Miksi sinulla ei ole ystäviä?

Olen kai niin inhottava ja vastenmielinen ihminen.
Minulla ei ole myöskään harrastuksia enkä jaksa riidellä.

Juontaa juurensa jo lapsuuteen hiljaisuuden ja pienen koon takia jouduin lapsena kiusatuksi kolmos luokalta yläasteen loppuun saakka.jäin porukan ulkopuolelle.oon mahdollisesti myös asberger persoona.nykyään oon ihan toisenlainen vanttera puhelias jätkä.nostelen painoja ja harrastan muutenkin paljon liikuntaa.olin oikeestaan aika täys nörtti teininä.nykyään kaipaus kovasti samanhenkisten kavereiden seuraa.ym.

"piirit" pysy lapsena ja nuorena saman ei päässyt muuttumaan.silloin kiusatun leima esti piireihin ja porukoijin pääsyn.nykyään kaipaisin samanhenkistä porukkaa samanlaisista harrastuspiireistä ym.

Panikoin kaikkia sosiaalisia tilanteita vähänkään vieraiden ihmisten kanssa ja menen lukkoon jos joku jotain alkaa minulle puhumaan. Tuntuu että kieli painaa suussa kuin lyijy ja menee solmuun. Ajatus alkaa harhailla. Vielä joitain vuosia sitten yritin etsiä kavereita mutta olen nyt 26 vuotiaana lopettanut. Olen alkanut tuntea että väsyn herkästi "pitkään" kestävissä sosiaalisissa tilanteissa esim. kylässä ja töissä ja olen hyväksynyt yksinäisyyteni, suurimman osan ajasta viihdyn hyvin yksin. No ok on minulla avopuoliso mutta kun ei sen kanssa voi tehdä kaikkea eikä puhuakaan ihan kaikesta. Yleensä tuijottaa vaan kännykkäänsä, tietokoneen ruutua tai televisiota eikä silloin kuule eikä nää mitään mitä teen tai sanon.

Jos joku kaipaa kirjoittelukaveria niin voi laittaa sähköpostia [email protected]

Se johtuu siitä koska olen halunnut olla tänään kotona ja olen tottunut siihen. En halua soittaa kavereille ja kysyä heitä ulos. Viimeksi kuin soitin kaverille niin hänen numero oli pois käytöstä. Sitä ennen toinen kaveri oli kaverinsa luona eikä minua kiinnostanut mennä hänen kaverinsa luokse. Tälläisiä syitä. Yksi kaveri haukkui minua peräättömillä syillä ja painosti minua kaverikseen houkuttelevilla asioilla sekä vaati tietynlaista toimintaa aina eikä myöntänyt tehneensä niin ja samalla leuhki sillä. On minulla varmaan joitain ystäviä mutta heillä on omat juttunsa enkä halua häiritä niitä sekä koen häiritseväni jos ottaisin yhteyttä. Se on parempi toimia kun näkee kavereita eikä olla passiivinen.

Kukaan ei jaksa kuunnella juttujani. En myöskään kuulemma kuuntele. Siis aika selkeät syyt.

Semiyksinäinen: taisit itse vastata kysymykseesi! - Itse olen aika introvertti ihminen ja muutenkin sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Lisäksi minulla on paha puhevika mitä häpeän ja mitä en ole saanut korjattua vuosien puheterapian jälkeen.-
Häpeät siis puhevikaasi, ja koska olet jo luonnostaan introvertti, et hakeudu uusien ihmisten seuraan! Jättäydyt aika lailla yksin?
Ystäviä on vaikea saada jos sulkeutuu. Kannattaa alkaa opetella avoimuutta. Pikku hiljaa rikkoa oma pystyttämiäsi rajoja, esim uskaltautua puhumaan jossain tilanteessa. Kaupan kassalla, kirjastossa, kysyä kelloa ohikulkijalta jne. Huomaat, että mitään pahaa ei tapahdu, tilanne tulee ja menee ja maailma jatkaa radallaan.
Ensimmäinen askel on vaikein. Sen otettuasi huomaat, että maailmassa on paljon niitä v-mäisiä ihmisiä, mutta myös paljon ihan tavallisia ja ihan mukavia ihmisiä. Niillä v-mäisillä on omat probleemansa, joita he yrittävät peittää ja torjua v-mäisyydellään. Joillekin toisten loukkaaminen tuottaa sairasta mielihyvää. Kannattaa muistaa, että juuri he ovat sairaita ja varmasti sisimmässään onnettomia. Heitä voi vain sääliä.
Kerää rohkeutta ja haasta itsesi! Tulet huomaamaan miten voittaja-olon se tekee, kun uskaltaudut vähänkin ulos panssaristasi! Se rohkaisee eteenpäin.

