Pituus 4 liuskaa.
Fontti: Verdana: On.
Sarkaimet: 2 ja 0.
Riviväli: 2
Mielikuvitus: Käynnissä,
Sormet näppäimillä
5..4..3..2..1..
LÄHTÖ.
Harmaa sänki tuppaa ulos leuastani, juonteet ovat syventyneet siitä kun
viimeksi kulahtaneeseen peiliin katsoin. Huone on ahdas ja tunkkainen, hellalla
kiehuvan hernekeittokattilan höyrystämä. Pieni ikkuna antaa ankeaan pihaan,
vastapäätä toinen harmaanruskea kivitalo, metallikaiteiset parvekkeet, ikuisesti
tuulettuvine mattoineen.
Pöytä keinahtaa, työnnän paperitollon takaisin jalan alle. Lasken kynän
pöydälle, se vierii vauhdilla kohti reunaa. Vinossa mutta vakaa. Valo jonka
ikkuna kitsaasti antaa, on yhtä valjun harmaata kuin marraskuun viimeinen
päivä. Luonto on kuollut, mutta lumi ei suostu hautamaan ruumista, se pitää
rujot puut irvokkaasti alastomina, tiet liejuisina ja tahkeina, kulkukelvottomina.
Lasken lasit nenälleni, kirjoitan lauseen paperille, toisen ja kolmannen.
Hymähdän omalle nokkeluudelleni.
Tiedän mitä haluan sanoa, mutta sanat jähmettyvät. Lauseet notkuvat, kuin
laiskat nuorukaiset porttikongeissa. Hulttiot, jotka kysyttäessä kohteliaisuuden
pakosta vastaavat, mutta vetävät puolet lauseesta nieluunsa. Haluaisin puistella
noita kloppeja, ravistaa sanat, lauseet ulos, viimeistä pistettä myöten.
Puren kynääni, se maistuu, purtulle kynälle. Säleitä tarttuu kieleeni, kerään
ne peukalon ja etusormen väliin, hieron irti sormista tuhkakuppiin. Puoliksi
poltettu sätkä osuu sormiini, nostan sen huulilleni ja sytytän siristäen
silmiäni. Ensimmäinen imaisu on melkein hekumallinen, toinen maistuu tylsyydelle,
kolmas lakkaa maistumasta.
Paperi vetää katseen puoleensa, napautan kynällä otsaa. Ihan kuin voisin
löytää sanat, tökkäämällä reiän aivoihini.
Mitä on olla kirjailija? Nuoret neidot runokirjoineen katsovat kunnioittavasti
ohi kulkevaa. Tietämättä mitä ruskean takin ja hatun alla todella on. Ei
mitään suurta, hienoa ja ylevää. Rikkonainen mieli ja moneen kertaan särkynyt
sielu siellä on. Hajautettu persoona, jonka ainut toive on saada kiskottua ihonsa
irti ja antaa se kierrätettäväksi, lukijoiden puolihuolimattomiin käsiin.
Alkoholin turruttamin aivoin kirjailija hymyilee, ei se ole jännittävä hymy.
Epätoivoa se on, ikävää, tarvetta tulla nähdyksi, ihmisenä. Typertyneenä
ujoin neidoista punastuu ja painaa katseensa katuun. Kadehtivien silmien
alla, kirjailija poimii mehukkaimman marjan.
Ihminen on eläin, eläimen vaistoilla varustettu, univormuun puettu apina,
itseään inhoava ja typeryyksiään toistava, tahdoton olio. Salaperäisten
kehysten kätkemä totuus ei sisällä glamouria. Harhaa se on, viimeistä piirtoa
vaille valetta. Elämä.
