Kaukaisuudessa näytti olevan jotakin, ainakin Koljander oli niin näkevinään. Se oli jotain suttuista, jotain hämärää. Se näkyi vielä hyvin epäselvästi, etäisyys oli suuri. Lähestyessään Sitä hänen mieleensä palasivat lapsuusvuodet, huolettomat hetket, pienen lapsen ymmärtämätön mieli, ja varsinkin tuon pienen mielen oikut ja halut. Matkaa oli kuljettu runsaasti sen jälkeen. Kuljettu matka alkoi käymään aina vain suuremmaksi ja suuremmaksi osuudeksi tien pituudesta - kohta oltaisiin päässä. Mikä häntä odottaisi, oliko siellä se mitä hän oli kuvitellutkin? Tapaisiko hän ne keitä lähti tapaamaan? Mikä oli päämäärä? Koljanderin mieli kävi kovaa painia kysymysten kanssa - mihinkään se ei kyennyt saamaan vastausta.
Koljander pääsi yhä lähemmäs: hän ei erottanut mitään erityistä. Nuorena hän oli luullut itseään kaiken näkeväksi, itseasiassa hän oli pitänyt kykyänsä nähdä asioita parhaana, tai ainakin hän oli pyrkinyt siihen. Hän ei silti vieläkään ymmärtänyt kuinka hänen oli käynyt. Hän ei pystynyt erottamaan mitä horisontissa siinsi, vaikka näkikin horisontin aivan selvästi. Se tuli yhä lähemmäs, yhä lähemmäs, mutta oli silti ympäristöään epäselvempi - ainakin Koljanderille. Hän pyysi apua, jotta joku voisi kertoa näkemästänsä. Apua ei ollut, hän oli yksin. Hän pyysi uudelleen, sama hiljaisuus ympäröi. Ainoastaan Se lähestyi.
Koljander alkoi miettimään mitä oli saanut ja antanut. Hän tajusi olleensa jotain, mitä ei olisi halunnut olla. Hän oli saanut, mutta ei ollut antanut. Se lähestyi: hän tulisi saamaan taas jotakin, mutta mitä? Hän istuutui, mutta tukea ei tullut, hän ei voinut koskettaa lattiaa, ainoastaan jalanpohjat olivat jonkinlaisella tuella. Hiljaisuus ympäröi häntä, katse seurasi horisonttia, mitään ei näkynyt. Ainoastaan Se lähestyi.
Etäisyys kävi pieneksi, mitä lähemmäksi Se kävi, sitä nopeammin Se lähestyi. Koljander säikähti, karkuun juokseminen oli luonnollinen reaktio - Se lähestyi silti samalla vauhdilla. Lapsuus palasi hänen mieleensä uudestaan toistuvina kuvina viljapelloista ja puiden lehdistä, jotka soivat tuulessa. Etäisyys oli varsin lyhyt, hän kääntyi katsomaan Sitä, mutta ei erottanut mitään.
Pelko - tietämättömyys lisää pelkoa, niin kävi myös Koljanderille. Se oli jo aivan vieressä, hän yritti kääntää selkänsä Sille, se ei onnistunut, Se oli aina hänen edessänsä ja lähestyi nyt viimeisillä hetkillä hitaasti. Hän yritti nähdä Sen lävitse, mutta ei onnistunut. Se oli musta, sekava, reunoiltaan läpinäkyvä ja rosoinen ovaali. Hän näki reunoilla vielä horisontin, mutta kohde suureni hänen silmiensä edessä. Kaikki alkoi käydä sekavaksi, Se oli jo aivan lähellä eikä hän nähnyt enään paljoa muuta kuin mustaa ja aivan reunoilla loistavaa, himmeätä valoa. Pään kääntäminen ei tuonut tulosta.
Yhtäkkiä Koljander näki Sen: hän näki itsensä. Musta oli kadonnut, kaikki oli kadonnut, hän näki itsensä ja vain itsensä. Se oli viimeinen asia, jonka hän pystyi varmasti toteamaan - sitten ei ollut mitään.
Koljander pääsi yhä lähemmäs: hän ei erottanut mitään erityistä. Nuorena hän oli luullut itseään kaiken näkeväksi, itseasiassa hän oli pitänyt kykyänsä nähdä asioita parhaana, tai ainakin hän oli pyrkinyt siihen. Hän ei silti vieläkään ymmärtänyt kuinka hänen oli käynyt. Hän ei pystynyt erottamaan mitä horisontissa siinsi, vaikka näkikin horisontin aivan selvästi. Se tuli yhä lähemmäs, yhä lähemmäs, mutta oli silti ympäristöään epäselvempi - ainakin Koljanderille. Hän pyysi apua, jotta joku voisi kertoa näkemästänsä. Apua ei ollut, hän oli yksin. Hän pyysi uudelleen, sama hiljaisuus ympäröi. Ainoastaan Se lähestyi.
Koljander alkoi miettimään mitä oli saanut ja antanut. Hän tajusi olleensa jotain, mitä ei olisi halunnut olla. Hän oli saanut, mutta ei ollut antanut. Se lähestyi: hän tulisi saamaan taas jotakin, mutta mitä? Hän istuutui, mutta tukea ei tullut, hän ei voinut koskettaa lattiaa, ainoastaan jalanpohjat olivat jonkinlaisella tuella. Hiljaisuus ympäröi häntä, katse seurasi horisonttia, mitään ei näkynyt. Ainoastaan Se lähestyi.
Etäisyys kävi pieneksi, mitä lähemmäksi Se kävi, sitä nopeammin Se lähestyi. Koljander säikähti, karkuun juokseminen oli luonnollinen reaktio - Se lähestyi silti samalla vauhdilla. Lapsuus palasi hänen mieleensä uudestaan toistuvina kuvina viljapelloista ja puiden lehdistä, jotka soivat tuulessa. Etäisyys oli varsin lyhyt, hän kääntyi katsomaan Sitä, mutta ei erottanut mitään.
Pelko - tietämättömyys lisää pelkoa, niin kävi myös Koljanderille. Se oli jo aivan vieressä, hän yritti kääntää selkänsä Sille, se ei onnistunut, Se oli aina hänen edessänsä ja lähestyi nyt viimeisillä hetkillä hitaasti. Hän yritti nähdä Sen lävitse, mutta ei onnistunut. Se oli musta, sekava, reunoiltaan läpinäkyvä ja rosoinen ovaali. Hän näki reunoilla vielä horisontin, mutta kohde suureni hänen silmiensä edessä. Kaikki alkoi käydä sekavaksi, Se oli jo aivan lähellä eikä hän nähnyt enään paljoa muuta kuin mustaa ja aivan reunoilla loistavaa, himmeätä valoa. Pään kääntäminen ei tuonut tulosta.
Yhtäkkiä Koljander näki Sen: hän näki itsensä. Musta oli kadonnut, kaikki oli kadonnut, hän näki itsensä ja vain itsensä. Se oli viimeinen asia, jonka hän pystyi varmasti toteamaan - sitten ei ollut mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.