Tämä oli minulle sarjassaan todella hieno päivä. Minä kykenin nousemaan jo istumaan ja luin James Joycea suorastaan ahmien. Työnsin itseni häneen kiinni ja imin hänen kirjaimistaan toisenlaisen maailman sisääni unohtaakseni omani, sillä kuume oli laskenut jo niin paljon, etten enää nähnyt näkyjä, vaan kykenin hahmottamaan todellisuuden suunnilleen sellaiseksi kuin sen muistin.
Makasin Konon teltassa leirivuoteella ja luin Vanderbiltin kirjaa, jonka hän oli tuonut Johannesburgista eilen lentokoneellaan. Olin kuullut koneen pätkivän pörinän keskipäivän kuumuudessa ja ilahtunut kovasti, sillä Vanderbilt oli hauska pelimies omasta mielestään, mutta kovin armoton jutunkertoja jonka loputtomia tarinoita kuunnellessaan tuntee olevansa jonkin luonnonvoiman armoilla. Astuessaan telttaan hän kopautti kenkänsä yhteen ja ilmoittautui minulle vaikka olinkin aivan tolkuttomassa kuumeessa ja hourailin luullen olevani Amsterdamissa. Vaderbiltin kengät olivat kuitenkin tutut, niistä ei saattanut koskaan kukaan erehtyä, sillä vuosia sitten hän oli pannut saappaat aamulla jalkaansa ja tuntenut vasemmassa jalkaterässään pistoksen. Hän sinkosi saappaan jalastaan ja tuijotti jalkaterääsä kuin hullu.
Saappaassa oli ollut skorpioni. Jalka turposi käsittämättömän suureksi ja lopulta jäikin myös sellaiseksi. Hänen oli teetettävä toiseen jalkaan suurempi kenkä kuin toiseen. Puolituinen klovni.
Mutta suurin lahja Joycen lisäksi oli hänen kiniininsä, jonka hän ojensi minulle. Metallinen tuubi kädessäni ymmärsin että hourailuni oli hourailtu, ja että minä vihdoinkin saatoin ryhtyä miettimään sitä mitä aikoisin niillä päivilläni tehdä, joina en vielä jaksaisi nousta ylös mennäkseni ulos läkähdyttävästä teltasta, mutta olisin kuitenkin niin voimakas että kykenisin lukemaan ja syömään, ehkäpä vetämään jo kännitkin.
Hyönteisten loputon siritys korvissani, Vanderbilt silmissäni, minä kumosin illan viileydessä hänen kanssaan viskiä kurkkuuni ja kuuntelin hänen jutusteluaan apinoista, huorista ja sissisodasta. Vanderbiltin unelma oli aloittaa etelä-afrikassa viininviljely eläkepäivillään. Hän raahustelisi tarhoissaan punoskoreineen ja poimisi rypäleitä vehreistä pensaista ilman mitään maailman kiirettä. Minusta hänen kuvitelmansa olivat aivan lapsellisia. Hän osasi kyllä ammattinsa, mutta mitään herukankerääjää hänestä ei saisi edes viidakkoveitsellä.
Mutta kuitekin Vanderbiltin juokseva sanailu ja kiireetön vaivattomuus unelmissaan teki minuun vaikutuksen. Hänellä oli kyky luoda unelmia jotka ovat kaukana todellisuudesta. Hän loi kaiken tuon aivan itse, joten kun minä ahmin Joycen kirjaa, minä ahmin sitä kuin se olisi minun unelmani, minun kirjoitukseni ja minun elämäni. Syytin itseäni raskaasti siitä että minulla ei ollut mitään sellaista jota näillä kahdella ihmisellä oli. Minä olin tyhjä ja kuollut vaasi johon kyettiin kaatamaan kenenkä unelmat tahansa. En kyennyt näkemään eteenpäin, minusta tuntui että tulevaisuutta ei ollut edes olemassakaan, olin niin tottunut siihen että olin olemassa vain tässä ja nyt, en saattanut kuvitella olevani toisaalla omin voimin.
