Mua niin kiinnosti niin tuo allani oleva "sairas tarina," että munkin on ihan pakko vetää oma, ehkä hieman osoittelevan idioottimainen tarina tähän jatkoksi:
Matto
Toivottavasti hän ei kuullut kun liikuin. On harmillista että villasukkani juuttuvat toisinaan lattialautojen nauloihin tai teräviin halkeamiin. Harmaat lankut narahtelivat tarkalleen niillä kohdin joissa ne olivat aina ennenkin narahdelleet; mutta nyt oli tullut uusi ja ikävä yllätys mukaan matkalleni vessaan.
Aivan vessan oven edessä, juuri siinä johon vielä eilen kykenin jalkani laskemaan, oli minulle talon toimesta viritetty ansa. Lankku joka ei koskaan ennen ollut narissut, päästi nyt pienen narahduksen painoni siirtyessä sen päälle. Jähmetyin kauhusta paikalleen kun korviini kimahti tuo hirveä avunhuuto talon sisuksista.
Kesti hyvin pitkään kun saatoin liikahtaa seuraavan kerran, ja sekin ihan pakosta, sillä minulla oli aivan hirvittävä vessahätä.
Sydän jyskyttäen verta kohiseviin korviini, minä hiivin vessaan ja suoritin äänettömän toimitukseni tarkoin ja harkituin rutiinein. Mutta tuo lankku minua kauhistutti, entä jos hän oli kuullut sen ja nyt katseli yläkertaan lattian lävitse ja näki minut kyykkimässä pytyllä.
Minua puistatti ajatus, se jäi vaivaamaan minua niin pahoin että nousin pytyltä ja hiivin takaisin ullakkohuoneeseeni varoen jokaista askeltani kuin olisin kävellyt itsetuhon miinakentällä.
Oli oltava hiljaa. Oli oltava olematon ja näkymätön, tai muutoin hän saattaisi tulla yläkertaan ja ilkkua minulle minun suurista korvistani ja suunnattomasta mitättömyydestäni, nauraa minun surkeudelleni ja kimittää vihlovasti sanojen teräviä nauloja minun korviini.
Niin minä taas joutuisin peittämään korvat käsilläni ja kyyristymään kyykkyyn huoneeni nurkkaan työntäen polvet suuhuni, suuhun josta kuuluisi tuo kamala ja päättymätön uikutus.
Hän jatkaisi sättimistäni niin kauan kuin vapinaltani menisi tajunta, ja sitten minä aikojen päästä heräisin kuivuneella suullani kähisemään outoja sanoja, ehkä pyytäen että olisin hiljaa enkä mitään sanoisi, jottei hän vain tulisi takaisin.
Jos hän tulisi nyt kauheat portaat ylös, niin hän jäisi ovelle katsomaan minua inhon irvistys kasvoillaan. Silloin minua hävettäisi taas se, että minä olisin taas laskenut tajuttomana alleni ja haisisin pahalle, ja hän ilkkuisi minua ovella kusihousuksi ja likaviemäriksi. Itkin hieman, mutta itkuni oli vedetöntä ja kuivaa.
Istuin maton päällä peläten talon kaikkeutta puristavia seiniä, ja loputonta, hallitsevaa mustaa jyhkeyttä.
Matto allani oli suuri itämainen matto, luomus jossa kaarteli mystisiä kiekuroita ja outoja merkkejä toisesta maailmasta. Matton nukka oli kuin kamelin karhea karva ja kuiva kuin autiomaa. Näin minä ainakin kuvittelin, enhän tosin koskaan ollut nähnyt kamelia tai autiomaata, mutta minulla oli sellainen tuntu että näin sen oli oltava. Vessa on päällystetty vanhoilla sanomalehdillä, ja näitä kuvia minä aina tutkin, varsinkin kuvia, koska en osaa lukea. Aivan huoneen ylimmäisessä ovinurkassa oli kuva autiomaasta jossa ei ollut mitään, ja sen etualalla oli kuvattuna harmaa kameli jonka haalistunut silhuetti imaisi minut aina mukaansa jonnekin hyvin kauas; kauas sellaisiin paikkoihin joista minulla ei ollut aavistustakaan millaisia ne olivat. Näin ajatuksissani beduiineja ja nuotin loimotusta, vasikan kärisemässä nuotiolla, outoa puhetta - ja suunnattoman, merenä kimaltavan tähtitaivaan kaiken tuon yllä.
