Kuin juuri aamun lehdestä perheestä, jossa kaksi entisestä liitosta olevaa lasta ja sitten yhteiset lapset. Tämäkin äiti kuulutti sitä, että hänen entisen liiton lapset alkoivat kutsua miestä isäksi, mistä hän oli niin mielissään. Toki jutussa ei käynyt selville, oliko eronnut vai leski. Vähän ymmärtäisin tuota jos olisi leski, muutoin en.
En ymmärrä millään, että lasten pitäisi tätä uutta kumppania alkaa kutsumaan isäksi tai äidiksi, sillä näillä lapsilla ainakin useimmilla on ihan kelvollinen isä tai äiti, toinen on yleensä lähivanhempi ja toinen etävanhempi.
Minusta riittää aivan hyvin, että kutsuvat kutsumanimellä näitä vanhempiensa uusia kumppaneita.
Sitten tämä jatkuva kirjoittelu siitä, kuinka kasvattamattomia nämä kumppanin entisen liiton lapset ovat, eivät toimi kuin ohjukset ja osaa lukea ilmeistä ja eleistä ja putsaa tämän äitihuolen huushollia sinä lyhyenä aikana kun siellä ovat, tuo ruokia tullessaan, ole hiljaa. Vaatimuksia on niin valtavasti.
No ajatellaanpa sitten näiden omia eroja, mistäköhän johtuvat, tieten heidän omasta mielestään aina toisesta. Totuus lienee kuitenkin se ett, eivät ihmisinä tullet toimeen keskenään, eli tuo sama nalkutus vei erilleen.
Ja kyllä lapset reagoivat ja mielestäni saavatkin reagoida heidänkin pitää saada tuo vanhempiensa eron tuska elää ulos ja silloin voi "laineet lyödä lujaankin" . Isommat lapset osaavat sanoa ilkeästikin, toki eivät aina ymmärrä sanojen merkitystä, mutta heillä pitää olla oikeus näyttää tunteensa. Pienimmät eivät ehkä osaa vielä, mutta kasvaessa hekin ymmärtävät heille tapahtuneen ja se purkaminen tulee sitten kun osaavat enemmän ja varsinkin murrosiässä paukkuu.
Jos olette eronneet ja uusperheen laittaneet kantakaa siitä vastuu ja ymmärtäkää, että nämä muutoksenne koskettavat lapsianne hyvin kovasti sekä monesti myös läheisiänne. Toki voisitte tätä asiaa itse saada lievemmäksi, puhumalla asioista aikaisemmin näille lähimmille ja välttämällä liian nopeita ratkaisuja. Yksi sellainen on että entisestä erotaan ilman kolmatta ja ero hoidetaan loppuun ja vasta sen jälkeen alkaa se uuden "metsästäminen", toki taitaisi olla parempi metsästämättä ja odottaa rauhassa, sillä kyllä paras ratkaisu on kun elää normaalia elämää ja siinä sitten kohtalo tuo sen sielunkumppanin. Uskon sen silloin olevan vahvempaa, kuin kiiltokuvien metsästämisen. Aroperheissä, joissa on lapsia on suorastaan oltava kriisitilanteita, sillä erot satuttavat todella muitakin kuin teitä, ja näille lapsille ne uudet kumppanit eivät todella ole rakkaita tulokkaita, vaikka itse olisitte kuinka ihastuneita.
En ymmärrä millään, että lasten pitäisi tätä uutta kumppania alkaa kutsumaan isäksi tai äidiksi, sillä näillä lapsilla ainakin useimmilla on ihan kelvollinen isä tai äiti, toinen on yleensä lähivanhempi ja toinen etävanhempi.
Minusta riittää aivan hyvin, että kutsuvat kutsumanimellä näitä vanhempiensa uusia kumppaneita.
Sitten tämä jatkuva kirjoittelu siitä, kuinka kasvattamattomia nämä kumppanin entisen liiton lapset ovat, eivät toimi kuin ohjukset ja osaa lukea ilmeistä ja eleistä ja putsaa tämän äitihuolen huushollia sinä lyhyenä aikana kun siellä ovat, tuo ruokia tullessaan, ole hiljaa. Vaatimuksia on niin valtavasti.
