Ajattelin kirjoittaa asiastani tänne, koska te, vanhemmat, olette ehkä parhaita sanomaan tähän jotain. Ja tietty kuka tahansa muukin voi kommentoida tätä. Toivottavasti jaksatte lukea tämän, se olisi tärkeätä minulle.
Eli kerron omasta elämästäni, perhe-elämästäni. Olen 15-vuotias nuori tyttö (en tykkää käytettävän itsestäni sanaa nainen). Ja minulle on kolme vuotta nuorempi sisko. Ja tietenkin vanhemmat. Vanhempani ovat eläneet jo jotain 15 vuotta avioliitossa, mutta siitä ei ole kyllä puuttunut alamäkiä. Niin kuin ei varmaan kenenkään avioliitostakaan.
Mutta meidän perhe-elämän tekee muista vähän poikkeammaksi äitini. Hän on nimittäin sairas, mieleltään. Hänellä on skitsofrenia. Ja tästä johtuukin, että hänellä on joskus "pahoja päiviä", kuten minä ja siskoni sanotaan. Silloin on päällä tämä psykoosi vaihe.
Sanotaanko vaikka seitsemän vuotta sitten äitini painoi toistasataa kiloa, tarkalleen ottaen 114 kiloa, jos nyt muistan oikein. Sitten hän aloitti laihduttamisen ja nykyään hän painaa jotain 70 kiloa. Tästä tietty johtuu, että hän ylpeilee sillä ja syytä on tietenkin. Mutta hänellä se menee vähän liiallisuuksiin.
Äitini hoiti minua ja siskoani kotona. Emme ollet juuri paljoakaan tarhoissa tms. Minäkin olin vain puoli vuotta tarhassa, mistä ehkä johtuukin epäsosiaalisuuteni. Niin ja tänä aikana äiti poti kai jonkinlaista masennusta. Isä ei piitannut (äidin kertoman mukaan) äidistäni yhtään. Hän vain matkusteli Lapissa ja vähän muuallakin. Tämä tietty katkeroitti äitiä aikatavalla. Isä myös haukkui ja nimitteli äitiä silloin tällöin lihavaksi jne.
Mutta nyt kaikki on muuttunut. Äiti haukkuu isää nykyään. Isän on täytynyt alistua äidin tahtoon ainakin jollain lailla. Kun äitillä on tämä psykoosi päällä, hän nimittelee, tökkii, kiusaa, härnää, tukistaa, loukkaa jne. isää. Ja voitte uskoa, että jos miestä härnätään, sätitään ja loukataan jatkuvasti ympäri vuorokauden vaikka kahden päivän ajan, se alkaa menee ylikierroksille. Niinpä isänikin on täytynyt käyttämään väkivaltaa saadakseen äitini hiljentymään. Ei näin ole käynyt kuin jotain pari kertaa, jotka itse muistan. Kerran äitillä oli musta silmä, toisella kerralla käsi paketissa (isä oli potkassut sitä käteen).
Ja me lapset joudumme näkemään ja kuulemaan kaiken tämän. Joskus äiti on ärsyttänyt isää pitkälle keskiyölle ja me emme ole siinä samassa siskoni kanssa saaneet nukutuksi. Pääsimme ehkä siinä kahden maissa nukkumaan ja aamulla oli kouluun lähtö. Onneksi tuo on aika harvinaista.
Kerran, joskus viis vuotta sitten, isä ja äiti riitelivät. Isä lähti jonnekin autolla, emme tienneet minne. Äiti ja minä lähdimme taksilla isän perää. Menimme yhden naisen asunnon pihalle, koska äiti luuli, että isä oli mennyt sen naisen luokse pettämään. Loppujen lopuksi isä löytyi terveyskeskuksesta. Hänellä oli sydän hakannut vähän liian lujaa kiihtymyksen vuoksi.
Olen itse hyvin välittävä tyyppi. Unelmoi aina, miten ihanata olisi itse elää onnellisessa avioliitossa jonkun miehen kanssa. Mutta minkälaisen kuvan vanhempani oikein antavat minulle avioliitosta? Tai siis äitini oikeastaan antaa. Isä ei ole nyt näinä päivinä tehnyt mitään väärää omasta aloitteestaan. Mutta äiti. Aina epäilemässä ja urkkimassa. Tiedän, että hän on sairas, mutta se on vaan niin vaikeata hyväksyä ja ymmärtää. Ei jaksa ymmärtää.
Rakastan isääni valtavasti, mutta meillä ei ole tapana sanoa sitä suoraan. Kerran äiti oli taas ärsyttänyt isää ja isän piti lähteä töihin. Illalla kuulin isän sanovan äidille, että hän ei välttämättä palaakaan (=tekee itsarin, ainakin ymmärsin sen niin). Minua pelotti ajatus tuosta, niinpä kirjoitin pienelle paperille isälle: "Ainakin me rakastetaan sinua. Älä tee mitään tyhmää." ja laitoin sen hänen työhaalareidensa taskuun. Kun hän tuli töistä kotiin, hän mainitsi lapusta. Hän oli vissiin sitten huomannut sen :)
Mutta suhteeni äitiini on monimutkaisempi. Joitakin vuosia sitten hän kiusasi nimittäin minua ja siskoanikin. Nyt hän on jättänyt sen vähemmälle. Mutta mielummin tuntisin itseäni kiusattavan, kuin näkisin esim.isäni kärsivän. Hän nimitteli jatkuvasti minua ja loukkasi pahan päiväisesti. Luki päiväkirjaani ja tavallaan uhkaili sen paljastuksilla minua. Joskus kun nauroin äidilleni siskoni kanssa, hän tukisti minua. Ja joskus ihan ilman syytä.
Minulla oli tuohon aikaan yksi kaveri, poika, joka oli muutaman vuoden nuorempi kuin minä. Äitini kiusasi minua käyttäen tätä poikaa "kiusottimena". Hän sanoi minulle tyyliiin: "Miltäköhän se tuntuisi, jos se Matin(=kaverini, nimi muutettu) kikkeli olisi sinun ihoasi vasten". Siis toi on niin sairasta! Tuolla hän loukkasi minua todella pahanpäiväisesti. Kerran hän myös sanoi edellisen tyyliin ja en kestänyt sitä enää, joten räkäsin hänen kasvoilleen :D Kyllä meni akka hiljaiseksi! Kaduin sitä tosin siinä vaiheessa - ja kadun vielä vähänkin - mutta minusta hän oli ansainnut sen. Olen myös uhannut tappaa hänet ja haukkunut huoraksi ja vähän kaikkea.