Tuonne ihmeelliseeen tarujen ja mielikuvituksen maahan minut kiidättää minun allani oleva matto - matto joka ei ole minun, vaan hänen. Se oli hänen ja mikään ei ollut minun. Matto oli paksu ja pehmeä, tosin hyvin likainen ja tahmainen, koska olin ollut sen päällä jo hyvin kauan.
En pysty muistamaan minkä ikäinen olen, en muista edes nimeäni joksi minua on kastettu. Nyt minä kastelen vain hänen mattonsa ja olen siitä hyvin häpeissäni. Minusta ei ole yhtään mihinkään. En edes tiedä mitä ihminen voi olla, sillä en tapaa koskaan ketään, vaan elän vintillä maton päällä enkä juurikaan muuta tapaa kuin oman surkeuteni ja mitättömyyteni.
Minulla oli hirvittävä vessahätä, mutta minä en voinut enää nousta ylös. Ehkä olisi parempi odottaa kauan ja sitten vasta käydä vessassa, sillä tavoin hän ei tulisi vessanovelle irvimään minun surkeuttani. Ajatus tuntui oikein hyvälle.
En voinut syödä mitään, sillä silloin minua pissattaisi vielä enemmän. Avattu säilyketölkki retkotti nauraen matonlaidalla ja oli valmiina viiltämään sormeeni haavan. Sen metallisesta kidasta törrötti hänen lusikkansa kiillellen kuin metallisen hirviön kieli. Säilyke oli kylmää, mutta hyvää kun vatsassani mouruaa; se mouruaminen joka ei lähde pois vedellä, se on minun lemmikkini, lemmikki jota hän ei voi viedä minulta pois. Se on minun kissani jota minä silitän syömällä ja juomalla. Kissa elää minun sisälläni ja menee nukkumaan minun kanssani kehräten hiljaa ja kuristen miellyttävästi. Minä painan käteni poskeni alle ja käyn nukkumaan silittäen kissaa sisälläni. On niin mukavaa kun on seuraa, jokin jolle puhua sisäisesti ja jota kuunnella ulkoisesti.
Me nukahdimme pian, emmekä kuulleet mitään talosta. Talo nukkui hiljalleen ja antoi tuulen silitellä kattoaan ja seiniään.
Minä olin oman persialaisen kissani peitto, ja se hurisi sisälläni hiljalleen ja oli kuvaamattoman tyytyväisen oloinen. Minä tunsin että se tahtoi taas lähteä lentoon, nousta korkealle ilmaan ja lentää jonnekin autiomaan ylle nähden sieltä kotimaansa, Nähdä autiomaan tyhjyyden keskeltä nousevan, kimaltavan valomeren - kuin lämpimien rubiinien ja topaasien välkkeen mustassa yössä allamme.
Minä katsoin tuota kaupunkia kaikkea silmät ihmetyksestä eloisana - ja niin kaikkea näkemääni rakastin matolla persialaisen kissani kanssa.
Matto
Toivottavasti hän ei kuullut kun liikuin. On harmillista että villasukkani juuttuvat toisinaan lattialautojen nauloihin tai teräviin halkeamiin. Harmaat lankut narahtelivat tarkalleen niillä kohdin joissa ne olivat aina ennenkin narahdelleet; mutta nyt oli tullut uusi ja ikävä yllätys mukaan matkalleni vessaan.
Aivan vessan oven edessä, juuri siinä johon vielä eilen kykenin jalkani laskemaan, oli minulle talon toimesta viritetty ansa. Lankku joka ei koskaan ennen ollut narissut, päästi nyt pienen narahduksen painoni siirtyessä sen päälle. Jähmetyin kauhusta paikalleen kun korviini kimahti tuo hirveä avunhuuto talon sisuksista.
Kesti hyvin pitkään kun saatoin liikahtaa seuraavan kerran, ja sekin ihan pakosta, sillä minulla oli aivan hirvittävä vessahätä.