Minulla on vain muutama tarkoin valittu ystävä. Elämän varrella pudonneet pois kaikki ne, jotka aitoja eivät ole olleetkaan. Viihdyn myös hyvin yksin, ja tarvitsen yksinoloa aika paljon. Nuorempana itsetuntoni oli huonompi, tuli laukattua lauman mukana. Nyt tiedän kuka ja mitä olen ja miten haluan elää.

Olin koulukiusattu ja kouluajoilta ei jäänyt kuin yksi ystävä. Näin aikuisiällä on vaikeaa mitään pysyvää ihmissuhdetta saada aikaankaan. Sosiaaliset taidot kun ovat nekin heikot, vaikka uskallan nykyään jutella ihmisille. Ei ne tuppaa vain kestämään, kaikilla on jo ne hyvät ystävyyssuhteet lapsuudessa tai nuoruudessa solmittu ja eivät ne kaipaa uusia ihmisiä. Surkea noidankehähän tämä yksinäisyys on. On tosi vaikeaa olla muutenkaan kiinnostava ihminen, kun aina olen kotona vain 4 seinän sisällä. Ne harvatkaan tuttavat eivät koskaan laita viestiä, että tavattaisiin. Aina mä olen aktiivinen ja tekstailen, muuten jäisin vielä enemmän yksin.

Masennukseni takia, joka saa minut vetäytymään yksinoloon ja jopa jättämään vastaamatta puhelimeen välillä. Ystävät on kaikonneet

Aloittaja ei ole tästä syystä yksinäinen, mutta on ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti ole kykyä ja sosiaalisia taitoja pitää yllä ihmissuhteita, vaikka tutustuvat helposti uusiin ihmisiin. Käsittelin kokemustani tästä ystävyyspalstalla. Kopioin aloitukseni myös tänne.

Olen tuntenut ikäiseni naisen muutamia vuosia ja viimeisen puolentoista vuoden ajan on yritetty pitää ystävyyttä ja yhteyttä, mutta on kai tässä pakko alkaa luovuttaa. Nainen on erittäin sympaattinen, sydämellinen ensitapaamisilla ja jos törmäillessä satunnaisesti kaupungilla, mutta pitkäkestoinen jatkuva yhteydenpito ei hänen kanssa onnistu.

En oikeastaan ole pitänyt yhteyttä tähän ihmiseen siksi, että olisin ystävän kaipuussa, mutta olen yrittänyt olla sitä hänen vuokseen, kun hänellä ei ole ystäviä. Vaikka tämä rouva tapaa uusia ihmisiä ja pääsee juttuun niin orastava ystävyys lopahtaa pian, mutta itse olen yrittänyt sinnitellä vain hänen vuokseen, koska hänellä ei ole ketään. On pitänyt yhteyttä muutamaan sisarukseen ja äitiinsä, mutta taitaa nyt olla nekin suhteet katkolla. On myös kolme aikuista tytärtä ja heidän kanssaan ei ole ollut mitään yhteyttä kymmeneen vuoteen.
Jotenkin pärjää jos menee aina vain naisen omilla ehdoilla, jättää omaan arvoonsa ilkeät kommentit ja tekstariryöpyt, joita häneltä saa, jos jokin pieni väärinymmärrys sattuu.

Yleensä teen niin, että laitan viestin ja napakan vastauksen, että en lue niitä törkeyksiä ja poistan ne lukemattomana. Suuttuessaan hän kaivaa jokaikisen koukun jolla voisi mollata, sättii päin näköä, levittelee juoruja ja kaivelee arvostellen kaiken mahdollisen virheen jonka on pannut mieleen "hyvän sään vallitessa". Hän on kyllä rehellinenkin peili kaverinsa virheille ja tuo ne häpeilemättä ja kaunistelematta ilmi, kun sen aika on.