Vaikka sanat joskus hiljaisina hetkinä pursuvat sormista, veripisaroiden
tavoin lukijain tutkittavaksi. Missään ei ole vakuutta, että noin kävisi
toistamiseen. Jokainen syntymä on ainutkertainen, jokainen kamppailu henkiinjäämisestä
koskaan toistumaton. Jokainen kirja on kerran syntynyt ja kuoleva. Sitä
ei haudata, se on kuin marraskuun luonto. Se jätetään irvokkaaksi esimerkiksi
eilisen totuuksista, jotta kirjailija kulkisi vereslihalla, vihmovassa sateessa,
hämärässä harmaudessa ja näkisi joka hetki vajavaisuutensa.
Jos jaksaisi elää kokonaisen päivän ja nukkua yön, ajatukset ehkä kerisivät
tarinaan tarvittavat sanat vyyhteen, josta olisi mahdollista kutoa täydellisyys
toistamiseen.
Mutta aamut katoavat, uni väistyy vasta päivän nousussa. Päivä vaalenee
niin myöhään marraskuussa. Ahdistus hiipii huoneeseen iltapäivän hämärässä,
siinä harmaudessa joka väistämättä sulkee maailman pimeyteen, estää näkemästä
talojen välisestä solasta joelle. Sieluni painuu läjään kuin tyhjentyvä
ilmapallo, valon kadotessa.
Kierrän korkin auki ja kaadan lasin puolilleen lohdutusta. Hernekeitto maistuu,
hernekeitolle, lihaa nimeksikään, vihreää velliä. Ei gourmet ateria, ei
kultareunaista lautasta vain reunastaan rikkonainen lasi ja lusikka stainless
steel.
Helmi palaa, miksi ihmeessä? Mikä saa naiset käyttäytymään typerästi? Hymyilen,
miksi hitossa hymyilen? Irvistää pitäisi. Ajaa tuo luojan luoma kauas itsestään.
Jokainen tarina on jo kerrottu, jokainen totuus esiin näytetty, jokainen
sielu kerran saavutettu. Käärin paperit rullalle, työnnän pesään ja katson
miten liekki tarttuu liuskoihin, ahmii kiihtyvällä vauhdilla sanani. Käännyn
ja hymyilen.
- Jos lopettaisin kirjoittamisen?
Helmi järkyttyy, yrittää säilyttää lämpimän hymyn.
- Luuleeko hän, että pystyisin lopettamaan? Voin karata totuutta loputtomiin
putkiin. Voin jättää kynän, mutten koskaan saa aivojani hiljenemään. Jokainen
kuva joka verkkokalvoilleni osuu, rakentaa tarinan taustalleen.
Hulluus ja kauneus leikkivät piirileikkiä minussa. Tekevät osansa, jotta
menetän otteen siitä, mikä on todellisuus, mikä harha. Sanovat että vaistoan
ihmisten mielialat, enemmän se on pelkoa, jonka varassa nuorallani juoksen.
Vain alituinen pahimman odotus, saa tunnustelemaan tulevaa niin herkin sormin.
Avaan ikkunan, päästäkseni hernekeiton etovasta kosteudesta. Piha vastaa
kylmän nihkeällä todellisuudella.
Vedän Helmen polvelleni, nuuskaisen vaalennettujen hiusten vetyperoksidia.
Tuhraan huulipunansa pitkin kasvojaan. Mikä minä olen ihmiseksi kasvamaan,
tässä epätäydellisyyden viidakossa.
Fontti: Verdana: On.
Sarkaimet: 2 ja 0.
Riviväli: 2
Mielikuvitus: Käynnissä,
Sormet näppäimillä
5..4..3..2..1..
LÄHTÖ.
Harmaa sänki tuppaa ulos leuastani, juonteet ovat syventyneet siitä kun
viimeksi kulahtaneeseen peiliin katsoin. Huone on ahdas ja tunkkainen, hellalla
kiehuvan hernekeittokattilan höyrystämä. Pieni ikkuna antaa ankeaan pihaan,
vastapäätä toinen harmaanruskea kivitalo, metallikaiteiset parvekkeet, ikuisesti
tuulettuvine mattoineen.
