijaisvanhemmatkaan omanaan pitäneet, vaikka olivat sukulaisia, arempi ehkä olisi ollut täysin vieraalla, en tiedä.
Näin vaan on tapahtunut, tää on mun elämää,hyväksytty on, ymmärtää ei voi...
Tunteet ovat hieman ristiriitaisia toisinaan.
Isäni kuoli ollessani 9-vuotias, ja rakastin häntä todella paljon pitkälle teini-ikään, kunnes minulle selvisi täysin hänen osuutensa tapahtumiin. Tämän jälkeen, olen jatkanut eteenpäin, tietäen että hän on kuollut ja rakastin häntä.
Äitini on yhä elossa, tapaamme pari kertaa vuodessa. Häneen välini ovat aina olleet viileät, hän selvästi rakasti siskoani, itse olin välttämätön paha. Nyt, hän selkeästi välittää minusta enemmän aikuisena.
Lapsena kaipasin molempia ja kotia paljon. Melko nuorena kuitenkin ymmärsin ettei kotona asuminen ollut mahdollista. He olivat ja ovat aina äitini ja isäni. Yhtäkään sijaispaikan aikuista kohtaan minulla ei ole lämpimiä tuneita.
Äitini ja isäni kärsivät molemmat sairaudesta, ja kerättyäni paljon tietoa, en voi syyttää heitä. Sairautensa lisäksi perhesuhteet ja elämän jakamat kortit olivat huonosta päästä.
Eniten tunnen negaatiivisia tunteita sosiaalitoimistoa kohtaan. En ole heille katkera huostanottamisestani, vaan sen jälkeisistä päätöksistä. Kolmesta sijoituspaikastani kaksi olivat minulle vääriä, mutta he toimivat kummankin suhteen liian myöhään. Itsetuntooni vaikuttivat eniten henkisesti pahoinpidelleet sijaisvanhemmat, sekä se, että minut eristettiin ihmisistä, jotka oikeasti välittivät minusta, muutamaksi vuodeksi.
En ole vihainen sosiaalitoimistolle tai työntekijöille, olen sitä mieltä, että he hoitivat työnsä aikanaan huonosti. Minä kärsin heidän tekemistään päätöksistä, ja elän elämääni niiden vahvistamina.
murrosikäinen harvoin on kypsä antamaan anteeksi tai hyväksymään vanhempaa, jonka kokee suurimmaksi syyksi vaikeuksiinsa. normaalimurkustakin vanhukset ovat tosi syvältä. jos kuitenkin olet nuo 9vuotta asiallisesti tapahtuneista jutellut ja parhaasimukaan yrittänyt selvittää syitä ja taustoja miksi kävi niinkuin kävi, niin joskus 20-30vuotiaana nuoresi voi alkaa ajatella asiaa uudelleen. äitinsä kantilta, toisen näkökulmasta. lapsi saattaa alkaa ymmärtämään, että äitikin on toiminut vain omista lähtökohdistaan, omilla resursseillaan.
tai sitten ei. kaikkihan on viimekädessä kiinni siitä, kuinka lapsi osaa asettua toisen asemaan. ja kuvitella toisen tunteita.
itse voin sanoa, että alkoholistiksi sortuvan isän seuraaminen ei murkulle ollut helppoa ja koko kymmenvuotiskauden 10-20v, vihasin isääni. olisin myynyt hänet palaneesta puupennistä, jos olisin eroon päässyt. sitten aikuistuessa alkoi ymmärtäminen, mikä sai isän juomaan, sai itse etäisyyttä, hankki tietoa alkoholismista ja luki tom hellstenin kirjat ja nyt nelikymppisenä voi sanoa, että käsittää miksi kaikki meni kuten meni. mutta hyväksymään en silti pysty. aikuisen asia on taata lapselle turva ja turvallisuus.
joten olen asunut alkoholistiäidin kanssa koko lapsuuteni.Vanhempani erosivat minun ollessani 3-vuotias.Myös isäni on alkoholisti.
Murrosikäisenä itse aloin oikeastaan vasta kapinoimaan vanhempieni toimintaa vastaan ja haluamaan heitä "tilille" tekemisistään.Pienempänä minulla ei ollut aikaa kyseenalaistaa heidän tekemisiään koska jouduin koulun lisäksi hoitamaan myös äidille kuuluvat aikuisten hommat kuten vuokranmaksut jne, koska hänestä ei siihen ollut.