Olen yrittänyt olla tälle ihmiselle vankka tuki, jonkinlainen ystävä, antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta aikansa tällaista "hyväntekeväisyyttä" kestää. Pitemmän päälle, jos tuollaisen ihmisen kanssa jatkaa, niin tulee ikävyyksiä muihinkin ihmissuhteisiin, kun tapillaan samoja kasvoja pienissä ympyröissä. Todennäköisesti hän taas tulee jossain vastaan, halaa ja pyytää sovintokahville, ja taas alkaa uusi akun lataus seuraavalle kahden kolmen kuukauden jaksolle kunnes se akku on täysi miina jälleen räjähtää.
Olen yrittänyt sanoa tälle henkilölle, että jos on eri mieltä tai loukkaantuu, niin pitää oppia puhumaan siitä mitä riita koskettaa ja sanoa asia fiksusti ja asiallisin sanamuodoin. Kyllä toista osapuolta on kunnioittava riidellessäänkin, mutta ei ihmistä voi toinen muuttaa.

On ihmisiä jotka jäävät yksin vaikka olisivat ulospäinsuuntautuvia ja oma-aloitteisia, mutta kyky pitää yllä ihmissuhteita on olematon. Säälin tätä ihmistä, mutta olen päättänyt lopettaa aktiivisen yhteydenpidon hänen kanssaan. Sanon että ollaan väleissä ja voidaan vaihtaa kuulumiset tavatessa, mutta aktiivinen yhteydenpito loppuu. Suuttui tiistaina ihan tyhjänpäiväisestä ja vielä äskettäin lähetti herjaviestin, jota en loppuun lukenut.

En tiiä, kai mussakin on introvertin vikaa. Olin ala-asteella kaikkien kohde kun valittiin joku jota kiusata, eikä mulla sillon ollu yhtäkään kaveria, kun kaikki luokkalaiset kohdisti fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa mua kohtaan. Siitä kai jäi jonkinlainen fobia rakentaa minkäänlaisia ihmissuhteita, enkä mä oo koskaan oikeen päässy siitä yli. On mulla pari tuttua jotka moikkaa kun näkee kaupassa, mut kukaan ei oikeen ota kiinnostusta muhun, koska niillä on jo kavereita. Kai tuokin on jonkinlainen syy, oletan, et kun kaikki on jo omissa piireissään, niin ei mua tarvita. Ja myös se, etten oikeen keksi mistä keskustella, musta tulee tosi kiusallinen ja tosi kömpelö kun yritän puhua jollekin. En mä vaan osaa olla sosiaalinen.

Olen estynyt, ujo, hiljainen, ärsyttävä ja outo.

Koulussa kiusattiin rankasti. Sain tuntea olevani arvoton. Energiaa tuolloin olisi riittänyt kavereiden kanssa olemiseen, mutta vapaaehtoisia ei löytynyt. Keskityin kouluun ja toivoin asioiden myöhemmin korjaantuvan. Olin täysin väärässä. Käteen jäi nuoruudesta vain huippuhyvä päättötodistus ja loputon yksinäisyys. Näin todellakin voi kulua lähes puolet ihmiselämästä. Tämä on totta, ei huonoa itsetuntoa, ei aloitekyvyn puutetta, ei luovuttamista. Elämä ei muuttunut paremmaksi. Nuoruus ei ollut vain vaikea vaihe, se oli alkua kaikelle kärsimykselle.

Ehkä ystävien puuttumista pahempia iskuja itsetunnolle ovat ne tilanteet, joissa jotain myyvä (ja siitä myös esim. provision/yrittäjyyden kautta suoraan hyötyvä) ihminenkin ignooraa. Eli seura ei kelpaa, vaikka maksettaisiin.

Olen ollut aina todella ujo ja "oudon" näköinen. Kukaan ei ole halunnut ystävystyä kanssani. Arkaa olemustani on käytetty hyödyksi, kiusaamalla helppoa kohdetta on saatu itselle parempi mieli. Edellinen vastaaja on oikeassa: kun myyjäkin ignooraa vaikka menettää siinä rahaa niin silloin viimeisetkin itsetunnon rippeet häviää.

Ulkonäkö on usein syy yksinäisyyteen. Ainakin itselläni yksinäisyys johtuu ulkonäöstäni. Ei väliä onko ruma vai kaunis, mutta sillä on väliä onko kummallisen näköinen vai ei. Jos kehon mittasuhteet poikkeavat muista, niin pidetään friikkinä tms. Tilanteelle ei voi mitään, koska ulkomuoto kokonaisuutena poikkeaa siitä, mitä pidetään normaalina. Joutuu käyttäytymään introvertin tavoin, vaikka olisikin ekstrovertti. Masentunut olo on seuraamusta kokemuksista ym. Myyjät tirskuu ja usein randomilla tulee tilanteita, jossa katsoja purskahtaa edessäni nauruun jne. Ei ole itse keksitty juttu. Vaikeaa on sosiaalisiataitoja kehittää, kun tulee koko ajan torjutuksi ja kiusatuksi.

