Laps Suomen...

Ylläoleva mainoskuva esm kertoo mitä vaivoja ja tuskallisen häpeän sävyttämää on elo lapsillakin samoin kuin aikuisillakin kun kodissa on turvattomuutta ja väkivaltaa
- eikä se ole edes äitienkään syy ja vika - vanhaa asiaa vain siitä mitä on esm naisiin ja lapsiin kohdistuva ihmisarvon ja oikeuksien riisto - sen sijaan että naisia jahdataan kusipäisyyden vuoksi - lisääntyvän pornoteollisuuden ohella ja vuoksi - kummanko koette
tärkeämmäksi - puolustaaa lisääntyvää väkivaltaa vai suojella ihmisarvoa ja oikeuksia
- kallis hinta on maksettu jokaisen maailman ihmisen sielusta
- silläkin on ja ei jotain tekemistä vaippateollisuudenkin kanssa kehittyvissä maissa.
Ei auta että naisia ja lapsia huoritellaan ja raiskataan - yhtä lailla olisi puututtava ihmisten aineorjuuksiin ja miesten harrastamaan raakaan väkivaltaan ja tapaan tehdä bisneksiään
- tavoilla millä tahansa ja konstailujaan kaihtamatta - vanha vetoomus koskettaa kipeästi
raamatunkin tekstejä saatanasta, joka ei ole muuta kuin murhaaja, raiskaaja ja tappaja
tuhansien juoniensa mestari - ei paniikkihäiriöihin ajetut äidit ja naisetkaan todella pysty asiaansa edes esittämään oikeustoimikelpoisesti - silti vanhat sanat - virratkoon oikeus kuin puhdasvesi jokaisen ihmisen elämässä tämän ajan kaiken maailman saasteiden
kuormittamassa maailmassa. Yhtä lailla kun ikiaikainen komento edelleen kehoittaa ja komentaa naiset vaikenemaan - ynnä hiljaisiksi tapettaviksi lampaiksi vielä monessakin maassa - onko se miehen kunniakäsityksistäkin kiinni - jotain tekemistä myös sananvapauden kanssa.

Minua ei muistaakseni äiti piiskannut niin, että olisi jäänyt fyysisiä jälkiä. Isä löi ainakin kerran niin pahasti että remmin aiheuttamat verenpurkaumat näkyivät viikkoja ja taisivat jopa vuotaa paikoin vertakin paratessaan. Minua pelotti että asia huomataan koulussa ja siitä seuraa jotain pahaa ja tietenkin häpesin. Kerran isä puristi raivossaan kynsillä käsivarttani että siihen tuli verenpurkaus. Olisin vielä ymmärtänyt jos kysymyksessä olisi ollut pahatekoni, mutta kun isä kiusasi ja härnäsi niin, että menin raivoissani hänen päälle.

Äitini antoi usein tukkapöllyä ja nöyryytti henkisesti. Kerran söin keitettyä munaa ja varmaan jotain "kallista herkkua". Vähän ajan päästä annoin ylen ja äiti suuttui ja alkoi sättiä, että olisi ollut hyödyllisempää säästää moiset herkut isälle, kun niin turhaan meni. Eipä äiti osannut lohduttaa kun hammasta särki ja ei ollut särkylääkkeitä. Sanoi vain, että minkäs sille mahdan jos sinulla särkee.
Aika viileä ja etäinen äiti oli ja ei isäkään osannut sitä lämpöä ja rakkautta osoittaa ja enemmän on näitä sielua haavoittavia muistoja. Kyllä he se katon pään päälle ja ruuan ja vaatteet antoivat ja ehkä sitä ei muuta osannut odottaakaan. Joskus äiti huokaili, että kunpa nuo tuosta kasvaisivat ja lähtisivät maailmalle.
Eivät vanhempamme meitä kolmea tytärtä (ja isä olisi halunnut yhden pojan) halunneet, me tulimme vain, niin kuin lapset tulevat.