Niin mutta siis suhteestani äitiini. Kyllä välitän äidistäni, mutta en tiedä rakastanko. Jos joku läheinen ihminen tekee sinulle jatkuvasti, toistuvasti jotakin pahaa ja loukkaa, alkaa menettää luottamuksen. Niin minullekin kävi. Vaikka äidillä olisikin "hyvä päivä", suhtaudun häneen epäilevästi, sillä tiedän, että se "paha päivä" on tullakseen. Se tulee ja se menee. En osaa olla hyvä enää äidille. Haluaisin suhtautua äitiini eritavalla, mutta se on vaikeata. Sinä päivänä, kun äitini makaa arkussa, tiedän, että tulen katumaan todella pahasti tekojani ja sanojani. Minun pitää elää loppuelämäni pahojen sanojeni kanssa, mutta on vaan vaikeata elää äidin kanssa.
Tästä tuli pitkä juttu, tiedetään. Tämä on kuitenkin suuri ongelmani. Monikaan läheisistämme ei tiedä äitimme sairaudesta, joten en voi heillekään puhua. Tarvitsen apuanne. Mitä teen? Tai kommentoikaa vaan vähän jotain, olisi kiva saada lohdutusta :)
Kiitos jo etukäteen :)
Eli kerron omasta elämästäni, perhe-elämästäni. Olen 15-vuotias nuori tyttö (en tykkää käytettävän itsestäni sanaa nainen). Ja minulle on kolme vuotta nuorempi sisko. Ja tietenkin vanhemmat. Vanhempani ovat eläneet jo jotain 15 vuotta avioliitossa, mutta siitä ei ole kyllä puuttunut alamäkiä. Niin kuin ei varmaan kenenkään avioliitostakaan.
Mutta meidän perhe-elämän tekee muista vähän poikkeammaksi äitini. Hän on nimittäin sairas, mieleltään. Hänellä on skitsofrenia. Ja tästä johtuukin, että hänellä on joskus "pahoja päiviä", kuten minä ja siskoni sanotaan. Silloin on päällä tämä psykoosi vaihe.
Sanotaanko vaikka seitsemän vuotta sitten äitini painoi toistasataa kiloa, tarkalleen ottaen 114 kiloa, jos nyt muistan oikein. Sitten hän aloitti laihduttamisen ja nykyään hän painaa jotain 70 kiloa. Tästä tietty johtuu, että hän ylpeilee sillä ja syytä on tietenkin. Mutta hänellä se menee vähän liiallisuuksiin.
Äitini hoiti minua ja siskoani kotona. Emme ollet juuri paljoakaan tarhoissa tms. Minäkin olin vain puoli vuotta tarhassa, mistä ehkä johtuukin epäsosiaalisuuteni. Niin ja tänä aikana äiti poti kai jonkinlaista masennusta. Isä ei piitannut (äidin kertoman mukaan) äidistäni yhtään. Hän vain matkusteli Lapissa ja vähän muuallakin. Tämä tietty katkeroitti äitiä aikatavalla. Isä myös haukkui ja nimitteli äitiä silloin tällöin lihavaksi jne.
Mutta nyt kaikki on muuttunut. Äiti haukkuu isää nykyään. Isän on täytynyt alistua äidin tahtoon ainakin jollain lailla. Kun äitillä on tämä psykoosi päällä, hän nimittelee, tökkii, kiusaa, härnää, tukistaa, loukkaa jne. isää. Ja voitte uskoa, että jos miestä härnätään, sätitään ja loukataan jatkuvasti ympäri vuorokauden vaikka kahden päivän ajan, se alkaa menee ylikierroksille. Niinpä isänikin on täytynyt käyttämään väkivaltaa saadakseen äitini hiljentymään. Ei näin ole käynyt kuin jotain pari kertaa, jotka itse muistan. Kerran äitillä oli musta silmä, toisella kerralla käsi paketissa (isä oli potkassut sitä käteen).
Ja me lapset joudumme näkemään ja kuulemaan kaiken tämän. Joskus äiti on ärsyttänyt isää pitkälle keskiyölle ja me emme ole siinä samassa siskoni kanssa saaneet nukutuksi. Pääsimme ehkä siinä kahden maissa nukkumaan ja aamulla oli kouluun lähtö. Onneksi tuo on aika harvinaista.
Kerran, joskus viis vuotta sitten, isä ja äiti riitelivät. Isä lähti jonnekin autolla, emme tienneet minne. Äiti ja minä lähdimme taksilla isän perää. Menimme yhden naisen asunnon pihalle, koska äiti luuli, että isä oli mennyt sen naisen luokse pettämään. Loppujen lopuksi isä löytyi terveyskeskuksesta. Hänellä oli sydän hakannut vähän liian lujaa kiihtymyksen vuoksi.
Olen itse hyvin välittävä tyyppi. Unelmoi aina, miten ihanata olisi itse elää onnellisessa avioliitossa jonkun miehen kanssa. Mutta minkälaisen kuvan vanhempani oikein antavat minulle avioliitosta? Tai siis äitini oikeastaan antaa. Isä ei ole nyt näinä päivinä tehnyt mitään väärää omasta aloitteestaan. Mutta äiti. Aina epäilemässä ja urkkimassa. Tiedän, että hän on sairas, mutta se on vaan niin vaikeata hyväksyä ja ymmärtää. Ei jaksa ymmärtää.
