Miksi totuus tulee usein myöhässä

Hei

Otat esille tärkeän asian. Monissa suvuissa ja perheissä on vaiettuja asioita. Niistä puhuminen on vain niin vaikeaa tai häpeällistä. On varmasti todella monia syitä siihen, miksi asioista ei puhuta suoraan. Jotkut tahtovat antaa idyllisen perheen kuvan päällepäin, ja siihen ei sovi mitkään hankaliksi koetut asiat. Ehkä tällaisissa asioissa totuuden sanominen koetaan uhkaavaksi, vaikka se voisikin olla vapauttavaa.

Mikä sitten on totuus, se on ihan toinen kysymys. Jos kaksi ihmistä kertovat vaikkapa lapsuutensa tapahtumista, heillä voi olla täysin erilaisia muistikuvia ja mielipiteitä. Silti kukaan ei voi kiistää etteivätkö molemmat olisi oikeassa. Kyse on kokemisen eri tavoista. Totuus on siinä mielessä suhteellinen käsite.

Pappi Elisabet

Kiitos Elisabet vastauksesta.Me kaikki koemme erilaisia asioita toisiltamme ja joku ihminen voi tuntua upealta mutta toiselle ihmiselle tämä ihana ihminen voi olla ongelmallinen ja vaikea.Mietin joskus Jeesusta ja ihmettelen kuinka hän kävellessään ihmisten keskellä sai sairaat terveiksi ja surulliset ihmiset hymyilemään.Hän oli kuin aurinko ja ilo ja virkistävä sade ja voin tuntea kun Hän olkapäistäni ottaa kiinni hellästi ja tunnen lämpöä ja iloa että on hyvä ihminen lähellä.Jeesus ei tyrkyttänyt itseään vaan antoi aikaa ja oli kärsivällinen.Hän tiesi kuinka arkoja me olemme.Hän toisaalta oli tiukkana siinä että ei saa vahingoittaa toista tai loukata koska jokainen meistä on tavalla tai toisella saanut mielipahaa ja kyyneleitä aikaiseksi.Olen huomannut että mennyttä ei voi muuttaa eikä monet halua keskustella menneistä ja tulevaisuus tuo hyvää ja hedelmää kun pyrimme tekemään nykyisyydessä asiat oikein.Raittius,terveet elämäntavat ja kyky kohdata vaikeita asioita ja kunnioittaa vanhempiamme ja kuunnella ystäviä loukkaantumatta jos heiltä tulee kritiikkiä.On totta että näemme itsemme aina hyvinä ja oikeudenmukaisina mutta kun katsomme itseämme läheisten kautta huomaamme että on aina,aina parannettavaa omassa käytöksessä.
Keskityn nyt opiskelemaan ja tutkimaan maailmaa kirjojen kautta ja se ei aina ole helppoa koska se vaatii keskittymistä mutta joskus muistelen menneitä ja niitä ihmisiä joilta olisin niin paljon halunnut kysyä asioita ja totuuksia mutta nyt se on takana päin ja olen jotenkin ymmärtänyt että oman paikan löytäminen yhteiskunnasta ja omasta yhteisöstä on tärkeää ja opiskella ja rakentaa elämää niin että siitä on iloa muille ja itselle.

Sadut ovat satuja, kukaan ihminen ei ole täydellinen, eikä ikinä tule olemaan.
Ei kannata vaatia itseltään liikoja, eikä muilta.

Täydellisyyteen pyrkivä pettyy ja sairastuu mieleltään ennemmin tai myöhemmin.

Yleensä riittää kun jokainen meistä elää tavallista arkeaan parhaan kykynsä mukaan, niin että pystyy katsomaan itseään peilistä joka aamu eikä tarvitse hävetä olemassa olemistaan. Pyytää anteeksi jos on anteeksipyydettävää eikä loukkaa tahallaan muita. Ei siinä sen kummempaa viisautta tarvita.

Riippuu vähän siitä, mitä totuutta pimitetään. Ja kenelle pitäisi kertoa, kenelle edes voisi kertoa? Ja mitä siitä sillä hetkellä hyötyisi?

Miksi minä olisin lapsena alkanut kertoilla kaikille ihmisille, että isäni oli alkoholisti? En halunnut. Ei siitä puhunut paras kaverinikaan, jonka isä oli myös alkoholisti. Emme puhuneet juurikaan edes keskenämme. Vasta teini-ikäisinä aloimme siitä avautua toisillemme, mikä oli tietysti vapauttavaa. Aikuisena olen pystynyt hyvinkin asiasta puhumaan, koska en enää koe sitä omana syynäni enkä häpeänä, niin kuin lapset aina sen kokevat.

Sitä paitsi kyllä se isän juominen paikkakunnalla tiedettiin ja minua siitä kyllä muistutettiinkin ihan riittävästi. Vieläkö minun olisi pitänyt enemmän siitä ympäristölle tiedottaa? Ja millä lailla se olisi minua auttanut? Kaikilla ihmisillä on omat murheensa ja omat asiansa eikä monikaan halua niitä maailmalle kaiken aikaa levitellä.

Salaisuuksista vaietaan silloin, kun ne on akuutteja, koska ne koetaan häpeällisiksi eikä niitä haluta tuoda julki, mitä ihmeellistä siinä on? Kuvitellaan vaikka, että joku sairastaa sukupuolitaudin josta seuraa lapsettomuus. Tuskin hän kovin mielellään kertoilee kaikille ihmisille lapsettomuutensa todellisen syyn. Sitten vasta joskus myöhemmin hänen kuoltuaan joku asiasta perillä oleva sukulainen sen voi sitten mainita, mutta mitä hyvää kenellekään olisi koitunut siitä, että sitä olisi levitelty hänen elinaikanaan? Hän tuskin olisi kokenut sen mitenkään vapauttavaksi, päinvastoin.

Voi niitä asioita tältäkin kantilta siis miettiä. Onko kaikkien asioitten pakko ollakaan niin julkisia?

samaa minäkin ihmettelin, että miksi minun olisi pitänyt kuormittaa leskeksi jäänyttä äitiäni vielä kylällä kuulemistani puheista. Minunkin isäni oli juoppo ja kuoli kännireissuillaan. Kyllä siinä oli äidilläni ja meillä lapsillakin ihan riittävästi kestämistä kyläläisten puheissa ja arvosteluissa, koulussakin osa kohteli kuin toisen luokan kansalaista, ilman että olisimme vielä siinä toisiamme ryhtyneet sättimään.