Eiköhän se niin ole, että suurin osa maailman ihmistä syntyy tänne ilman että joku ihminen heitä tänne tilaa. Eivät kaikki ole kypsiä ihannevanhempia ja ei ainakaan 50 - 60-luvuilla satsattu ja valmennettu vanhemmuuteen. Uskon että ihan saman tien ja lapsuuden ovat omat vanhempani käyneet ja mistäpä heillä olisi ollut sitten eväitä parempaan meitä kasvattaessa.

Menetin isän ja äidin suhteellisen nuorena ja en kokenut oikeastaan surua heidän kuollessaan. Ehkä jotain kaihoa ja onttoutta, kun heitä ei enää ollut. Kaikesta huolimatta lapsuus oli onnellista aikaa ja olimme läheisiä nuoremman siskoni kanssa.
Uskon että ole täällä koska Jumala on niin määrännyt. Olen antanut anteeksi vanhemmilleni. He hoitivat meitä sen ajan Suomessa niillä voimavaroilla ja valmiuksilla, joita heillä oli. On aivan turha syyttää heitä ja tehdä elämästä katkera.
Lenkkipolkuni kulkee läheltä vanhempieni hautapaikkaa ja joskus koukkaan paikalle ja vietän siinä hetken. Siunaan heidän muistoa ja toivon että heillä on siellä jossain hyvä olla. Minullakin on siinä tyyni ja levollinen. jopa kiitollinen mieli.

Minun vanhempani kokivat kai kolme sotaa. Ei niistä kokemuksista puhuttu!
Elämää jatkettiin eteenpäin kainalosauvoihin nojaten - kuvaannollisesti.
Isät olivat rintamalla, äidit tehtaissa töissä, lapset sukulaisissa - "orpoina".

Montakohan kertaa isovanhempani ajattelivat: "Pitikö ne lapset tehdä kärsimään?"
Oli huoli kaikesta, sairautta, kuolemaa; moni unelma haihtui tuhkana tuuleen.

Kysyin äidiltä, missä ja miten minut on tehty? Hän hämmentyi ensin.
Sitten alkoi kasvot hehkumaan, silmät säteilemään ja tyttömisesti nauraa kihertämään. Sieltähän se sala tippui lopulta! Villisti pommien putoillessa...
Siunatut naiset, jotka olivat rohkeina miesten lohdutuksena ja tukena ;-)

Mutta pelko ja katkeruus merkitsivät kummankin loppuelämäksi.
Iso perhe oli ainoa suunnitelmien mukaan, mutta itse lapsina aloittaessaan...
Paremmin he silti tehtävänsä suorittivat kuin itse olisin pystynyt.

Mies lyö vaimoaan. Vaimo lyö lastaan.

Oli aika, että talo ja lapset jaettiin joka päivä.
Mies oli muualla kursseilla ja vaimo yksin lasten kanssa.
Sain kuulla ja itsekin nähdä isän kylvävän villikauraansa muidenkin vakoihin...
Siinä 10-vuotiaalle pulma: Onko velvollisuuteni kertoa äidille, että isä oli
samaan aikaan vieraan naisen kanssa, kun äiti oli synnyttämässä?
Tuleeko minun paljastaa se rehellisesti, loukata molempia?
En kyennyt koskaan pääsemään ratkaisuun, paljastaako isä ja
hapattaa vauvan rintamaito, vai vaieta tietämättömänä...
Naapurin rouva kiirehti itkien äitiä vastaan ja äiti ymmärsi sanoitta.
Minä pääsin pälkähästä pelästyksellä. Häpesin hänen edessään.
Koska olisi ollut oikea aika paljastaa miehen uskottomuus vastasynnyttäjälle?

Kasvoin tietoisena, että kun äiti raivoissaan hakkasi pentujaan,
se oli isään hän vihansa kohdisti. Mies toisten naisten kanssa, hän ansassa.
Minun vastuullani oli hoitaa pienempiä sisaruksiani, itkevää äitiäni,
luvata hänelle auttaa lasten kanssa, kun isä jättää meidät.
Siinä 10-vuotiaalle elämäntehtävä ja evästä matkaan.