Rakastan isääni valtavasti, mutta meillä ei ole tapana sanoa sitä suoraan. Kerran äiti oli taas ärsyttänyt isää ja isän piti lähteä töihin. Illalla kuulin isän sanovan äidille, että hän ei välttämättä palaakaan (=tekee itsarin, ainakin ymmärsin sen niin). Minua pelotti ajatus tuosta, niinpä kirjoitin pienelle paperille isälle: "Ainakin me rakastetaan sinua. Älä tee mitään tyhmää." ja laitoin sen hänen työhaalareidensa taskuun. Kun hän tuli töistä kotiin, hän mainitsi lapusta. Hän oli vissiin sitten huomannut sen :)
Mutta suhteeni äitiini on monimutkaisempi. Joitakin vuosia sitten hän kiusasi nimittäin minua ja siskoanikin. Nyt hän on jättänyt sen vähemmälle. Mutta mielummin tuntisin itseäni kiusattavan, kuin näkisin esim.isäni kärsivän. Hän nimitteli jatkuvasti minua ja loukkasi pahan päiväisesti. Luki päiväkirjaani ja tavallaan uhkaili sen paljastuksilla minua. Joskus kun nauroin äidilleni siskoni kanssa, hän tukisti minua. Ja joskus ihan ilman syytä.
Minulla oli tuohon aikaan yksi kaveri, poika, joka oli muutaman vuoden nuorempi kuin minä. Äitini kiusasi minua käyttäen tätä poikaa "kiusottimena". Hän sanoi minulle tyyliiin: "Miltäköhän se tuntuisi, jos se Matin(=kaverini, nimi muutettu) kikkeli olisi sinun ihoasi vasten". Siis toi on niin sairasta! Tuolla hän loukkasi minua todella pahanpäiväisesti. Kerran hän myös sanoi edellisen tyyliin ja en kestänyt sitä enää, joten räkäsin hänen kasvoilleen :D Kyllä meni akka hiljaiseksi! Kaduin sitä tosin siinä vaiheessa - ja kadun vielä vähänkin - mutta minusta hän oli ansainnut sen. Olen myös uhannut tappaa hänet ja haukkunut huoraksi ja vähän kaikkea.
Niin mutta siis suhteestani äitiini. Kyllä välitän äidistäni, mutta en tiedä rakastanko. Jos joku läheinen ihminen tekee sinulle jatkuvasti, toistuvasti jotakin pahaa ja loukkaa, alkaa menettää luottamuksen. Niin minullekin kävi. Vaikka äidillä olisikin "hyvä päivä", suhtaudun häneen epäilevästi, sillä tiedän, että se "paha päivä" on tullakseen. Se tulee ja se menee. En osaa olla hyvä enää äidille. Haluaisin suhtautua äitiini eritavalla, mutta se on vaikeata. Sinä päivänä, kun äitini makaa arkussa, tiedän, että tulen katumaan todella pahasti tekojani ja sanojani. Minun pitää elää loppuelämäni pahojen sanojeni kanssa, mutta on vaan vaikeata elää äidin kanssa.
Tästä tuli pitkä juttu, tiedetään. Tämä on kuitenkin suuri ongelmani. Monikaan läheisistämme ei tiedä äitimme sairaudesta, joten en voi heillekään puhua. Tarvitsen apuanne. Mitä teen? Tai kommentoikaa vaan vähän jotain, olisi kiva saada lohdutusta :)
Kiitos jo etukäteen :)
Vastaukset 32
Vanhimmat
no sä selkeesti ymmärrät mikä on oikein tai väärin, loput on susta itsestäsi kiinni. sairas ihmenen tarvitsee hoitoa mutta uskon että ihminen sairauden takana silti rakastaa kuin ennekin.
Haluaisin uskoa tuohon, että ihminen sairauden takana yhä rakastaa kuin ennenkin. Mutta se on niin vaikeata. Joskus kuvittelen, että "hyvinä aikoina" äiti on oma itsensä, ja niinä "huonoina aikoina" hänet valtaa sairaus. Että hän ei ole enää oma itsensä. Mutta ei se tuollei kyllä ole.
Kiitoksia joka tapauksessa vastauksestasi :)
Tuosta äidistä vieroittumisesta sanoisin ettei kannata hirveästi siitä "huolestua", se kuuluu sun ikäkauteen (niin kävi itsellenikin) ja on hyvin ymmärrettävää kaiken tapahtuneen valossa. Mutta selkeästi tarvisit jonkun vanhemman jonka kanssa purkaa tapahtumia ja tuntojasi. Oma ehdotukseni on tämä; mene juttelemaan kouluterveydenhoitajan kanssa, pyydä häntä järjestämään sinut esim paikkakuntasi mielenterveyspotilaiden omaisille tarkoitettuun tukiryhmään. Myös koulusi kuraattori osaa auttaa. Muista että he ovat vaitiolovelvollisia:) Lähinnä kumpi on miellyttävämpi kohdata ihmisenä ratkaisee.
Vanhempasi myös luultavasti tarvitsisivat apua, esim parisuhdeterapiaa, mutta he ovat aikuisia ja heidän tulee kyetä hoitamaan omat ongelmansa, vastuu siitä ei kuulu Sinulle.
Kaikenkaikkiaan näen hirveän positiivisena asiana sen, että olet lähtenyt keventämään taakkaasi, se on oikea tapa toimia. Monesti se että yksi joukosta alkaa toimia herättää myös muut ja matka kohti parempaa alkaa. Paljon onnea sinulle matkaan ja urheutta otaa se ensimmäinen askel!
Vanhempani ovat kyllä olleet jo tekemisissä parisuhdeneuvojan tms. kanssa. En tiedä ihan tarkkaan. Äitini käy vähintään kerran kuukaudessa mielenterveystoimistossa. En kyllä yhtään tiedä, mitä he siellä puhuvat ja kertooko äiti edes totuuden. Tietääkseni isäni on menossa nyt lähi aikoina jollekin psykiatrille. Keskustelemaan omasta ns.väkivaltaisuudestaan.
Ja siitä terveydenhoitaja jutusta. En tiedä oikein osaisinko mennä juttelemaan kenellekään aikuiselle tästä. Se on niin kipeä asia. Vuosi sitten, kun terveydenhoitaja kysyi minulta, miten kotona menee, kerroin, että vanhemmillani on riitaa. Kerroin myös vähän äidistäni ja siinä jo silmät kastuivat. Ei ole helppoa kertoa ihmisille ns.omia heikkouksiaan. Tietenkään ne eivät ole omiani, mutta vaikuttavat elämääni paljon.