Pienenä enemmän säälin vanhempiani ja yritin tehdä kaikkeni että elämä pysyisi edes jossain määrin hallinnassa.Olin tunnollinen ja kiltti,menestyin koulussa olosuhteisiin nähden hyvin ym jotta vanhempien ei tarvitsisi ainakaan minun takiani juoda.Tyhmä ajatus mutta lapsena kuvittelin että pystyn parantamaan vanhempani jotta lopettaisivat juomisen.
Murrosiässä sitten pistin ranttaliksi,join ja vietin vanhempieni kaltaista elämää.Se oli näin jälkeenpäin ajateltuna viimeinen hätähuuto siitä että HEI,ÄITI JA ISÄ MÄKIN OLEN OLEMASSA JA MUN ON PAHA OLLA.Kumpikin heistä olivat edelleen yhtä välinpitämättömiä ja kaljanjuonti oli ainoa asia joka merkitsi jotain.Sain jopa alaikäisenä viedä kaljani kotiin jääkaappiin odottamaan illan rientoja.Se oli meillä ihan ok.
Kun tuli vähän ikää lisää ja 16-vuotiaana lähdin omille teilleni niin aloin todella miettiä oman elämäni suuntaa,mitä todella omalta elämältä haluan.Pikkuhiljaa lopetin juomisen ja terapeuttien avulla opin antamaan anteeksi vanhemmilleni,sukulaisilleni,jotka eivät asiaan puuttuneet,viha vanhempiani kohtaan alkoi hälvetä,samoin katkeruus menetetystä lapsuudesta.
Se oli pitkä,vaikea ja ahdistavakin tie mutta kannatti.
Ymmärrän vanhempiani jollain tasolla nyt kun olen saanut tietää heidän vaikeuksistaan omassa lapsuudessaan ja haalinut tietoa alkoholismista mutta hyväksymään en minäkään kaikkea pysty,eikä tarvitsekkaan.
Minulla on vanhempiini nykyisin aika etäinen ja neutraali suhde.Soitellaan joskus mutta ei juuri muuta.Kaukaiseksi he ovat jääneet,ovat kuin jotain kaukaisia sukulaisia jotka vain ovat olemassa.Mistään normaalista lapsi vanhempisuhteesta ei ole jälkeäkään.
Koin huonon sijoituksen, joten ajatukseni biovanhemmista ovat ehkä siitä johtuen liian kauniita..
Lapsena en muista ajatelleeni mitään ihmeempää, mutta ensimmäinen sijaisperhe kertoi meidän uhonneen karkaavamme "oikeiden vanhempien luo" kun sijaisperheessä tuli toraa".Olin tuolloin 6v ja veljeni 7. Itse en koko ajasta (vuosi) muista tuollaista, mutta lienee totta.
Emme siis ymmärtäneet tuolloin että vanhemmissamme oli vikaa (alkoholismi ja väkivalta). Vanhemmiten toisen, vaikean 10v kestäneen sijoituksen jälkeen pidin äitiä etäisenä äitinä ja isää isänä, vaikka yhteydessä olimme harvoin. Kävimme tapaamassa heitä n. kerran vuodessa, he eivät pitkän välimatkan ja rahapulan vuoksi käyneet katsomassa meitä.
äidin kanssa tapaamiset olivat täynnä kyyneliä ja hänen katumuksensa ja rakkaudentunnustusten julistusta, isän kanssa neutraalia juttelua.
Kaikesta huolimatta äiti oli minulle rakas ja loppuun asti toivoin hänen pääsevän eroon viinasta, mutta ei, hän kuoli alkoholimyrkytykseen vuonna 2000 ja ikävä jäi.
Isä elää ja juo edelleen, soittelee joskus humalassa, joskus selvinpäin. Kahteen lapsenlapseensa hän ei ole yhtä korttia enempää yhteyttä pitänyt, mutta jollakin tapaa välitän hänestä ja uskon (toivon) hänen muuttuneen, tai sen ihmeen vielä joskus tapahtuvan..
Ei muuta kuin lisää viinavero-alennuksia ja tällaisia "orpoja" lapsia..=(