Pöytä keinahtaa, työnnän paperitollon takaisin jalan alle. Lasken kynän
pöydälle, se vierii vauhdilla kohti reunaa. Vinossa mutta vakaa. Valo jonka
ikkuna kitsaasti antaa, on yhtä valjun harmaata kuin marraskuun viimeinen
päivä. Luonto on kuollut, mutta lumi ei suostu hautamaan ruumista, se pitää
rujot puut irvokkaasti alastomina, tiet liejuisina ja tahkeina, kulkukelvottomina.
Lasken lasit nenälleni, kirjoitan lauseen paperille, toisen ja kolmannen.
Hymähdän omalle nokkeluudelleni.
Tiedän mitä haluan sanoa, mutta sanat jähmettyvät. Lauseet notkuvat, kuin
laiskat nuorukaiset porttikongeissa. Hulttiot, jotka kysyttäessä kohteliaisuuden
pakosta vastaavat, mutta vetävät puolet lauseesta nieluunsa. Haluaisin puistella
noita kloppeja, ravistaa sanat, lauseet ulos, viimeistä pistettä myöten.
Puren kynääni, se maistuu, purtulle kynälle. Säleitä tarttuu kieleeni, kerään
ne peukalon ja etusormen väliin, hieron irti sormista tuhkakuppiin. Puoliksi
poltettu sätkä osuu sormiini, nostan sen huulilleni ja sytytän siristäen
silmiäni. Ensimmäinen imaisu on melkein hekumallinen, toinen maistuu tylsyydelle,
kolmas lakkaa maistumasta.
Paperi vetää katseen puoleensa, napautan kynällä otsaa. Ihan kuin voisin
löytää sanat, tökkäämällä reiän aivoihini.
Mitä on olla kirjailija? Nuoret neidot runokirjoineen katsovat kunnioittavasti
ohi kulkevaa. Tietämättä mitä ruskean takin ja hatun alla todella on. Ei
mitään suurta, hienoa ja ylevää. Rikkonainen mieli ja moneen kertaan särkynyt
sielu siellä on. Hajautettu persoona, jonka ainut toive on saada kiskottua ihonsa
irti ja antaa se kierrätettäväksi, lukijoiden puolihuolimattomiin käsiin.
Alkoholin turruttamin aivoin kirjailija hymyilee, ei se ole jännittävä hymy.
Epätoivoa se on, ikävää, tarvetta tulla nähdyksi, ihmisenä. Typertyneenä
ujoin neidoista punastuu ja painaa katseensa katuun. Kadehtivien silmien
alla, kirjailija poimii mehukkaimman marjan.
Ihminen on eläin, eläimen vaistoilla varustettu, univormuun puettu apina,
itseään inhoava ja typeryyksiään toistava, tahdoton olio. Salaperäisten
kehysten kätkemä totuus ei sisällä glamouria. Harhaa se on, viimeistä piirtoa
vaille valetta. Elämä.
Vaikka sanat joskus hiljaisina hetkinä pursuvat sormista, veripisaroiden
tavoin lukijain tutkittavaksi. Missään ei ole vakuutta, että noin kävisi
toistamiseen. Jokainen syntymä on ainutkertainen, jokainen kamppailu henkiinjäämisestä
koskaan toistumaton. Jokainen kirja on kerran syntynyt ja kuoleva. Sitä
ei haudata, se on kuin marraskuun luonto. Se jätetään irvokkaaksi esimerkiksi
eilisen totuuksista, jotta kirjailija kulkisi vereslihalla, vihmovassa sateessa,
hämärässä harmaudessa ja näkisi joka hetki vajavaisuutensa.
Jos jaksaisi elää kokonaisen päivän ja nukkua yön, ajatukset ehkä kerisivät
tarinaan tarvittavat sanat vyyhteen, josta olisi mahdollista kutoa täydellisyys
toistamiseen.