Olen yksinäinen, koska minut on mollattu sukulaisten taholta alas pohjamutiin.

Olen se mustalintu, jota ei kuulemma voi tavata. Olen se sama lellikki kuin joskus 40 vuotta takaperin. Serkkujen kauhu ja ällöttävä sukulainen, jota lellittiin lapsena, mutta jolle ei annettu elämisen oikeuksia opiskeluun eikä muuhunkaan perheessä olevan melun takia.

En voi tavata suurta sukuamme, koska saan ällöttäviä huomautuksia ja muistoja, ikäviä kuulla siitä että olin joskus lellikki.

Joskus sitä ajattelee, kuinka paljon älyä puuttuu osalta serkuistani, niin monilta, jotka eivät älyä hyväksyä minua seurakseen ja ottaa yhteyttä. Tosin se vaan on niin, että älyni ihan oikeasti on melko korkea, joten seurani ei ole tavalliselle keskivertoserkulle kovinkaan antoisaa, mikäli hän ei osaa vetää oikeasta narusta.

Mainitsin nimenomaan sukulaiset, sillä sukulaisia pidetään yleensä tärkeimpinä ihmisinä jokaiselle suvussa olevalle.

Serkuillani on myös omituisia asenteita menneisyyden suhteen, josta menneisyydestä he eivät tahdo päästä henkisesti irti, vaan tonkivat ja kaivavat jotain todella vanhaa ja homehtunutta maaperää. Mutta siitähän sen alivertaisen älykkyyden siten huomaakin, kun eivät serkut ja muut sukulaiset tajua, että elämme jo 2016 vuotta. Ja tämäkin vuosi alkaa olla loppusuoralla.

Vielä lopuksi. Älykkyyden tason huomaa myös, jos olen aikoinaan lapsena ja nuorena koululaisen ollut erään sukulaisemme lellikiksi-kutsuttu, niin miksi minua syytetään ko asiasta? Syyllinen on oikeasti se, joka lelli aikoinaan minua. Minähän en voinut asialle mitään.

Todellisuus on tarua ihmeellisempää älykkyysosamäärien kanssa. Eli johtopäätös on lopuksi: serkkujeni älykkyysosamäärä on melko alhainen jolleivat he ymmärrä näin helpon asian oikeaa laitaa.

Mä leikin mun munalla. Isi opetti.

Tytöt tykkää pippelistä. Isi kerto.

En enää kastele sänkyäni, äiti.

Haistakaa vittu ja kuolkaa pois.

Sosiaalinen ahdistus, huonot sosiaaliset taidot, häpeä erilaista vartaloani ja viiltelyarpiani kohtaan... En kotoa oppinut minkäänlaisia sos. taitoja, sillä kanssakäyminen oli useimmiten negatiivissävytteistä toisilleen ilkeilyä, mollaamista jne. Siitä ja epämuodostuneisuudestani johtuen omaan nykyisin niin huonon itsetunnon, etten edes uskalla lähestyä muita, varsinkaan vastakkaista sukupuolta, vaikka kaipaus läheisyyteen ja kumppanuuteen on kova. Vähitellen alkaa mielenterveyskin mennä tämän estyneisyyden ja yksinäisyyden vuoksi. Nuorempana joitakin kavereita vielä oli, mutta en kai osannut niitä suhteita ylläpitää tai syventää eli vähitellen kuihtuivat pois.

Sosiaaliset tilanteet on ahdistaneet muakin pitkään. En onnistu tutustumaan muihin hyvin koulussa/työpaikoilla, koska jännitän niin paljon. Välttelen myös erilaisia tilanteita, osittain tietoisesti ja myös tiedostamatta. Pelkään pettymyksiä, kun kohtaan ihmisiä. En kiinnostu tai samaistu helposti muihin. Eikä se varmasti ihan helppoa muutenkaan ole löytää ystävää tai kumppania, jonka kanssa haluaa jakaa elämäänsä lähemmin. Sinkku olen siis myös. Kaipaan läheisyyttä ja muutenkin kontaktia ihmisiin enemmän.
Olen ujo ja enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Pidän yksinolosta, mutta liika on liikaa. En pidä itseäni sinänsä huonona, mutta tietyt sosiaaliset tilanteet laukaisevat vaikeita tunteita, ja helposti koen epäonnistuvani jollakin tavalla.
Olen siis 25v nainen, asun Kanta-Hämeessä ja opiskelen kuvataidetta.
Olisi kyllä mukava tutustua uusiin ihmisiin, vaikka tätäkin kautta. Laita viestiä jos kiinnostaa tai samaistuit: [email protected]

hei täällä on yksi masentunut ja elämääm kyllästynyt.. tarvitsen elämmääm enemmän ihmisiä, mutta elämään ei miltään tunnu mitään kun paskaa..olen 29 ja elämä ei ole kun tuskaa, miksi olen ees elossa..minusta olisi kiva kirjoitelle jonkun kanssa joka tuntee samoin kun itse, jos haluat kirjoitella laita viestiä..