Vanderbilt ja minä tulimme illan myötä kovaan humalaan. Vaikka minä olin hyvin heikko ja sairas, niin silti minä join kuin uhallani ja kuvittelin kaikkea roskaa päähäni seilaamaan. Vanderbilt vain nauroi jutuilleni ja ujutti minulle viinitarhurin roolia eläkepäivilleni. MInä nauroin hänen viineilleen ja yhtiökumppanuuksilleen ja hellehatuilleen niin että olin pudota vuoteelta.
"Sinä olet käsittämätön. Ahmit kirjojani joista et mitään tajua, aivoilla jotka eivät edes kuumeessa toimi."
"Tuleepahan nekin luetuksi. Mistä sinä tämänkin kirjan olet muka saanut. Unohtuiko tämä eukoltasi vahingossa hyllyyn vai tarvitsitko jonkin piilon kurjille säästöillesi."
"Perkele se on ostettu ihan tarkoitukseen. Minulla on hyvä yleissivistys."
"Jäit johonkin kirjatilaukseen jumiin. HAA! Huijasivat sulta rahat tällaisella roskalla."
"Itse asiassa minä ostin sen joskus Konolle."
"Konolle?"
"Osaako se apina lukea?"
"Osaa."
Minä menin mykäksi. Oli käsittämätöntä että joku heistä osasi lukea. Minä tuijotin pimeyteen ja tiesin että luettuani kirjan ilmestyisi Kono telttaani ja sitten me joutuisimme keskustelemaan kirjasta koska olimme molemmat sen lukeneet. Kuumeeni alkoi jo nousta. Miksi ihmeessä minä en osaa unelmoida. Pyhä isä sentään: miksi minä en osaa unelmoida?
Vanderbilt tuijotti minua uteliaana kun huuhdoin kurkustani alas viskillä kiniinitabletin. Tuo piru oli minua viisaampi. Ehkä ei tunnu sittenkään hullulta valita yhtiökumppanuus sen sijaan että kuolen tänne viidakkoon kuin hirvittävään painajasuneen.
Yöllä minun mielessäni pyöri Joycea lukeva Kono. Hän tutki kirjaa hartaasti ja innolla etsien yhtymäkohtia johonkin sellaiseen jonka tunsi. Minusta tuntui että hänellä oli aivan samat edellytykset lukea tuo kirja kuin minullakin, minä en ollut sen viisaampi tai sivistyneempi kuin hänkään. Minä olin typerä idiootti keskellä viidakkoa lyhyen lentokentän varrella paskaisessa teltassa kaikkien öiden äänien keskellä, ja Kono toisessa aivan samanlaisessa. Minulla oli kummallinen tunne sisälläni, sellainen että olimme aivan väärässä paikassa tekemässä aivan vääriä asioita, ja että kirjan lopussa, keskustelun alussa, me molemmat ymmärtäisimme tämän ja silloin kaikki tämä olisi loppunut.
Makasin Konon teltassa leirivuoteella ja luin Vanderbiltin kirjaa, jonka hän oli tuonut Johannesburgista eilen lentokoneellaan. Olin kuullut koneen pätkivän pörinän keskipäivän kuumuudessa ja ilahtunut kovasti, sillä Vanderbilt oli hauska pelimies omasta mielestään, mutta kovin armoton jutunkertoja jonka loputtomia tarinoita kuunnellessaan tuntee olevansa jonkin luonnonvoiman armoilla. Astuessaan telttaan hän kopautti kenkänsä yhteen ja ilmoittautui minulle vaikka olinkin aivan tolkuttomassa kuumeessa ja hourailin luullen olevani Amsterdamissa. Vaderbiltin kengät olivat kuitenkin tutut, niistä ei saattanut koskaan kukaan erehtyä, sillä vuosia sitten hän oli pannut saappaat aamulla jalkaansa ja tuntenut vasemmassa jalkaterässään pistoksen. Hän sinkosi saappaan jalastaan ja tuijotti jalkaterääsä kuin hullu.