Mutta aamut katoavat, uni väistyy vasta päivän nousussa. Päivä vaalenee
niin myöhään marraskuussa. Ahdistus hiipii huoneeseen iltapäivän hämärässä,
siinä harmaudessa joka väistämättä sulkee maailman pimeyteen, estää näkemästä
talojen välisestä solasta joelle. Sieluni painuu läjään kuin tyhjentyvä
ilmapallo, valon kadotessa.
Kierrän korkin auki ja kaadan lasin puolilleen lohdutusta. Hernekeitto maistuu,
hernekeitolle, lihaa nimeksikään, vihreää velliä. Ei gourmet ateria, ei
kultareunaista lautasta vain reunastaan rikkonainen lasi ja lusikka stainless
steel.
Helmi palaa, miksi ihmeessä? Mikä saa naiset käyttäytymään typerästi? Hymyilen,
miksi hitossa hymyilen? Irvistää pitäisi. Ajaa tuo luojan luoma kauas itsestään.
Jokainen tarina on jo kerrottu, jokainen totuus esiin näytetty, jokainen
sielu kerran saavutettu. Käärin paperit rullalle, työnnän pesään ja katson
miten liekki tarttuu liuskoihin, ahmii kiihtyvällä vauhdilla sanani. Käännyn
ja hymyilen.
- Jos lopettaisin kirjoittamisen?
Helmi järkyttyy, yrittää säilyttää lämpimän hymyn.
- Luuleeko hän, että pystyisin lopettamaan? Voin karata totuutta loputtomiin
putkiin. Voin jättää kynän, mutten koskaan saa aivojani hiljenemään. Jokainen
kuva joka verkkokalvoilleni osuu, rakentaa tarinan taustalleen.
Hulluus ja kauneus leikkivät piirileikkiä minussa. Tekevät osansa, jotta
menetän otteen siitä, mikä on todellisuus, mikä harha. Sanovat että vaistoan
ihmisten mielialat, enemmän se on pelkoa, jonka varassa nuorallani juoksen.
Vain alituinen pahimman odotus, saa tunnustelemaan tulevaa niin herkin sormin.
Avaan ikkunan, päästäkseni hernekeiton etovasta kosteudesta. Piha vastaa
kylmän nihkeällä todellisuudella.
Vedän Helmen polvelleni, nuuskaisen vaalennettujen hiusten vetyperoksidia.
Tuhraan huulipunansa pitkin kasvojaan. Mikä minä olen ihmiseksi kasvamaan,
tässä epätäydellisyyden viidakossa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Minusta tämä oli täynnä sitä niin kutsuttua tekotaiteellisuutta, sorry vaan. Hirveästi kliseitä ja ylimietityn kuuloisia lauseita. Olen pahoillani, tämä on rehellinen mielipiteeni. Sinä, sivuverso, usein keskustelet täällä niin asiantuntevan ja "kokeneen" oloisesti, mutta kynänjälkesi on suhteellisen amatöörimäistä. Tässä oli jotenkin liikaa yrittämistä.
Juuri noin teen kun muka kirjoitan fiksusti.
Miks hemputissa saan kirjeisiini ja mielipiteisiini sävyt ja kun kirjoitan jotain todellista, karsin niin että jää vain runko ja siihenkin muutama kolo josta vien oksat.
En minä taiteelliseksi tuota rupellusta yrittänyt, mutta se että rynnin aina ohi puolen kappaleen kertomatta lukijalla taustoista mitään, tekee sen että teksti alkaa värjäytyä punaiseksi.
Plääh. Kirjani pari ensimmäistä lukua olen jaksanut värittää reunoja myöten, loput on sutaistu ilman kunnon taustoja.
En minä kuvittele olevani yhtään kummempi kuin olen, te sen leiman minuun löitte. Minähän huudan vajauttani jatkuvasti.
