Veljeni asteli pitkin rantahietikkoa. Aurinko oli jo kadonnut kuusien valtaaman mäen taakse. Yö oli tulossa. Pienet tähdet syttyivät. kuu nousi hitaasti, mutta varmasti. Se alkoi olla täysimmillään. Veli pysähtyi. Hän kuuli askeleita, jotka lähestyivät. Hän käännähti vihaisesti ympäri. "ai, sinä", hän huokaisi nähdessään minut. Kävelin hänen luokseen. Laskin käteni hänen olalleen. Nahasta tehty paita tuntui karhealta käteni alla. "En tiedä, mitä sanoa", kuiskasin, suru silmissäni. Veljeni laski katseensa. Hänen mustat hiuksensa valahtivat silmille. Huomasin, että hän oli yrittänyt repiä pois pientä, nahasta tehtyä koruaan, joka sitoi osan hänen otsatukastaan. Sen korun oli äiti joskus tehnyt ja kiinnittänyt veljeni hiuksiin. "Tätä tulet kantamaan koko ikäsi", hän oli sanonut lempeästi. Äidin ajatteleminen raastoi sydäntäni ja käänsin katseeni järvelle. Tähdet tuikkivat sen tyynessä pinnassa. Lehdet eivät liikahtaneetkaan puissa. Oli täysin hiljaista.
Veljeni kohotti katseensa. Näin hänen punertavat, itkeneet silmänsä. Se sattui. En halunnut nähdä isoa veljeäni heikkona. Tukahdutin nyyhkäyksen ja käännyin lähteäkseni. "Daikan", veljeni lausui, hätäännys äänessään. Käännyin ja katsoin häntä. Hänen kasvoillaan väijyi pelko. "Älä mene", hän sanoi käheästi. Tunsin kyyneleen silmänurkassani. Juoksin veljeni luo ja halasin häntä. Hän takertui minuun ja tunsin kuinka lämpimät vanat valuivat hänen poskeltaan kaulalleni. "En halua, en..." hän mutisi. Halasin häntä tiukemmin. "Ei sinun tarvitsekaan", sanoin tyynnytellen. Kuu loisti kirkkaana tummalla taivaalla. Pieni, keltaisen oranssi häivähdys käväisi oikeassa silmässäni. "Revontulet", ajattelin mieleni pohjukoissa. Silloin, sinä hetkenä, minä olin isoveli.
Tiedän, ehkä hiukan liian draamaattinen, mutta tärkeä minulle. Se nimittäin tuli niin nopeasti ja tunteella, että niin ei käy yleensä. Mutta mitä mieltä olette? Älkää nyt sit ihan lyttyyn polkeko...
Veljeni kohotti katseensa. Näin hänen punertavat, itkeneet silmänsä. Se sattui. En halunnut nähdä isoa veljeäni heikkona. Tukahdutin nyyhkäyksen ja käännyin lähteäkseni. "Daikan", veljeni lausui, hätäännys äänessään. Käännyin ja katsoin häntä. Hänen kasvoillaan väijyi pelko. "Älä mene", hän sanoi käheästi. Tunsin kyyneleen silmänurkassani. Juoksin veljeni luo ja halasin häntä. Hän takertui minuun ja tunsin kuinka lämpimät vanat valuivat hänen poskeltaan kaulalleni. "En halua, en..." hän mutisi. Halasin häntä tiukemmin. "Ei sinun tarvitsekaan", sanoin tyynnytellen. Kuu loisti kirkkaana tummalla taivaalla. Pieni, keltaisen oranssi häivähdys käväisi oikeassa silmässäni. "Revontulet", ajattelin mieleni pohjukoissa. Silloin, sinä hetkenä, minä olin isoveli.
Tiedän, ehkä hiukan liian draamaattinen, mutta tärkeä minulle. Se nimittäin tuli niin nopeasti ja tunteella, että niin ei käy yleensä. Mutta mitä mieltä olette? Älkää nyt sit ihan lyttyyn polkeko...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ehit vielä.Nykyään on matskua runsaasti tarjolla.
Osaathan sinä kirjoittaa.Minäkin turhautunut.
Lukiessa ja päivittäin kirjoittamisessa oppii.
Oletko muuten ottanut oikeasti ensimmäisen
askeleen...kirjoittanut lehtiin omalla
nimelläsi.Aion s-postittaa kohta ekani.
Sain kansalaisaktivistilta tämän vihjeen.
Enpä oo vielä ehtiny mittään lähetteleen. Luultavasti kantti ei oo vielä kestäny ja on ollut niin paljon kaikkea muuta. Mut oon mä kyllä kirjotellu aikas paljon näinä viime vuosina. Opet on ainakin tykänny... Ehkä mä vielä joskus, sit varmaan
lukion päätyttyä, jos saan mitään valmiiks... Kiitti vihjeestä.
melko turhaa tekstiä...kun tuon on lukenut, tulee mieleen "miksi, mitä sitten, souvot..."
Kiitos kannustuksesta ja haukuista, vastaansanomisia tarvitaan aina. Ja nyt voin vastata tohon miks?-kysymykseen. Toi on sellanen kuvaus jostain tilanteesta. Musta ne on kaikista hauskimpia, kun lukija saa itse vähän keksiä, mitä on tapahtunu ja mitä tapahtuu jne. Mutta kiitti, varsinkin sulle runopoika. :)
Kannustusta tarvitaan!
ei textisi huonoo oo
Lue ja kirjoita, bailaa ja nauti elämästä.
MENESTYSTÄ.
runopoika.
Siinä vaiheessa kun kuu nousi hitaasti mutta varmasti lopetin lukemisen.
Ei saa kiusata lukijaa hölmöyksillä.
Ajattele, mitä kirjoitat!
No hyvä on. sory ny kauheesti. Mut sä oot oikeessa, se on klisee, eikä ees totta, mut se tuli ekana mieleen. Mä tiedän, että oon väillilä taipuvainen yltiöromanttisuuteen, mut yritän korjata asiaa, ainakin jossain määrin.