No ajatellaanpa sitten näiden omia eroja, mistäköhän johtuvat, tieten heidän omasta mielestään aina toisesta. Totuus lienee kuitenkin se ett, eivät ihmisinä tullet toimeen keskenään, eli tuo sama nalkutus vei erilleen.
Ja kyllä lapset reagoivat ja mielestäni saavatkin reagoida heidänkin pitää saada tuo vanhempiensa eron tuska elää ulos ja silloin voi "laineet lyödä lujaankin" . Isommat lapset osaavat sanoa ilkeästikin, toki eivät aina ymmärrä sanojen merkitystä, mutta heillä pitää olla oikeus näyttää tunteensa. Pienimmät eivät ehkä osaa vielä, mutta kasvaessa hekin ymmärtävät heille tapahtuneen ja se purkaminen tulee sitten kun osaavat enemmän ja varsinkin murrosiässä paukkuu.
Jos olette eronneet ja uusperheen laittaneet kantakaa siitä vastuu ja ymmärtäkää, että nämä muutoksenne koskettavat lapsianne hyvin kovasti sekä monesti myös läheisiänne. Toki voisitte tätä asiaa itse saada lievemmäksi, puhumalla asioista aikaisemmin näille lähimmille ja välttämällä liian nopeita ratkaisuja. Yksi sellainen on että entisestä erotaan ilman kolmatta ja ero hoidetaan loppuun ja vasta sen jälkeen alkaa se uuden "metsästäminen", toki taitaisi olla parempi metsästämättä ja odottaa rauhassa, sillä kyllä paras ratkaisu on kun elää normaalia elämää ja siinä sitten kohtalo tuo sen sielunkumppanin. Uskon sen silloin olevan vahvempaa, kuin kiiltokuvien metsästämisen. Aroperheissä, joissa on lapsia on suorastaan oltava kriisitilanteita, sillä erot satuttavat todella muitakin kuin teitä, ja näille lapsille ne uudet kumppanit eivät todella ole rakkaita tulokkaita, vaikka itse olisitte kuinka ihastuneita.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minulla on kaksi lasta, joista vanhempi kutsuu puolisoani etunimellä ja nuorempi kutsuu isäksi. Olen tyytyväinen molempien tapauksessa. Miksikö? Koska esikoisella on elämässään isä, joka tapaa häntä monta päivää joka toinen viikko, on pitänyt tiiviisti isän roolista kiinni vaikka erosimme lapsen ollessa vauva, lapsi on turvassa ja hyvin voiva myös isänsä luona jne. Sen sijaan kuopuksella on isä, jota lapsi jaksaa kiinnostaa vain satunnaisesti. Tuo isä on henkisesti sairas, eikä mikään hyvä miehen malli lapsen elämässä. Tuon isän elämä on epävakaata. Lapselle tuo mies on aina pysynyt hieman vieraana, koska ei milloinkaan elämänsä aikana ole ollut kovin paljoa hänen kanssaan. Toki välillä jonkun viikonlopun, mutta sitäkö isyys on? Lapsi tutustui puolisooni ollessaan vasta 1v, joten ei muista edes elämää ennen kuin tämä "uusi isä" oli hänen elämässään. Nykyään kuopuskin on jo 9v. Toisinaan hän sanoo myös biologista isää isäksi, mutta usein etuliitteellä, eli "Pekka"-isä. Se tuntuu olevan kuopukselle luontevampaa.
Jokaisen lapsen tilanne on erilainen. Jokaisella lapsella on eron jälkeen erilainen suhde isäänsä -samoin myös ennen eroa. Osa isistä on huikean hyviä, osa puolestaan todella epäkelpoja isän rooliin. Samalla tavalla varmasti on erija äideissäkin.
Ei siis pidä missään nimessä tuomita, jos lapsi kutsuu isäpuolta tai äitipuolta isäksi tai äidiksi. Siihen on varmasti syynsä. Myös etunimen käyttäminen on monelle oikein hyvä ja sopiva tapa.