Haluaisin kyllä kertoa jollekin ongelmistamme ja terveydenhoitaja kuulostaisi ihan ok:lta. Mutta en ole kuin kerran käynyt terkkarilla omasta aloitteestani(ja silloinkin päästäni vuosi verta, sattui pieni onnettomuus). Eli siis olen käynyt pelkästään terveystarkastuksista, enkä siten tiedä kauheesti noista jutuista. Siis voiko terkkarille mennä noin vaan puhumaan esim. juuri tälläisista ongelmista? Tietenkin varmaan voi, mutta tuntuu vaan niin turhanpäiväiseltä. Olen tottunut aina ratkomaan ongelmani yksin, ilman kenenkään muun apua.
Mainitsit jotain jostain mielenterveyspotilaiden omaisille tarkoitetusta tukiryhmästä. Tiedätkö tarkemmin, minkälaista siellä on?
Kiitos kuitenkin jo tuosta vastauksesta :) Siitä oli apua :)
Ottaakohan äitisi jotain lääkitystä sairauteensa? Voisi asiat olla vielä pahemmin, jos ei ottaisi. Voit lohduttautua silläkin, että kolmen vuoden päästä olet täysi-ikäinen ja saatuasi opiskelupaikan tai vakituisen työn voit ruveta hakemaan omaa asuntoa. Mielesikin on varmaan tasaantunut, nuorena sitä kokee asiat, ainakin minä, kovin herkästi. Mullakin oli vähän huono äitisuhde aikaisemmin, mutta se parani kun rupesin itsekin ystävällisemmäksi. En tiedä miten on sinun tapauksessasi, kun äitisi on sairas. Kannattaa kumminkin yrittää. Ja ihmiset on erilaisia, välillä ei vain meinaa löytyä yhteisymmärrystä, kun ajattelee ja tuntee niin eri tavoin. Niin on ainakin meidän perheessä.
Kyllä äitillän on lääkitys sairauteensa. Ja hän käy aina muutaman kerran vuodessa mielenterveyssairaalassa ja on siellä kerrallaan jotain viikon.
Olen kyllä ajatellut sitäkin, että joiden vuosien päästä lähden asumaan pois kotoa. Mutta pelottaa, miten asiat silloin kotona sujuvat, kun en ole "huolehtimassa" vanhemmistani.
Vaikka aika kuluu ja tilanteet muutuvat, silti ihmiset pysyvät melko samoina. Myös äitini. Ja äitini takia isä joutuu kärsimään. Olisi ehkä parempi isän kannalta, että he eroaisivat, mitä he ovat monesti aikoneetkin tehdä. Mutta se on jäänyt aina vain aikomiseksi ja uhkailuksi. Mutta, miten äidille erossa kävisi, en osaa sanoa.
Mutta kiitos silti vastauksestasi :)
heippa!
olen itse 17-vuotias tyttö, eikä mulla ole mitään samanlaisia kokemuksia, mutta oli kun luin ton sun tekstin oli pakko sanoa jotain, kun se kosketti niin paljon. kuulostat tosi kypsältä nuorelta (hassua sanoa kun itsekin oon nuori :)) ja mä olen pahoillani, et joudut kärsimään tollasesta. olen itse käyny psykologilla juttelemassa, kun oli vähän ongelmia ja ainakin mun tapauksessa se auttoi.. eli jos yhtään tuntuu siltä, et voisit jollekin psykologille tai terkkarille puhua ni kannattais ainakin yrittää, siinähän ei mitään voi menettää. :)
oon pahoillani, etten osaa sua enempää auttaa. paljon paljon voimia sulle ja toivon, että asiat paranee teidän perheessä!
Kiitos kovasti, että jaksoit vaivautua vastaamaan :)
Toivon myös, että asiat menisivät paremmin, mutta sen näkee sitten.
"Eteenpäin elämän mieli", kuten mummoni sanoi :)
jumituin tänne ja on pitänyt jo pari kertaa käydä katsomassa, että oletko vastannut. :) ajattelin vielä semmoista ehdottaa, että jos et halua kenellekään mennä puhumaan asiasta, niin mannerheimin lastensuojelu sivuilla on sellanen netti palvelu missä voit nimettömästi (ei tarvitse antaa maili osoitetta eikä mitään) käydä kirjottamassa niille ja sieltä sitten joku ammattitaitonen vastaa viestiin.. en nyt muista tarkalleen kuinka se toimii, mutta voisit käydä kurkkaamassa. jos vaikka kopiosit tän tekstin minkä tänne oot kirjottanu ja lähettäisit sinne, nii saisit "oikeeta" apua ilman, että tarttis kellekään puhua. :) ja niillähän on sitten vaitiolovelvollisuus!
tule vaikka joskus tälle palstalle vielä kertomaan, että miten teillä menee.
kaikkea hyvää sulle ja edelleenkin paljon voimia ja jaksamisia ja enkeleitä teidän kaikkien elämään!
...tuosta ehdostuksestani, mutta mä olen kyllä jo käyttänyt sen vaihtoehdon. Joskus puoli vuotta sitten kirjoitin sinne juuri tästä asiasta. Ja sain vastauksenkin.
Tämä ammattitaitoinen henkilö vastasi, että olisi ehkä syytä harkita äitini lääkkeiden vaihtoa. Mutta en ole tehnyt asialle mitään. On vaan vaikeata tarttua "härkää sarvista kiinni" ja ryhtyä tositoimiin.
Ehkä se terveydenhoitaja olisi paras vaihtoehto näin aluksi, mutta en ole mitään puheliasta tyyppiä. Osaan kertoa ajatuksiani ja tunteitani paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla. Mutta joskus teksti ei pysty tarjoamaan todellista kuvaa tilanteesta, toisinkuin suora puhe. Pitää tässä kuitenkin vielä miettiä hieman...
Äitini sairaus on ollut perheellemme todella suuri "salaisuus". Siitä ei tiedä edes yksikään isäni sukulaisista ja vain harva äitinikään sisaruksista, jos yksikään. Olen kertonut äidistäni kaverilleni ja hän "vahingossa" puhui siitä ääneen, milloin eräs luokkailaisemme sai tietää asiasta. Onneksi hän on kumminkin ihan mukava, eikä kerro asiaa eteenpäin, ainakin toivon niin.