Tuo novelli syntyi juuri sen vuoksi että näette ettei tässä ihmeitä synny muillakaan, noin vain sormia napauttaen. :)
Kiitos mielipiteestä, turhaa olet pahoillasi. Minä osaan ottaa kritiikin vastaan kun sitä saan aiheesta, ja vielä kiittää kauniisti.
Onko se pakko sanoa tuolla tavalla. On helppoa ampua puskista rekisteröimättömän nickin takaa.
Kirjoitapa itse kirjoittamisen vaikeudesta neljä liuskaa. Ehkä Sivuverso oli koonnut tähän näytteeseen sen, kuinka värikkäästi hän osaa ympäristöä ja epätoivoisen kirjailijan tunteita kuvata. Ylikuvailu on kenties ollut harkittuakin ja vaikkei olisikaan se on kuitenkin merkki Sivuverson lahjakkuudesta.
Varrokkaas kun minä kirjoitan tänne näytteen omasta tyylistäni, niin pääsette oikein mollaamaan. Mutta me ei Sivuverson kanssa masennuta:)
Oma näytteeni vuodelta 1998 kirjoittamisen tuskasta
Kaksi rottaa
siimahäntä harmaaturkki
iljettävä tautisäkki
välis seinän askartelee
etuhampaitansa käyttää
rottauros tuhotyössä
touhuu jyrsijämme yössä
kaapelia nakertelee
kaapelia joka johtaa
virtaa moneen paikkaan
esimerkiks prosessoriin
joka taasen puolestaan
tuo valoo monitoriin
jonka ääres hikoilee
ukko, joka uskottelee
runoilija olevansa
raost seinän kurkistaa
rotta kirjoittavaa miestä
säälii eläin kirjailijaa
joka kiiltää tuskanhiestä
ei katkaisekaan kaapelia
yrittää se miehen antaa
kaltaisensa ihmisrotan
rauhaan jättää sähköjohdon
alkaa syödä styroksia.
Heräsit kuitenkin horteestasi, jo minä ajattelin kun ilmat noin lämpeni, että karhukin kömpii kesken unien maanpäälle tutkimaan joko on kevät.
Ei vielä timppa karhu, talvi on vasta tulossa. Tänä vuonna vain tuntuu kestävän, ennenkuin kunnon pakkaset tulevat. Mutta tulossa ne ovat tunnen sen silmuissani :)
Luithan varmasti kaikki kirjoittamani, ei minua haittaa että novelliani mollataan :) paljon enemmän kyrsii, että tiedän puutteeni mutta tasaisin väliajoin unohdan ne. Kiitollinen olen että muistuttavat. Enhän minä opi/muista mitään, jos en tiedä missä menen vikaan.
Ja no, tuo nyt oli vain pikainen novelli, toisaalla kirjoitan toisin, ja karsin aika sopivasti.
Runostasi sen verran, että muistui mieleeni miltä sähkökaappiin muumioitunut hiiri haisee, kuivahdettuaan virtapiikkiin.
Tuo taisi tapahtua jo vuonna 1988, mutta hajumuisti on outo, se palauttaa tuoksut mieleen elävinä ja odottamatta. Hyi
Teksti on pohdinnallinen jolkutus lähiön ikkunaa pitkin, sellainen valuva vesipisara maanantaiaamuna pihanpuolen ikkunassa.
Muutamia mainioita ympäristöä kuvaavia lauseita.
Mies kaataa aina lasinsa täyteen. Paitsi jos pullo on mennyt jostain syystä tyhjäksi :)
Mä suorastaan masennuin.
Kutakin, jotka kommentoivat keskeneräisyyttäni.
En selittele tekstiä, koskei se muuta tosiasiaa, että minulla on paljon oppimista.
Aih ja voih, sentään saan positiivista palautetta jostain yksittäisistä lauseista, kiitos. Se saa uskomaan että jotain sentään osaan, tai olen oppinut.