Sydän jyskyttäen verta kohiseviin korviini, minä hiivin vessaan ja suoritin äänettömän toimitukseni tarkoin ja harkituin rutiinein. Mutta tuo lankku minua kauhistutti, entä jos hän oli kuullut sen ja nyt katseli yläkertaan lattian lävitse ja näki minut kyykkimässä pytyllä.
Minua puistatti ajatus, se jäi vaivaamaan minua niin pahoin että nousin pytyltä ja hiivin takaisin ullakkohuoneeseeni varoen jokaista askeltani kuin olisin kävellyt itsetuhon miinakentällä.
Oli oltava hiljaa. Oli oltava olematon ja näkymätön, tai muutoin hän saattaisi tulla yläkertaan ja ilkkua minulle minun suurista korvistani ja suunnattomasta mitättömyydestäni, nauraa minun surkeudelleni ja kimittää vihlovasti sanojen teräviä nauloja minun korviini.
Niin minä taas joutuisin peittämään korvat käsilläni ja kyyristymään kyykkyyn huoneeni nurkkaan työntäen polvet suuhuni, suuhun josta kuuluisi tuo kamala ja päättymätön uikutus.
Hän jatkaisi sättimistäni niin kauan kuin vapinaltani menisi tajunta, ja sitten minä aikojen päästä heräisin kuivuneella suullani kähisemään outoja sanoja, ehkä pyytäen että olisin hiljaa enkä mitään sanoisi, jottei hän vain tulisi takaisin.
Jos hän tulisi nyt kauheat portaat ylös, niin hän jäisi ovelle katsomaan minua inhon irvistys kasvoillaan. Silloin minua hävettäisi taas se, että minä olisin taas laskenut tajuttomana alleni ja haisisin pahalle, ja hän ilkkuisi minua ovella kusihousuksi ja likaviemäriksi. Itkin hieman, mutta itkuni oli vedetöntä ja kuivaa.
Istuin maton päällä peläten talon kaikkeutta puristavia seiniä, ja loputonta, hallitsevaa mustaa jyhkeyttä.
Matto allani oli suuri itämainen matto, luomus jossa kaarteli mystisiä kiekuroita ja outoja merkkejä toisesta maailmasta. Matton nukka oli kuin kamelin karhea karva ja kuiva kuin autiomaa. Näin minä ainakin kuvittelin, enhän tosin koskaan ollut nähnyt kamelia tai autiomaata, mutta minulla oli sellainen tuntu että näin sen oli oltava. Vessa on päällystetty vanhoilla sanomalehdillä, ja näitä kuvia minä aina tutkin, varsinkin kuvia, koska en osaa lukea. Aivan huoneen ylimmäisessä ovinurkassa oli kuva autiomaasta jossa ei ollut mitään, ja sen etualalla oli kuvattuna harmaa kameli jonka haalistunut silhuetti imaisi minut aina mukaansa jonnekin hyvin kauas; kauas sellaisiin paikkoihin joista minulla ei ollut aavistustakaan millaisia ne olivat. Näin ajatuksissani beduiineja ja nuotin loimotusta, vasikan kärisemässä nuotiolla, outoa puhetta - ja suunnattoman, merenä kimaltavan tähtitaivaan kaiken tuon yllä.
Tuonne ihmeelliseeen tarujen ja mielikuvituksen maahan minut kiidättää minun allani oleva matto - matto joka ei ole minun, vaan hänen. Se oli hänen ja mikään ei ollut minun. Matto oli paksu ja pehmeä, tosin hyvin likainen ja tahmainen, koska olin ollut sen päällä jo hyvin kauan.
En pysty muistamaan minkä ikäinen olen, en muista edes nimeäni joksi minua on kastettu. Nyt minä kastelen vain hänen mattonsa ja olen siitä hyvin häpeissäni. Minusta ei ole yhtään mihinkään. En edes tiedä mitä ihminen voi olla, sillä en tapaa koskaan ketään, vaan elän vintillä maton päällä enkä juurikaan muuta tapaa kuin oman surkeuteni ja mitättömyyteni.