Minun lapsillani ei ollut haasteita vastaanottaa isäpuolta aikoinaan elämäänsä. Kuopus oli niin todella pieni, ja esikoinenkaan ei iso ollut, ja luonteeltaan hyvin innokas tutustumaan. Koska ovat olleet erojen aikaan todella pieniä, ei myöskään eri vaikuttanut heihin. Molempia on hoitanut isä yhtä paljon eron jälkeen kuin ennenkin eroa.
Läheiseni hyväksyivät nuoruuden liittoni loppumisen aikoinaan esikoisen isästä. Ero lyhyestä liitosta kuopuksen isän kanssa oli jokaiselle läheiselleni suuri helpotus, ja he siihen minua patistivatkin. Joka tapauksessakin mielestäni jokaisen ero on ihan jokaisen oma asia, eikä sitä muille tarvitse pehmennellä. Itse ihminen siinä liitossansa joutuu elämään, eikä kukaan muu koe niitä tunteita ja tilanteita. Oma suhde, oma ero. Minun eroissani ei kolmansia osapuolia ollut.
Nyt kun edellisestäkin erosta on kohta 9 vuotta aikaa, niin voin vilpittömästi sanoa, että tämä rauhallinen uusperhe-elo oli minulle ja lapsilleni todella paljon parempi vaihtoehto, kuin olisi ollut jäädä onnettomaan liittoon. Minä voin hyvin, ja lapseni näkevät sen päivittäin. Lapseni voivat hyvin, ja heillä on upea isäpuoli.
Olet sitte rikkonurvt kaksi pehrettä, sinusta perheen rikkominen on kivaa ja tykkäät kun lapset ja eksä jäävät suremaan isää.
Lopetä lässyLisbetti sinä perheesi olet rikkonut ja puoliäidin roolissa vaadit uuden sonnisi lapsia kutsumaan äidiksi... ....ja juurikin tuo vaatiminen ja käskyttämisen rakstaminen osoittaa sairautesi pohjattomuutta
No eipä lähdetä syyttelyn linjalle, sen enempää kuin puolustelujenkaan. Olisiko aika puhua ihan oikeasti ja lapset huomioon ottaen tästä asiasta.
Uskon että eronnut kovin helposti vetää "herneen nenään" ja puolustelee eroaan ja väittää että aisa ei kuulu muille.
Eräs kirjoittaja toi selkeästi esiin, että hänen erossaan ei ollut kolmansia mukana ja toisen eron kohdalla oli isän velvollisuuksien laiminlyönti ja tämä lapsi kutsuu nyt olevaa kumppania isäksi toinen nimeltä.
Kuitenkin toisessakin tapauksessa on lapsella isä elossa ja silloin tällöin pitää yhteyttä. Mutta tärkein asia unohtuu nämä pienet lapset kasvavat ja alkavat ajattelemaan, kyllä he siinä vaiheessa huomaavat, onko heitä johdateltu näissä asioissa erkaantumaan isästään ja se ei ole hyväksi lapselle.
Jos se huonokin isä elää, on hän kuitenkin se oikea isä, eikä sitä pidä lapselta kieltää, toki on ajateltava miten lapsen kasvaessa asiat hänelle tuodaan esiin. Olen kohdannut omakohtaisesti asian, jossa eronnut vanhempi kiellettiin lapselta, hän tutki taustojaan ja sai selville asian, vaikka hän oli aikuinen ihminen ja omakin perhe jo olemassa, hänelle asia oli suoranainen shokki. Tämän jälkeen hän todella piti yhteyttä vanhampaansa, ja etsi muutkin sukulaiset, olen yksi heistä. Hänestä on tullut hyvin läheinen kaikkien kanssa, oman vanhenpamsa kanssa ehti olla puoli vuotta kun tämä menehtyi sairauteen. Hänelle oli kerrottu tämän vanhemman kuolleen , siis valehdeltiin. On järkyttävää saada lapsi uskomaan sellaiseen, mikä ei ole totta ja siksi kahta isää ei voi olla.
Viittaat tässä minun kirjoitukseen. Eli minun nuorempikin kyllä tietää hyvin, kuka on hänen biologinen isänsä. Hänellä on oikeus tavata isäänsä. Missään vaiheessa en ole häneltä isää kieltänyt, enkä edes puhunut pahaa hänelle hänen isästään. Mutta väistämättä kun isä tapaa lastaan vain harvoin, niin lapsi ei koe biologista isää kovin läheiseksi. Minä en ole tapaamisia estänyt.