Kun äiti murensi luottamukseni isään, niin aloin halveksia molempia.
Tulin sulkeutuneeksi; uhmakas olin syntyessäni. Oma tahto totisesti!

Nuoreksi naiseksi tullessani äiti suojeli minua kuin Jellona!
Isä erehtyi lyömään minua kerran, kuten naista lyödään. Ei olisi pitänyt!
Siitä äiti oli tarkkana, ettei insesti uhriksi joutunut missään vaiheessa.

Tosin isä olisi myynyt minut pari kertaa pelikavereilleen, mutta
he nousiva, kumarsivat kohteliaasti kunniasta ja jättivät pelipöydän.
Tajusin hämärästi, mitä kauppaa käytiin kahveja tarjoillessani.
Jos oli ollut luottaamusta isään ennen, niin ei enää sen jälkeen.
Sisareni olisi ollut ikionnellinen siitä edusta.
Leikki lääkäriä puuliiterissä naapurin poikien kanssa.
Miksi siis mies lähtee myymään vaimonsa palvelijatarta, piikaa?
Kysyn, kun tavataan haudan tuolla puolen.

Myöhemmin, kun sain Siipirikkona vanhemmiltani taloudellista apua -
en olisi sitä etua saanut, mutta he eivät kyenneet sitä myymään, niin sain.
Kirjoitin vihaisen kirjeen vanhemmilleni, että pidän sitä
korvauksena lapsena kokemistani pahoinpitelyistä.
Kirje oli äidille osoitettu, mutta pelkään isän saaneen sen käsiinsä.
Luettuaan kirjeeni isä sai sydänkohtauksen. Selvisi kuitenkin hengissä.
Sisareni sanoi, että isä kuoli sen jälkeen, parin vuoden päästä,
kuumeessa saamiinsa jälkitauteihin; rakensi taloa sänkypotilaanakin.
Minä kannan siitä kirjeestä syyllisyyttä hautaan asti.
En itse vielä ymmärtänyt, että kiukkuni johtui heidän kaipauksestaan,
tyttären rakkaudesta ja eron tuomasta tyhjyydestä.

Kun isä kuoli, hyvästelimme rakkaudellisesti. Olemme aina yhdessä.
Hän lepäsi vuoteessa marmorisen kuulaina rauhaa huokuen.
Kaikki kärsimys pois pyyhittynä, kasvot sileinä, kauniina vapaudessaan.
Hän on "Elävien kirjoissa", tallessa ja tulemme tapaamaan vielä.

Kun äiti kuoli hyvästelimme telepaattisesti. Pidin häntä sylissäni.
Tiesin hänen olevan sairaalassa, joka solussani. Hän itki olkaani nojaten.
Istuin kolme päivää puhuen hänelle, saaden sisimmässäni ymmärrystä
kuin vastauksena. Syytellen, puolustellen, sopien menneet tapahtumat.
Sitten sanoin ääneen - oman huoneeni hämärässä vavisten liikutukseta:
Äitiä ei ole enää! Hänen jälkeensä jäi tyhjiö. Tunsin selvästi kylmyyden.
Kun ihminen jättää, niin jää kylmyyttä huokuva tyhjiö heidän tilalleen.
Samalla olin helpottunut: Hän ei enää raatele sisaruksiani!

Sain ilmoituksen veljeltäni parin viikon päästä. Kuolinaika täsmäsi.
Kirjoitan päiväkirjaa. Joskus vielä tapaan äitini eri olosuhteissa.
Toivon saavani kuulua hänen ystävättäriinsä paremmissa olosuhteissa.
Nähdä hänen todellisen henkilöllisyytensä täydessä voimassaan.
Olisin siitä kunniasta onnellinen. Mitkä suurenmoiset vanhemmat sain!
Mikä mahtava nainen! Rakas isä!