Nyt viimeisen puolen vuoden aikana olen ekaa kertaa elämässäni kunnolla tutustunut johonkin poikaan. Olimme jo alunperinkin tavallaan tuttuja, siis tiesimme toisemme. Mutta kun tavallaan kaverustuimme, kerroin hänellekin äidistäni. En tiedä kyllä näin jälkikäteen, miksi tein niin. Olen myös muutamille mailikavereillenkin kertonut äidistäni, mikä tuntuu huojentavalta. Ei tarvitse salailla jatkuvasti. Kunpa vaan löytyisi vielä keino, millä asiat saisi äitini kohdalla parempaan suuntaan. Ja siten myös koko perheessämme :)
jos olit jo kerinny tuota kokeilla. :( tai siis hyvä, että olit, muuta harmi ettei siitä ollut ollut apua.
tiedän mitä tarkotat kun sanot, että on vaikea ryhtyä toimiin.. ite oon aivan mahdoton tollasissa. on vaan nii paljon helpompaa antaa olla vaikka tekis kuinka pahaa elää siinä tilanteessa. en ole edelleenkään koskaan joutunut kokemaan mitään samanlaista kuin sä, että en väitä tietäväni yhtään miltä just susta tuntuu, mutta noin yleisesti.
jos sille terkkarille puhuminen tuntuu jotenkin hankalalta, niin voisithan sinä kirjottaa sille ns. kirjeen tosta tilanteestas ja sit sen jälkeen voisit vaikka vähän jutella sen kanssa. vois ehkä olla vähän helpompaa jos ei tarttis kertoo koko juttua kasvotusten?! idea vain.. :)
mulle tulee sellanen olo kun noita sun juttuja lukee, että sulla ois kova tarve kuitenkin puhua asiasta ja olis ehkä helpompaa jos äitisi sairaus ei olis niin suuri salaisuus.. oisko mahollista, että kellekään teiän sukulaisille kerrottais siitä? vois jotenki ehkä auttaa teiän perhettä ja helpottaa teiän oloa jos ei tarttis koko ajan salailla ja jaksaa kaikke itse..
kauhea tarve auttaa, mut en nyt tiedä, et mitä saan aikaseks. toivottavasti en ainakaan pahenna mitään!
tässä nyt taas jotain ideoita mitä tuli mieleen..
vaikutat todella mukavalta ja ihanalta ihmiseltä! :)
Kiitoksia sinulle vielä kerran kovasti aleksia. On kiva huomata, että ihmiset haluavat auttaa, mistä muun muassa sinä olet hyvä esimerkki :)
Äläkä edes kuvittele, että pahentaisit millään tavalla asioita. Annat vain hyviä ideoita :) Ja kiitos niistä kovasti :) Mutta itse loppujen lopuksi päätän, mitä teen tai teenkö mitään...
Myönnän, että minun olisi tarve puhua jonkun kanssa äidistäni ja muutenkin yleensä elämästä ja sellasesta. Mutta äitiäni koskevaan kysymykseen kaipaisin neuvoja ja lohdutusta. Ja sitä lohdutusta olen ainakin täältä saanut ja suuri kiitos siitä kaikille :)
Ja siitä ehdotuksesta, että kirjoittaisin terkkarille näistä jutuista, kuulostaa ja vaikuttaa ainakin näin aluksi oudolta. Ei millään pahalla tietenkään ehdotustasi kohtaan :) Ajattelin sitä kyllä itsekin eilen, kun kirjoitin vastausta tänne. Mutta ainakin näin alkukäteen se vaikuttaa vieraalta ajatukselta.
Ja vaikka haluaisinkin puhua äidistäni jollekulle, en oikein haluaisi sotkea sukulaisia tähän. Toisaalta heillä olisin jonkinlainen oikeuskin tietää, mutta heillä on omat murheensa ja huolensa, tämä on meidän, ei heidän. En halua lisätä heidän huoliaan. Ja kai siihen vaikuttaa myös se, että pelkään, mitä he alkaisivat ajatella äidistäni tai muista perheenjäsenistämme. Ei tässä kukaan ole mikään pulmunen ollut.
En tiedä vielä yhtään, mitä teen. Pitää vielä vähän miettiä ja sellasta. Meillä on todennäköisesti terveystarkastus tässä kevät-talvella, niin ajattelin, että jos silloin vähän mainitsisin tästä. En oikein kehtaisi muuten vaan mennä juttelemaan sinne.
Mutta toivotaan parasta :)
vastaan sulle, vaikka enään ei mitään fiksua sanottavaa ole. :)
eli siis nyt vihdoin jätän sinut rauhaan, mutta toivotan kaikkea hyvälle sinulle ja perheellesi ja tahdon uskoa, että teidänkin perheessa kaikki vielä järjestyy!
helppoahan minun on sanoa, mutta ota se ensimmäinen askel ja puhu jollekin. :)
Ei sinun tarvitse jättää minua rauhaan, sillä et ole koskaan häirinnytkään :) On todella mukavaa saada palautetta, vaikka se ei nyt olisikaan mitenkään ns.fiksua. Itse käytit aluksi tuota sanaa, en minä :) Ja minusta tekstisi ovat olleet fiksuja kylläkin :)
Lupaan kirjoitella, jos tilanne kehkeytyy suuntaan taikka toiseen. Mutta siihen saattaa mennä kyllä aikaa, ja paljon. En sitten tiedä, käytkö/käyttekö enää silloin lukemassa näitä.
Mutta jokatapauksessa kiitos kaikesta :) Sinusta oli kyllä apua :)
Kaikkea hyvää myös Sinullekin :)
tällä palstalla olen jo liikkunut varmaan yli puoli vuotta ja eiköhän nämä "vierailut" tänne jatku tulevaisuudessakin, että olisi kiva mukavaa jos joskus vielä tulisit kertomaan kuulumisia. :)
jos kiinnostaa mailailla ja keskustella aiheesta tai sit muuten vaan tarttet juttu seuraa ni pistä maili tänne tai voinhan minäkin pistää. :) jos ei niin pärjäilehän, mä_vaan (vaikka oot paljon enemmän kuin mä_vaan:))
-aleksia
tulipa virheitä..
siis mailiosoitetta tietenkin tarkoitin.:) noniin, hyvät jatkot jos ei sinusta kuulu enää mitään!