Olen aina ollut hieman erilainen, toisinajattelija tjs. ja pikkuvanha, eli omat kiinnostuksenkohteet, maailmankatsomus ynnä muut eivät ole koskaan oikein kohdanneet oman ikäisteni kanssa. Kavereita olen koulussa saanut, mutta en koskaan oikeita ystäviä, joita tapaisin myös vapaa-ajalla. En osa luoda syviä ihmissuhteita enkä pitää niitä yllä, joten kaikki ovat karsiutuneet pois..

Olen myös masentunut, ja kärsin ahdistuksesta ja huonosta itsetunnosta. Olen vahvasti introvertti, joka tietysti vaikuttaa myös. Nykyään mulle on kehittynyt myös jonkun verran sosiaalisten/julkisten paikkojen pelkoa. Lapsena olen ollut kovin ujo, mutta nykyään se on jo helpottanut.

Mutta varmaan suurin syy on se oma häpeä itseään kohtaan, huono itsetunto. Ettei kukaan oikeastaan voisi välittää minusta jos oikeasti tietäisi minkälainen olen, ja sen takia en osaa avautua ihmisille ja päästää heitä lähelle. En osaa, enkä yksinkertaisesti jaksa pitää ihmissuhteita ylhäällä vaan esimerkiksi akut tyhjenee ihmiskontakteista nopeasti. Minulle introverttina ehkä 1-2 krt kuussa jonkun kaverin näkeminen riittäisi, mutta valitettavasti se harvoin riittää sille toisella osapuolella ja itse en jaksa enempää muun elämän lisäksi.

Nykyään en enää edes jaksa yrittää uusia ihmissuhteita, koska en jaksa sitä pinnallisuutta. Tutustuminen on kovin vaikeaa..

Oon aloitekyvytön sosiaalisissa tilanteissa, pelkään torjutuksi tulemista enemmän kuin yksinäisyyttä ja oon aika ruma... ihmiset ei puhu mulle muuta ku silloin jos ite sanon/kysyn jotain, silloinkin suhteellisen vastahakoisesti ni en kehtaa kunnolla jutella kenellekään, en haluu et kukaan joutuu pelkäämään et tällänen rumilus yrittäis olla niiden kaveri... :)

Erosin demokratioista niin siksi.

Kuolivat korona aikana.

Inhoan ihmiskunnan ahneutta ja typeryyttä, kakaraa siitetään ja rakkeja otetaan, ahnehditaan, ei osata käyttäytyä. Paskat, mieluiten yksin!

Minulla oli pari hyvää ystävää. He ovat veljeksiä ja pitkiä, joka on tärkeä mainita koska sillä on tässä merkitystä. Kävimme kalassa ja tehtiin mitä normaalisti nuoret miehet tekevät.
Olimme lapsena naapureita ja maalla paikassa jossa asuimme olimme ainoat ikäisemme joten oltiin kavereita ja vietettiin todella paljon aikaa yhdessä.
Heillä oli muitakin kavereita todella paljon ja aikuisiän saavutettuamme olin kyllä huomannut että kaikki olivat pitkiä. Jos itse on 175 ja toiset 190+ niin sitä erottuu joukosta ja siitä saa kuulla. Sitten yksi ilta tuli vain viesti että on parempi että ei enää olla kavereita koska en sulaudu joukkoon. Tiesin kyllä mitä se tarkoitti. Yritin soittaa ensin viestin lähettäjälle ja sitten hänen veljelleen ja viestiäkin laitoin perään mutta näihin ei vastattu.

Siinä se. Kuulostaa joltain paskalta elokuvalta mutta ikävää että se on totta.
Tämä tapahtui kun olin 20 vuotias ja nyt olen 36 eikä ole ystäviä näkynyt.

Varmaankin siitä kun en ole osannut ylläpitää suhteita. Ja siitä kun olen niin outo ettei kukaan lopulta halunnut olla ystävä. Voin syyttää vain itseäni.