"Oikea isä" on yllättävän vaikea käsite. Eikö oikea isä olekaan se, joka lukee iltasadun, vie pienenä tarhaan ja isompana osallistuu open kanssa keskusteluihin, kustantaa lapsen elämää yhdessä äidin kanssa, opettaa lapselle uusia asioita, lohduttaa kun lapsella on hätä, komentaa kun lapsi on tuhmana, pitää turvassa, rakastaa ehdoitta jne... Kuopuksellani näillä kriteereillä oikea isä on isäpuoli. Esikoisellani on myös biologinen isä, joka huolehtii juurikin näin.
Paras ystäväni on adobtoitu. Hän tietää hyvin biologiset juurensa, ja on jo lapsena joskus harvakseltaan tavannut "oikeita" vanhempiaan. Mutta äiti ja isä hänelle ovat aina olleet ne ihmiset, jotka hänet kasvattivat, jotka huolehtivat ja jotka rakastivat. Ovat edelleen. Ei-biologiset ovat siis ne oikeat vanhemmat. Kun hänen biologinen äitinsä kuoli, hän ilmoitti menevänsä "Tertun" hautajaisiin, ja sanoi että tuntuu hassulta mennä jonkun sellaisen puolitutun hautajaisiin... Niinpä.
Vanhemmuus on kiinni niin monesta asiasta. Siitä olen samaa mieltä, että lapsella on oikeus tietää myös biologiset juurensa. Mutta pelkän biologian perusteella en alkaisi määrittelemään oikeita vanhempia.
Vain sijaisperheen vanhemmat ovat oikea ÄITI ja ISÄ isoilla kirjaimilla!
Ai sellasetko jotka ajaa rangaistukseksi lapsen sukkasillaan ulos marras/joulukuun vaihteessa losksn joukkoon ja osta lapsen perintörahoilla ruuat lapselle ja antavat omie lasten vahat vaatteet sijoitus lapselle ja ostaa uusia omille ????
On eri asia olla adoptiolapsi kuin avioerolapsi, Adoptiossa todella vanhempi hylkää lapsen kokonaan elämästään ja tilalle voi löytyä todella välittävät. Sitä vastoin avioero lasten kohdalla tapahtuu liian usein niin, että oikein koetetaan saada sitä uutta ihmistä nostettua siihen vanhemman rooliin, mutta eihän se ihan oikeaa toimintaa ole. Pikemmin pitäisi yrittää saada lapsen etävanhemman yhteys toimimaan ja tapaamiset jatkuviksi. Ero on varmasti koettelemus ja niin helposti jää lapsi muiden asioiden jalkoihin, kuitenkin pitää yrittää kaikkensa että välit lapseen pysyvät ja tilalle ei tule ketään muuta, vaikka se niin ihanalta tuntuisikin, olla kokonaan erossa. Se on sitä aikuisten ajattelutapaa. Lapsi on silloin unohdettu, jos isä on muutoin ihan kelvollinen ihminen, kuten yleensä, pitää lapsen saada pitää oma isänsä isänään ja asioidensa hoitajan. En oikein katso hyvällä, että tämä uusi kumppani ottaa lapsen asioihin osaa, koulun käyntiin, kyllä se osa pitäisi jättää omalle isälle . Tavallaan hänet nyt syrjäytetään.
En tarkoittanut adoptiolasta vaan sijoitettua lasta. Minä entisenä sijaisvanhempana olin niin paljon parempi vanhempi ja ihminen, että olin se ihan oikea ÄITI.
Minä tein kaikkeni, että lapsen ja hänen huonon oman vanhemman suhde katkeaa ja vain minä - HYVÄ ÄITI - jään jäljelle.
Vaikka kuinka tein töitä (pakotin lapset käyttämään minusta ÄITI -nimitystä ja opetin heidät kutsumaan omia vanhempiaan etunimillä), ei lapsi unohtanut huonoja vanhempiaan. Mitä tein väärin? Voisiko joku kertoa minulle. Lopulta jopa menetin syyttä suotta lapset. Ottivat ne minulta pois.
Kuka neuvoisi?