Tarina nyt ei hirveän hauska ole. Johtuu paljolti kyynisyydestäni, siitäkin pitäisi päästä irti. Mutta kun edelleen kammoan romantiikkaa, nuo aina taistelevat mielessäni.
Huumori unohtui kuvasta kokonaan, josta syystä siitä tuli kuin 70-luvun Neuvostoliitto pienoiskoossa.
Pullossa tuskin oli enempää juotavaa.
Kiitos, menen taas tuolilleni ja yritän näpertää kirjaani lisää syvyyttä, huumoria ja valoa. Sekin kun tuppaa olemaan mustavalkea ankea ajankuvaus, enemmän kuin elämää suurempi teos.
Mutta enpä minä sitä minnekkään hautaa, hyvä runko siinä on, jos antaisin keväällä versoa niitten sivuoksienkin rauhassa, enkä aina heiluisi vesurin kanssa kuin hullu, paljastaen inhan nilaisen pinnan.
Kuten taas näette, sana kyllä pysyy näppäimillä, se katoaa vasta vaiheessa-> kirjoitan jotain? oikeasti?!
Hmm ja hei. Kaunis kiitos, sen lasillisen jätän väliin, jos vaihteeksi selvittäisi päänsä ja katsoisi mihin kunnon yöunilla todella voisi päästä.
Niin jaarittelen, osaan senkin. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kirja yhdeltä istumalta, suoraan henkilökohtaisesti vastaanottajalle.
Tiedän toki, että viisainta olisi haudata haaveet kirjailijan urasta, mutta se nyt ikävä kyllä on pois suljettu mahdollisuus.
Enkä edes masentunut, kovin pahasti
Olen Fucoon kanssa samaa mieltä siitä, että tämän tekstin helmet löytyivät juuri ympäristön kuvauksesta. Loppua kohden mielenkiintoni alkoi kuitenkin lopahtaa. Kirjoittamisesta kirjoittaminen on minusta jotenkin niin väsähtänyttä. Siis fiktiivisten tekstien laatiminen teeman ympäriltä, koska harvoin niissä luomisentuskan kuvauksissa törmää mihinkään tuoreeseen. Mutta kaikki 'faktuaaliset' pohdintasi oman kirjoittamisesi tiimoilta tällä palstalla ovat mielestäni mielenkiintoista luettavaa. Jokainen, joka vilkaisee palstan kuvausta, huomaa että teet juuri sitä, mitä täällä on tarkoituskin tehdä: jaat kokemuksia kirjoittamisesta. Olet dynamo. Ja on sinullakin taiteilijan sielu, erilainen vain kuin Fucoolla.
Jotain järkeä on siis pitää kynää kädessä. Näen nyt tekstini puutteet. Kiitos siitä että viitsitte kommentoisa monisanaisesti.
Sepä, tuntuu että kirjeissä, ja näissä mielipiteissä pysyn siinä minkä osaan ja tunnen. Eli pitäisi kai kirjoittaa jotain omakohtaisempaa saadakseen samaa sävyä myös oikeisiin kirjoituksiin.
Kiitos, jos olen dynamo :) välillä tuntuu että hurtaten pyörin vain mukana.
Luomisentuskani näkyy varmasti selkeämmin näissä sanoissa kuin novellissa.
Tuokin on kiva huomio, että enemmän kuin novellien arviointiin, tämä palsta on omastakin mielestä tarkoitettu kirjoittamisen pohdintaan yleensä.
Fiktiiviseen kirjaani olen pyrkinyt saamaan omia kokemuksia sopivassa suhteessa, jotta saan noita makuja ja hajuja ja sävyjä sivuille.
Nyt koen novellini juuri noilta osin naurettavaksi rupellukseksi sitä lukiessani, josta seuraa seuraavaa... Jossain vaiheessa kun aikaa jää, minun on kirjoitettava tänne uusi novelli.
