Itseluottamuksen vaikutus elämään

ollut lapsena - aina aikuisuuteen saakka, melko ujo ja itsetuntoni on ollut melko hakusassa ajoittain, ehkä olisin tarvinnut lapsuudessani luonteeni tätäpuolta paremmin ymmärtävät vanhemmat.

Olenkin sitä mieltä että jos ihmislapsi saa hyväksyntää, sekä hyvän ja terveen itsetunnon kotoaan, niin silloin hän ei paljoa muuta perintöä täällä tarvitsekkaan - hän kyllä pärjää täällä maailman melskeessä.

Onneksi kuitenkin olen perinyt siitä edestä iskemättömän huumorintajun ja itseironiankin kautta naurunaiheita on riittänyt omiksi tarpeiksi:?

Olen huomannut, että on ihmisiä jotka ovat syntyneet auringonpaisteiksi pimeisiin päiviin ja sitä lämpöä ei mikään vastoinkäyminen saa kokonaan ehtymään - kuulut, Nanni tähän onnellisten joukkoon.

Silloin kun elämä hymyilee ja on tunne siitä, että omilla tekemisillä on suunta ja itsellämme päämäärä, on itseluottamuksemme huipussaan.

Toisinaan, jopa hampaat irvessä, pyrimme rakentamaan elämästämme sen kaltaista, että meidän ei tarvitsisi kyseenalaistaa tavoitteenasettelumme järjellisyyttä ja mielekkyyttä. Keskitymme silloin suorittamiseen, ulkoisiin tavoitteisiin. -Tiedättehän: talot, statussymbolit, ura, asema yhteiskunnassa jne...
Tuo kierre on loputon. Osittain varmaan siksi, että sen tien valitessamme, on meidän jatkuvasti keksittävä uusia tavotteita/mittareita, jotta pienoinen sisältämme kuuluva ääni siitä, että onko moisessa tekemisessä mitään järkeä, vaientuisi.

Elämän kolhiessa, ainakin jos kolhu on riittävän suuri, joudumme kasvokkain suunnattoman narsistisen kolauksen kanssa ja vie varmasti oman aikansa jo pelkästään se, että ympärillemme muodostuneesta tyhjiöstä/mustasta aukosta joka on imaissut kaikki ne asiat joiden varaan olemme rakentaneet, kykenemme hahmottamaan edes jonkin sortin valonkajoa.

Kaikille kokemus ei välttämättä ole noin dramaattinen, vaan se voi olla myöskin loppumattomalta tuntuva vaellus, läpi harmaan autiomaan.

Kuinka terveellisiä, tällaiset kolhut ovatkaan! Vaikka harva, autiomaan läpi porskuttaessaan niin ajattelemme.:)
Autiomaassa selvitäkseen on pakko opetella tuntemaan itsensä paremmin. Ja niin kummallista se on, että kun oppii tuntemaan itseään ja omaa rajallisuuttaan ja raadollisuuttaan, oppii myös näkemään samanlaisen rajallisuuden ja pienuuden lähimmäisissään. Ehkäpä jopa arvostamaan tuota inhimillisyyttä, ihmisyyttä, enemmän kuin pyrkimystä näennäiseen ulkoiseen täydellisyyteen.

Asetankin omassa arvoasteikossani tuon itsetuntemuksen ja sen mukanaan tuoman itsetunnon huomattavasti korkeammalle, kuin itseluottamuksen.
Vaikka, raadollisesti on todettava, että kuulun myös niihin kovapäisiin, joiden on tipahdettava tasaisin välein, punaisen langan kadotessa, mitä ihmeellisimpiin elämän kiemuroihin.
Ohessa pieni tarina, omasta sopastani... saattaisi sopia Nanni-ystävämmekin elämänkoukeroihin?

Ps. pahoittelen, että en osaa olla lyhytsanaisempi. Raadollinen elämän realiteetti sekin.

*’Jos mikään muu, ei tuota kaikkivoipaisuusunelmaani, ole kyennyt hetkauttamaankaan, niin tämän rakkauden edessä, minun on lopultakin opittava’, totesi nainen.

Tuo oivallus teki naisen jaloista kepeät. Rakkauden edessä hän olisi pieni. Arkuus kertoi vain siitä, miten suuren asian edessä sitä silloin oli. ’Sitä, mitä tällä matkalla olen oppinut, en voi enää menettää’, kertasi mieli. Jos mies tullessaan tuosta ovesta, kävelee luokseni, suutelee minua otsalle ja sanoo, ettei matkamiehellä ole varaa rakkauteen, on kyse siitä, että hän silloin kokee todella niin ja minun on se hyväksyttävä.’

Hän katseli kämmentään, piti sen avoimena, suuteli kämmenpohjaansa ja sormea johon mies lentoasemalla oli tarttunut. ’Minun tunteeni ovat tässä kädessä’, hän ajatteli. ’Sormeni kaipaavat mahdollisuutta koskea. Etusormeni kaipaa tuota kättä puristumaan ympärilleen, tekemään matkasta yhteisen. Pikkusormeni on valmis vieteltäväksi. Millaisia matkoja mies minua onkin jo kuljettanut’, jatkui ajatus. ’Kämmeneni avoimuus kertoo sen, mikä rakkaudessa, on oleellisinta. Hupaisaa ajatella, että en keksi tehtäviä niille sormille, joiden symboliikka, on muille niin tuttu. Sitä pärjää, ilman nimetöntä ja keskaria, paremmin, kuin ilman peukaloa, etusormea ja pikkulilliä. Kun mies tulee, täytyykin kysyä häneltä, onko hän koskaan ajatellut, miten ihmisellä on sormia oikeastaan turhankin monta.’ *

tarvitaan, kun itseluottamus on väliaikaisestikin koetuksella.. Hyvää itsetuntoa on se, että näkee vaikeinakin hetkinä valoa..

Minusta itseluottamus on jollain tavalla "alueellista". Se liittyy yksilön osaamisalueisiin ja onnistumisen kokemuksiin niin, että joku voi esimerkiksi työssään tuntea vahvaa ja ihmissuhteissaan heikkoa itseluottamusta, joku toinen taas päin vastoin. Lisäksi itseluottamuksen alueellinen määrä on onnistumis- ja epäonnistumiskokemuksista riippuen myös ajallista ja voi vaihdella elämän mittaan hyvinkin paljon. Jos saa työelämässä suuren epäonnistumisen kokemuksen, itseluottamus voi romahtaa sillä alueella (lähes) täysin, ja se vaikuttaa suurella todennäköisyydellä muihinkin elämänalueisiin, muttei yhtä rankasti.

Elämänalueet ovat eri ihmisillä eri tavalla painottuneita, joten niiden "itseluottamuspisteet" eivät ole kaikilla (jos kenelläkään) samat.

Itsetunto taas on ehkä kokonaisvaltaisempi asia, kaikkien osa-alueiden itseluottamuksien summa.

Minun elämääni vaikuttaa suuresti jonkun vahvan (= itselleni tärkeän) alueen epäonnistumis- tai onnistumiskokemus. Sellainen voi pimentää tai valaista minut joksikin ajaksi lähes kokonaan ja pitkäksikin ajaksi osittain. Niin kuin Nanni avauksessaan kirjoitti, itseluottamus saa ihmisen uhkumaan elämänvaloa niin, että se tarttuu muihinkin. Sen puute taas uhkuu jotain sellaista, joka saa ympäristön varautuneeksi.

Pieni pääni jää miettimään, miten omanarvontunto liittyy näihin kahteen - niiden väliinkö vai synonyymiksi jommallekummalle...

Vera,
ikuinen itseopiskelija