Voinhan minä sen mailiosotteenikin laittaa tänne, jos Sinua tai jotakuta muuta kiinnostaa mailailla :) Eikä mailien tarvitse sitten koskea pelkästään äitiäni ja minun ongelmiani, kuuntelen[tässä tapauksessa luen..] mielelläni muidenkin huolia :)
Eikä kaiken tarvitse elämässä olla pelkästään surua ja murhetta, pitää osata iloita myös niistä jokapäiväisistä pienistäkin asioista :)
Eli se on [email protected]
Tulin nyt tänne ilmoittelemaan, miten asiamme edistyy. En tiedä, käytkö sinä aleksia enää täällä lukemassa näitä keskusteluja. Mutta lupauksen kuitenkin pidän.
Isäni käy jonkun hoitajan luona "availemassa sydäntään". Sieltä hän saa myös neuvoja, miten välttää sitä nyrkin käyttöä. Minulle ja siskolleni ollaan varattu aika psykiatrille. Vielä emme ole käyneet siellä, mutta sen aika on sitten, kun niillä viisaammilla on aikaa.
Tilanteemme ei ole mennyt mihinkään suuntaan. Erosta vanhempani ovat puhuneet, mutta niinhän he ovat tehneet viimeiset sata vuotta. Minulel olisi ihan sama, vaikka he eroaisivat. Ei tarvitsisi meidänkään elää jatkuvan huudon ja pelon vallassa. Mutta toivossa on hyvä elää :)
Suuri kiitos teille kaikille vastanneille :)
Hei mä_vaan!
Ollessani teini-ikäinen äitini sairastui myös skitsofreniaan, joten tiedän täsmälleen, miltä sinusta tuntuu:) Olen nyt 31-vuotias ja kahden ihanan lapsen äiti.
Ennen skitsofreniaa äitini kärsi pahasta masennuksesta, joka sitten puhkesi skitsofreniaksi.
Silloin kun tauti oli pahimmillaan,olin juuri päässyt peruskoulusta ja jouduin menemään töihin ruokkiakseni pienimmät sisarukset. En tunne katkeruutta tai vihaa äitiäni kohtaan, mutta koen näin aikuisena, etten saanut olla niinkuin muut ikäiseni, eli minulta jäi tavallaan kokematta teini-ikä.
Kirjoituksestasi päätellen myös sinä tunnut ikäistäsi vanhemmalta ja se on mielestäni tosi surullista, jos ei voi olla lapsi,vaan joutuu liian varhain ottamaan vastuuta.
Tiedän että sinun on vaikea ymmärtää äitisi käyttäytymistä, niin minunkin oli ja muistan että häpesin hänen outoa käytöstään, kun meille tuli vieraita käymään. Perheenjäsenen sairastuminen koskettaa aina koko perhettä ja jokainen joutuu siinä tilanteessa koville. Niin myös isäsi(meidän vanhemmat ovat eronneet) Toivon myös hänelle jaksamista. Jokaisen on viime kädessä mietittävä, millä tavalla tilanne helpottuisi. Vanhemmilleni ero oli paras ratkaisu.
Sinun on ehkä vaikea tulevaisuudessa rakentaa ihmissuhteita, mutta jos tämä yhtään auttaa, niin aika parantaa haavat. Toivotan sinulle mitä parhainta jatkoa ja toivottavasti tästä oli edes jotain apua.
Ystävällisin terveisin, Mimmi
Haluan vielä lisätä tuohon edelliseen: Tärkeintä, mitä nyt voit tehdä, on se että otat etäisyyttä vanhempiisi, niin paljon kun mahdollista ja keskityt itseesi. Olet nyt peruskoulua lopettelemassa? Nyt on tärkeintä panostaa tulevaisuuteen ja omaan itseesi.Kuulostaa itsekkäältä, tiedän. Itse keskityin murrosiässä vanhempieni hoivaamiseen, mutta se voi olla loppujen lopuksi henkinen itsemurha. Ottamalla etäisyyttä, et satuta itseäsi niin paljon. Nokka pystyyn, olen ihan varma että pärjäät!
Terveisin,Mimmi
Kiitos kovasti viesteistäsi:)
Olen ensinnäkin todella pahoillani äitisi sairastumisesta. Ja voin suunnilleen kuvitella, minkälaista elämäsi on ollut. Oli kuitenkin huojentavaa kuulla, etten ole ainoa, joka joutuu/on joutunut kokemaan tällaista. En tietenkään ole siitä yhtään iloinen, en haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan mitään sellaista, mitä itse olen joutunut ja joudun kokemaan.
Mutta onneksi äideillämme on vähän erilainen tilanne. Äitini kyllä hoitaa nuo kotityöt kiitettävästi, mutta joskus tulee sellasia jaksoja, jolloin hän ei jaksa tehdä mitään. Mutta itse en ole juuri koskaan joutunut tekemään mitään suuria kotitöitä, helpolla myönnän päässeeni niissä asioissa.
Ja tulevaisuudestani vielä. Perhe-elämällämme ei ole suurtakaan merkitystä koulumenestykseeni. Tai ehkä sen ansiosta olen tavallaan uppoutunut pelkästään koulutyöhön. Tuntuis, kuin minulla ei olisi edes muuta elämään. Keskiarvoni oli syyslukukauden todistuksessa tasan yhdeksän. Aion jatkaa lukioon.
Ja siitä, että ottaisin etäisyyttä vanhempiini. Kyllä olen tehnyt niin ja teen edelleenkin etenkin äitiini. Kuten olen täällä jo kertonut, minulla ei ole kovin hyvät suhteet enää äitiini, mistä olen todella pahoillani. Hän on kuitenkin äitini ja uskon, että hänellä on silti tunteita. Eikä kukaan äiti haluaisi, että oma lapsi sanoo pahasti itsestään, tai ainakin näin kuvittelen. Mutta isään en oikein tiedä, miten suhtautua. Rakastan häntä todella paljon ja viihdyn hänen kanssaan. En häpeä häntä, toisin kuin äitiäni. Mutta myönnän, että hän on toiminut joskus väärin, mutta niinhän jokainen tekee joskus. En kuitenkaan aio ottaa isääni etäisyyttä, ainakaan omasta tiedostani. Mutta kun aloin ajattelemaan asiaa, olen ottanut etäisyyttä isääni. En enää puolusta häntä niin paljoa kuin aikaisemmin. En jaksa enää välittää, vaikka ehkä pitäisikin. Toivon vain, että isä pitää päänsä kylmänä ja lähtisi vaikka ulos, kun äiti hiillostaa häntä. Mutta ei asiat aina mene niin kuin halutaan.