Jos teen sen nyt heti, plagion tiedostamattani Fucoon tekstiä, joten jätän asian hautumaan.
Vaikkakin tuo jää vaivaamaan -> Tulee tunne, että kyllä minä nyt pystyisin teidät säväyttämään, kun en tuohon ansaan toistamiseen astuisi. Mutta ansoja on paljon. Eikä ainuttakaan niistä ole merkitty tähän karttalehdelle jonka sain.
Sieluni on erilainen kuin Fucoon, mutta koska haluni maalata kuvia sanoin, on osin Fucoomaista, tulen kai aina verratuksi tuohon sanansäilään, jota vasten näytän juuri niin keskeneräiseltä kuin olen.
Lisäksi tuo että luen noita, ja minuun nyt vaikuttaa ihan ja kaikki lukemani, niin ja voi ja oi. Unohdan että tärkeintä olisi kirjoittaa ihan itse, edes miettimättä säväytänkö tai saanko suuret määrät kiitosta.
Mutta siis äärettömän kiitollinen olen tästä palautteesta mitä olen saanut. Aloittelijamaisuuden olen mielestäni ohittanut siinä vaiheessa, kun pystyn näin tyynesti seisomaan virheideni takana. Istumaan samassa pöydässä vaillä häpeän häivää. Jos haluaa oppia täytyy osata kuunnella ja ottaa opikseen.
....sulla pro-meininki :)
Fucoon tapaan minäkin 'onnittelen' sinua hyvän asenteesi johdosta.
Minusta näitä novelleja on ihan kiva kommentoida täällä ja mukavaa on myös se, että on joku paikka, missä voi saada hajaheittoja koskien omia tekstejään. Mutta tosiaan, kenenkään ei pitäisi ottaa nokkiinsa tai nähdä itsensä korostamisena sitä, jos joku haluaa oikeasti keskustella kirjoittamisesta, kun siihen tämä palsta on ilmeisesti tarkoitettu.
Huomasin typottaneeni kommenttiini Fucoon tekstistä, että sillä on "taitailijan sielu". Mua suuresti kiinnostaa, että millainen tuo "taitailija" on. Jos musta ei koskaan tule taiteilijaa, ehkä voisin ryhtyä taitailijaksi.
Ajatella kun minusta ei tullut taitailijaa yritän kirjailijaksi, vai pitäisikö vääntää kirjeilijäksi :)
Tuo muuten sopii täydellisesti, koska kirjeet ovat ehdottomasti vahvin ja koskettavin kirjoittamiseni muodoista. Niissä tunnun aina saavan riivittyä esiin kaiken tahtomani..
Jos olen siis kirjeilijä, enkä kirjailija kuten niin kovasti toivoin.
Löytyyhän minusta huumoriakin, se vain on syvällä ja ironista.
mä oon oikeasti maaluri enkä karjuilija. Mutta mitä näistä ammattikunnan verbaalisia ekspansiopyrkimyksiä mollaamaan, ajatuksenne ovat hauskoja ja minuakin hihityttää.
Hirn!
Yks kaks kirjoittaessani tuolla löysin sen pohjimmaisen syyn, miksi tekstini nilkuttavat.
Luin joskus jostain, ettei saisi kirjoittaa: hän ajatteli, hän mietti, hän pelkäsi. Vaan pitäisi näyttää miten tuo ilmenee.
Olen mennyt tuossakin äärilaitaan ja vähän yli. Unohtanut että aina ennen reaktiota, on tuo aavistus jostain, ja kyllä se aavistus pitää lukijan nähtäville tuoda, jotta reaktio tapahtuneeseen vaikuttaa aidolta.
Ajatella, tuo voi aukaista eräänkin solmuni, tai olla aukaisematta, mutta muistan ehkä ainakin kotvan taas, ettei ainuttakaan ohjetta saa noudattaa kirjaimellisesti. Näytti se kuinka hienolta ja fiksulta tahansa.