Saappaassa oli ollut skorpioni. Jalka turposi käsittämättömän suureksi ja lopulta jäikin myös sellaiseksi. Hänen oli teetettävä toiseen jalkaan suurempi kenkä kuin toiseen. Puolituinen klovni.
Mutta suurin lahja Joycen lisäksi oli hänen kiniininsä, jonka hän ojensi minulle. Metallinen tuubi kädessäni ymmärsin että hourailuni oli hourailtu, ja että minä vihdoinkin saatoin ryhtyä miettimään sitä mitä aikoisin niillä päivilläni tehdä, joina en vielä jaksaisi nousta ylös mennäkseni ulos läkähdyttävästä teltasta, mutta olisin kuitenkin niin voimakas että kykenisin lukemaan ja syömään, ehkäpä vetämään jo kännitkin.
Hyönteisten loputon siritys korvissani, Vanderbilt silmissäni, minä kumosin illan viileydessä hänen kanssaan viskiä kurkkuuni ja kuuntelin hänen jutusteluaan apinoista, huorista ja sissisodasta. Vanderbiltin unelma oli aloittaa etelä-afrikassa viininviljely eläkepäivillään. Hän raahustelisi tarhoissaan punoskoreineen ja poimisi rypäleitä vehreistä pensaista ilman mitään maailman kiirettä. Minusta hänen kuvitelmansa olivat aivan lapsellisia. Hän osasi kyllä ammattinsa, mutta mitään herukankerääjää hänestä ei saisi edes viidakkoveitsellä.
Mutta kuitekin Vanderbiltin juokseva sanailu ja kiireetön vaivattomuus unelmissaan teki minuun vaikutuksen. Hänellä oli kyky luoda unelmia jotka ovat kaukana todellisuudesta. Hän loi kaiken tuon aivan itse, joten kun minä ahmin Joycen kirjaa, minä ahmin sitä kuin se olisi minun unelmani, minun kirjoitukseni ja minun elämäni. Syytin itseäni raskaasti siitä että minulla ei ollut mitään sellaista jota näillä kahdella ihmisellä oli. Minä olin tyhjä ja kuollut vaasi johon kyettiin kaatamaan kenenkä unelmat tahansa. En kyennyt näkemään eteenpäin, minusta tuntui että tulevaisuutta ei ollut edes olemassakaan, olin niin tottunut siihen että olin olemassa vain tässä ja nyt, en saattanut kuvitella olevani toisaalla omin voimin.
Vanderbilt ja minä tulimme illan myötä kovaan humalaan. Vaikka minä olin hyvin heikko ja sairas, niin silti minä join kuin uhallani ja kuvittelin kaikkea roskaa päähäni seilaamaan. Vanderbilt vain nauroi jutuilleni ja ujutti minulle viinitarhurin roolia eläkepäivilleni. MInä nauroin hänen viineilleen ja yhtiökumppanuuksilleen ja hellehatuilleen niin että olin pudota vuoteelta.
"Sinä olet käsittämätön. Ahmit kirjojani joista et mitään tajua, aivoilla jotka eivät edes kuumeessa toimi."
"Tuleepahan nekin luetuksi. Mistä sinä tämänkin kirjan olet muka saanut. Unohtuiko tämä eukoltasi vahingossa hyllyyn vai tarvitsitko jonkin piilon kurjille säästöillesi."
"Perkele se on ostettu ihan tarkoitukseen. Minulla on hyvä yleissivistys."
"Jäit johonkin kirjatilaukseen jumiin. HAA! Huijasivat sulta rahat tällaisella roskalla."
"Itse asiassa minä ostin sen joskus Konolle."
"Konolle?"
"Osaako se apina lukea?"
"Osaa."