Minua kuitenkin pelottaa ajatus siitä, että entäpä jos itsekin sairastun skitsofreniaan. Teen nimittäin parhaillaan tutkielmaa mielenterveysongelmista. Ja olen saanut selville, että skitsofrenian syntyyn vaikuttaa muun muassa perintötekijät ja jos on kokenut jotain "järisyttävää" lapsuudessaan. Ja minulla on nuo paikkansa pitäviä ja muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. En haluaisi(sitten vanhempana), että esim. mieheni tai lapseni joutuvat kokemaan mitään samankaltaista kuin itse joudun. Miten voisin estää sen? Vai voinko mitenkään? Ja jos minuun tulee se, huomaanko sen ja voinko parantua siitä? Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan vastata noihin kysymyksiin...
Unohdin kokonaan kertoa myös vielä yhden, tai muutaman jutun.
Eli isäni ja äitini riitelevät aika usein, mikä kävi jo noista aikaisemmista teksteistä kenties selville. Joskus ei tarvita edes mitään riidan aiheita, mutta joskus äiti nostaa haloon täysin pienestäkin jutusta. Mutta todella yleinen riidan syy meillä on alkoholi.
Äitini nimittäin ei juo, ei ole koskaan juonutkaan. Uskon tämän juomattomuuden viittaavaan hänen kasvatukseensa. Hän on nimittäin pienestä lapsesta asti elänyt uskovaisessa kasvattiperheessä, kun hänen biologiset vanhempansa kuolivat äitini olessa alle kouluikäinen. Niinpä hän varttui uskonnollisessa ympäristössä ja siksi ei juokaan. Mutta polttaa hän kyllä.
Ja kuten varmaan arvasittekin, isäni juo. Ja perisuomalaiseen tapaan, ei välttämättä ihan kovin vähääkään. Joka viikonloppu on vähintään muutama kalja, mutta ei useinkaan kunnon kännejä. Joskus kun vanhempani ovat illanvietossa jossain ravintolassa, isä ottaa vähän enempi ja on ihan aika pihalla silloin. Ja tämä tietty on suuri riidan aihe aina. Ei se isän juominen haittaa minun tai siskoni elämää mitenkään, eikä pitäisi äitinikään. Isä on aikuinen mies, kyllä hän saa tehdä mitä haluaa. Ymmärrän tietty toisaalta äitini ongelman tässä alkoholi-jutussa, mutta mielestäni hänen pitäisi vain hyväksyä tosiasia.
Itse en juo, eikä minun toivottavasti koskaan alaikäisenä tarvitse aloittaakaan. Ehkäpä tämä johtuu äitini mallista. Mutta suurimman syyn luulen löytyvän siitä, että en liiku ns.suosittujen, jotka juo, kanssa. Olen todella iloinen, että minulla on kaveri, joka ei juo, ja sen takia minulla ei ole tarvistakaan juoda. En silti kuitenkaan suhtaudu alkoholiin täysin kielteisesti. En arvostele juovia ihmisiä.
En tiedä kyllä minkä takia otin tämän alkoholi-jutun tähän. Mutta ehkä vain halusin "avata sydäntäni" hieman :)
Toivon vielä lisää vastauksia/kysymyksiä/kommentteja runsain määrin :) Ja runsas kiitos teille kaikille, jotka olette jo vaivautuneet vastaamaan :)
Hei mä_vaan!
Vastaan tuohon kysymykseen,periytyykö skitsofrenia, oman kokemukseni ja tietämykseni perusteella. Luulen että eniten sairastumiseen vaikuttaa elämäntilanteet, ei niinkään perintötekijät. Vaikka toki, jos vanhemmilla on jokin perinnöllinen sairaus, riski sairastua siihen itse on suurempi,kuin niillä, joilla ei sellaista ole. Mielestäni skitsofrenian voi ehkäistä mahdollisimman stressittömällä elämällä. Eli ei ota stressiä kaikenmaailman "turhista"asioista. Varmaankin myös alkoholin runsaalla käytöllä voi olla skitsofrenian puhkeamiseen osuutta. Jotkut huumausaineet(kannabis) voivat aiheuttaa myös skitsofreniaa. Eli, kun elämänlaatu on tasapainoista ja itsetunto kohdillaan,luulisin että skitsofreniaan ei helposti sairastu. Huomaa että nämä ovat vain minun mielipiteitäni, eivätkä välttämättä perustu mihinkään tieteellisiin faktoihin. Siihen kysymykseen, huomaako sen jos itse sairastuu, vastaan että luultavasti ei. Mutta jos on taipumusta masennukseen, on se syytä ottaa vakavasti ja ennaltaehkäistä sitä kautta skitsofrenian puhkeaminen. Olen ns. pillerikielteinen:)ja mielestäni mielenterveyslääkkeet eivät ole auttaneet äitini kohdalla toivotulla tavalla. Lääkkeiden syönnin aloittamisen jälkeen hän on mennyt huonompaan suuntaan. Eli tarkoitukseni oli sanoa, ettei ensimmäisenä keinona aloittaisi masennuslääkkeiden syöntiä,kun huomaa kärsivänsä masennuksesta, vaan koittaisi miettiä muita ratkaisuja. Lääkärit mieluummin kirjoittavat lääkereseptejä,kuin kuuntelevat potilastaan. Huomaa että puhun vain omasta kokemuksesta:) Elämäntilanteesi kuulostaa, jos emme mieti äitisi tilannetta, hyvältä. Jatka samaan malliin! Tsemppiä!
Terveisin, Mimmi
Saat kuulostamaan kaiken niin helpolta :)
Toivoisin todella, ettei yksikään ihminen - minä mukaan lukien - sairastu enää skitsofreniaan, saati muihin sairauksiin. Mutta niin ei tule koskaan käymään, aina löytyy sairaita ihmisiä ja se on vain julma totuus. Yritän kuitenkin välttää noita sairautta aiheuttavia tekijöitä. Eiköhän se melko helppoa nyt ole, ehkä. Toivon niin.
Mutta kiitos kuitenkin kaikista tähän astisista vastauksistasi Mimmi kovasti :) Ne ovat antaneet paljon ajattelemisen aihetta, hyvässä mielessä.