Kiitos vielä kerran kaikille meille
minä tykkäsin
Kiitos kirppu, olet ensimmäinen joka varauksetta piti tuosta, makuja on siis monia.
:)
Tämä on kyllä sanalla sanoen huono.
Surkeita kielikuvia, kielenrytmi kömpelö ja sisältöäkään ei oikein ole.
Lisäksi tekstistä huokuu jonkinlainen pakko, se ei solju vaivattomasti vaan on kuin tekemällä tehtyä.
Mitä se epäilemättä onkin.
Sorry.
Olet pahoillasi sinäkään, en minäkään ole. Ja minä sentään tuon julkaisin :)
Huono se on, kömpelö ja väkisin väännetty.
syyllinen olen, mutta jospa muistaisin taas hetken kaiken oppimani ja toisella kertaa jo vaikka onnistuisin paremmin.
Kiitos mielipiteestä
Mitä tarkoittaa tämä marttyyrimainen hiiviskely tällä palstalla?
Älä ole niin helvetin kiitollinen kehnosta palautteesta.
Opettele kirjoittamaan tai keksi itsellesi uusi harraste!
Anteeksipyyntösi ei palvele ketään.
Minä oon just ni helevetin kiitollinen ku minä haluan, sori jos se nostaa niskavillojas tuuman tai pari. Minä katos tahon oppia paremmaks ja sillon jokanen palaute on hyvää palautetta.
Toki onpa tullu viisasteltua tavanomaista enemmän, mutta huomaatko sillä on vaikutusta. Jos olen hiljaa, koko palsta nukkuu karhun unta.
Marttyyriksi en viitsi alkaa, ei kuulu tapoihini. Mutten viitsi kulkea potkimassa ohikulkijoitakaan ihan vain omaksi ilokseni.
Anteeksi en muistaaksi ole pyytänyt joten ehkä jompikumpi meistä joutuu vielä opettelemaan lukemista.
Onnettomasta naisesta sen enempää kuin tuhruisista iltapäivistä en tiedä, muttet kai sinä kovin iloiseltakaan näytä.
Susanne hyvä, eihän sinun ole pakko avata ainuttakaan kirjoittamaani riviä. Jokainen niistä on merkitty selkeästi minun kirjoittamakseni, senkun pidät hiiren irti noista riveistä niin pääset kiitoksistani ja voit kiehua jostain ihan uudesta syystä jonkun toiseen aiheen tiimoilta.
Hiiviskelyksi en kulkemistani sanoisi, aika julkisesti olen esittäytynyt, enkä puolestani piilottele vaihtelevien nimimerkkien takana.
Kuten tiedätte sorrun harvoin edes sorkittuna ärähtämään, mutta rajansa kaikella.
Mitä vittua sinä "Susanne" käyt purkamassa täällä pahaa oloasi. Minun käsittääkseni ne, jotka tänne uskaltavat lähettää kirjoittamaansa tekstiä toivovat kyllä kritiikkiä, mutta sinun tapasi esittää arvosteluja on loukkaavaa.
Oletko kirjoittanut itse. Mielellämme lukisimme sinun tuotoksiasi.
Onko joku ollut sinulle ilkeä, liian vähän leluja lapsena ja jouduitko olemaan ilman pipoa pakkasella?
Niin tai näin, turha tulla tänne sivistyneiden ihmisten sekaan levittämään mielesi mustuutta. Ei se tartu vaikka kuinka yrität.
On paljon helpompi arvostella muutamalla rivillä "nasevasti", kuin kirjoittaa neljä liuskaa tarinaa.
...Susanne-niminen karhu, jota on ammuttu p***eseen.
rikasta kieltä!Tykkäsin
Jos nyt en säihkyvän taitava kirjoittaja vielä olekkaan, keskustelu aiheen tiimoilta ainakin luonnistuu.