Minä menin mykäksi. Oli käsittämätöntä että joku heistä osasi lukea. Minä tuijotin pimeyteen ja tiesin että luettuani kirjan ilmestyisi Kono telttaani ja sitten me joutuisimme keskustelemaan kirjasta koska olimme molemmat sen lukeneet. Kuumeeni alkoi jo nousta. Miksi ihmeessä minä en osaa unelmoida. Pyhä isä sentään: miksi minä en osaa unelmoida?
Vanderbilt tuijotti minua uteliaana kun huuhdoin kurkustani alas viskillä kiniinitabletin. Tuo piru oli minua viisaampi. Ehkä ei tunnu sittenkään hullulta valita yhtiökumppanuus sen sijaan että kuolen tänne viidakkoon kuin hirvittävään painajasuneen.
Yöllä minun mielessäni pyöri Joycea lukeva Kono. Hän tutki kirjaa hartaasti ja innolla etsien yhtymäkohtia johonkin sellaiseen jonka tunsi. Minusta tuntui että hänellä oli aivan samat edellytykset lukea tuo kirja kuin minullakin, minä en ollut sen viisaampi tai sivistyneempi kuin hänkään. Minä olin typerä idiootti keskellä viidakkoa lyhyen lentokentän varrella paskaisessa teltassa kaikkien öiden äänien keskellä, ja Kono toisessa aivan samanlaisessa. Minulla oli kummallinen tunne sisälläni, sellainen että olimme aivan väärässä paikassa tekemässä aivan vääriä asioita, ja että kirjan lopussa, keskustelun alussa, me molemmat ymmärtäisimme tämän ja silloin kaikki tämä olisi loppunut.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tästä minä taas pidin vallan mahdottomasti.
Tuli lämmin olo keskellä vilutuksen, paitsi hiukan kuumeinen. Malaria kyllä leviää sääskien välitykselläkin, mutta ei kai tähän aikaan vuodesta ole sääskiä. Josta syystä tunteeni täytyy olla tarinan aiheuttama harha, tai olen saamassa flunssan.
Tavoitat teksteissäsi usein niin vahvan ja intensiivisen tunnelman, että siinä tekisi itsensä jotenkin ihan naurunalaiseksi, jos alkaisi sepostamaan, kuinka joitain lauseita olisi voinut hioa vähän pidemmälle ja muuta moskaa. Siksi teenkin sen vain noin sivulauseessa toivoen, että vaikutan vain vähän naurettavalta.
Sulla tuntuisi olevan taitailijan sielu.
Molemmille vastaajille:
En suuremmin sorvaillut tuotosta, vedin vain viidentoista minuutin hatullisen kamaa ruutuun.
Toivottavasti kehityn tuossa osiossa laatutietoiseksi :)
Jättäsit edes kertomatta kuinka lyhyessä ajassa tuohon pystyt :) muutenki vihree jo korvalehtiäni myöten ma olen.
Ei kun, minäkin olen parhaimmillani vapaalla pudotuksella, mutta kun aina niihin yhdyssanoihini ja pilkutukseni taiteellisuuteen puuttuvat, sorrun korjaamaan ja tulos on; (muistaako kukaan, sitä pulsaattorikonetta jossa oli veivipuristin, jonka läpi vaatteet vedettiin.) Niin kirjoitukseni ovat kuin kääretorttu jonka vedän sen veivin läpi ja Uudestaan ja uudestaan ja kerran vielä ja mitä on tulos. Pesuaineelle maistuvaa ruskeaa mössöä, eikähän sitä kahvipöytään voi nostaa tarjolle.
Nyt olen tuhlannut päivän palstalla loikoen, voisin olla pettynyt tuhlattuani hyvää kirjoitus aikaa, mutten ole. Olen tänään oppinut niin paljon, että hymyilen vapautuneesti ja keitän kupin kahvia, juhlan paikka.
Se kääretorttu, sen nakkaan roskiin. Pitäisi hankkia koira...