Ellet enää kirjoittele tänne, niin toivotan Sinulle ja perheellesi todella onnellista jatkoa. Ansaitsen sen! :)
Olet todella vaikeassa tilanteessa ja sinun olisi hyvä päästä kertomaan jollekin aikuiselle huolistasi. Moni muukin on suositellut sinulle kouluterveydenhoitajaa, ja niin teen minäkin. Itse ohjasin tyttäreni (sinun ikäisesi) terveydenhoitajalle pitkään jatkuneen unettomuuden vuoksi. Terv.hoitaja tapasi tyttäreni muutamia kertoa ja suositteli sitten nuorisopsykiatrilla käyntiä, joka onnistui helposti perheneuvolan kautta. Tyttäreni käy nyt pari kertaa kuukaudessa perheneuvolassa purkamassa tuntojaan ja se on hänelle ilmeisesti ihan hyvä asia.
Eniten itkettäviä asioita ovat juuri ne kipeimmät, ne joita on pitkään salannut, mielessään pyöritellyt ja syvimmälle tuntojen sopukoihin haudannut. Alan ammattilaiset eivät säikähdä sitä jos alat itkemään, se on merkki siitä että työstät tunteitasi, että nostat ikävät asiat päivänvaloon. Itku helpottaa ja parantaa.
Itse elin lapsuuteni ja nuoruuteni äitini sairauden varjossa. Äidilläni ei tosin ollut mikään mielenterveydellinen sairaus, ihan vaan semmoinen johon hän kuoli kun olin 18. Koskaan en oikein tunne oppineeni tuntemaan "oikeaa" äitiäni, aina vain se jonka piti levätä koska päässä humisi, josta ei koskaan voinut tietää milloin tulee lähtö sairaalaan tutkimuksiin jne.
Mutta jaksamista sinulle! Joku päivä olet aikuinen ja katsot taaksesi miettien, miten hieno ihminen sinusta kaikesta huolimatta tuli!
Olen todella pahoillani äitisi sairaudesta, joka johti lopulta hänen menehtymiseen. Otan osaa. En osaa kuvitellakaan, minkälaista olet joutunut kokemaan. Toivon myös, etten tulisi kokemaankaan.
Kai minun sitten pitäisi käydä joskus siellä terveydenhoitajan luona. Mutta se vaan tuntuu niin vaikealta. Olisi paljon helpompi vastata terveydenhoitajan esittämiin kysymyksiin kuin kertoa oma-aloitteisesti asioistaan.
Ja mitä tulee siihen, miten "hieno" ihminen olen mukamas. Itse en koe sitä tuolla tavoin. Olen tehnyt todella paljon vääriä tekoja, joita osaa kadunkin. Äitini sairaus ei ole oikeutettu puolustus sanoilleni ja teoilleni. Niissä tilanteissa ne vaan ovat tulleet mieleen ja sitten johtaneet tekoihin. Haluaisin todella muistelevani nuoruuttani hyvillä mielin, mutta tässä vaiheessa se tuntuu melko vaikealta.
Kiitos kumminkin vastauksestasi kovasti! :)
Hyviä jatkoja Sinulle ja tyttärellesi (ja mahdollisesti myös muille perheenjäsenille...?) :)
noihin pitäisi myös lääkitys hommata. ?? no minullakin on tuttu jonka äiti on ei henkisesti mutta fyysisesti sairas eli häntä pitää vahtia koko ajan kyllä se käy kaverini mielen päälle joskus..
mutta hän kertoilee minulle jos näin käy että onhan se hyvä jos pystyt jollekkin puhumaan:) ja toivottavasti pystyt..
Siis kyllä äitilläni on lääkitys, mutta en sitten tiedä, onko se juuri sopiva hänelle. Ja kyllä minä pystyn puhumaan äidistäni muutamalle kaverilleni.
Kiitos kumminkin viestistäsi. Toivon tuttavallesi voimia ja myös Sinulle, että jaksat olla tuttavasi rinnalla :)
jaksan:) ja no itse asiassa myös itse olen kyseiseen tautiin tutustunut läheisen henkilön kautta.
eli skitsofeniaan. hänkin muuttuu toisinaan väkivaltaiseksi joten kyllä minä uskon millasia koettelemuksia teillä on.
mutta ainahan noista oppii ja vahvistuu ja voi ehkä tulevaisuudessa auttaa jotain joka on samassa tilanteessa. ja hyvä että pystyt puhumaan se on tärkeätä:)
...Toivon ainakin, että äitini sairaus vahvistaisi minua, mutta en tiedä sitten pitääkö se paikkaansa.
Mutta kaikesta pitää kuitenkin etsiä positiivisiä asioita, ja äitini sairauden ansiosta on niitäkin tullut :) Olen, ainakin omasta mielestäni, empaattisempi ihminen kuin jotkut muut. Ei tietenkään ihmisiä voi vertailla, mutta ainakin luulen näin.
Mutta kiitos kuitenkin, että vaivauduit vielä vastaamaan :)
Hei!
Luetko vielä tätä palstaa? Selailin tässä vanhoja kirjoituksia ja tämä sun kirjoitus todella kolahti, koska mun mieleen muistui oma lapsuus ja nuoruus...Itsellänikin on psyykkisesti sairas äiti ja voin vakuuttaa tietäväni ainakin osan siitä tuskasta. Tiedän myös, miltä tuntuu, kun on huolissaan isänsä jaksamisesta ja tuntee syyllisyyttä omista teoistaan. Meilläkin meni muutaman kerran väkivallan puolelle meidän perheessä...Mutta vastaile jotain, jos vielä käyt tätä lukemassa...Toivottavasti oot jo hakenut jostain keskusteluapua, vaikka tällaisista asioista puhuminen onkin aivan mielettömän vaikeaa..
Kyllähän minä täällä vielä käyn selailemassa näitä keskusteluja. Olemme me siskomme kanssa käyneet lapsipsykologin luona muutamaan otteeseen.
Olen pahoillani sinun kohtalostasi. Jos sinulla on jotain vielä mielessä, voit kyllä kirjoittaa. Kyllä minä täällä näitä lukemassa vielä käyn, sähköpostiini tulee ilmoitus, jos joku on vastannut minulle.