Minulla oli hirvittävä vessahätä, mutta minä en voinut enää nousta ylös. Ehkä olisi parempi odottaa kauan ja sitten vasta käydä vessassa, sillä tavoin hän ei tulisi vessanovelle irvimään minun surkeuttani. Ajatus tuntui oikein hyvälle.
En voinut syödä mitään, sillä silloin minua pissattaisi vielä enemmän. Avattu säilyketölkki retkotti nauraen matonlaidalla ja oli valmiina viiltämään sormeeni haavan. Sen metallisesta kidasta törrötti hänen lusikkansa kiillellen kuin metallisen hirviön kieli. Säilyke oli kylmää, mutta hyvää kun vatsassani mouruaa; se mouruaminen joka ei lähde pois vedellä, se on minun lemmikkini, lemmikki jota hän ei voi viedä minulta pois. Se on minun kissani jota minä silitän syömällä ja juomalla. Kissa elää minun sisälläni ja menee nukkumaan minun kanssani kehräten hiljaa ja kuristen miellyttävästi. Minä painan käteni poskeni alle ja käyn nukkumaan silittäen kissaa sisälläni. On niin mukavaa kun on seuraa, jokin jolle puhua sisäisesti ja jota kuunnella ulkoisesti.
Me nukahdimme pian, emmekä kuulleet mitään talosta. Talo nukkui hiljalleen ja antoi tuulen silitellä kattoaan ja seiniään.
Minä olin oman persialaisen kissani peitto, ja se hurisi sisälläni hiljalleen ja oli kuvaamattoman tyytyväisen oloinen. Minä tunsin että se tahtoi taas lähteä lentoon, nousta korkealle ilmaan ja lentää jonnekin autiomaan ylle nähden sieltä kotimaansa, Nähdä autiomaan tyhjyyden keskeltä nousevan, kimaltavan valomeren - kuin lämpimien rubiinien ja topaasien välkkeen mustassa yössä allamme.
Minä katsoin tuota kaupunkia kaikkea silmät ihmetyksestä eloisana - ja niin kaikkea näkemääni rakastin matolla persialaisen kissani kanssa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei tämäkään hymyä huulille nosta. Kun nyt Fucookin päätyi sormella osoittelemaan idiotisoin jotain vastaavaa.
Jostain syystä päädyin hyppimään ruutua koulunpihan asfalttiin maalattuihin päättömän sekaviin ruudukoihin.
Itken, itkusta on tullut yhtä refleksinomaista kuin hengitys ennen oli. Hyppään ruutua, nakkaan litteän kiven aina uuteen valkein reunoin rajattuun ruutuun ja hyppään. Tapan aikaani iltapäivällä, illalla, yön hämärtyessä poimin kiven käteeni. Nakkaan suurelle sorakentälle, jonka laidalla aamulla seisoin, seitsemäntoista lapsen jonossa.
Ei minun ääntäni koskaan huudeta, opettaja vain heilauttaa mailalla sitä joukkuetta päin, jonka on pakko ottaa minut riviinsä. Sinä aamuna minun nimeni huudettiin, säikähdin sanan livahtaessa tuon viirusilmäisen vaaleatukkaisen pojan huulilta, katsoin vasemmalle puolelleni, miksi minun nimeni huudettiin? Miksi he tahtovat minut ennen...
Vieressäni seisoo uusi tyttö, hän tuli siskoineen luokallemme, on meitä vanhempi, mutta paljon kömpelömpi kuin edes minä. Hän ei osaa juosta, hän nilkuttaa. Enkä minä hymyile vaikka nimeni huudettiin, minä tiedän melkein miltä tytöstä tuntuu. Kai pahemmalta kuin itsestäni.
Osun palloon, aina joskus osun. Saan koppejakin, räpylällä ja ilman, mutta heittää en osaa, käteni ei suostu sinkoamaan palloa korkealle ilmaan, se tipahtaa viimeistään kymmenen metrin haamurajalla viivasuoraan alas.
Kivi pomppii asfaltin ja kentän rajalla, tipahtaen soralle. Pyyhin nenästä valuvan rään hihaani ja alan laahautua kotiin.
Minua on kaivattu, kello on paljon, on perjantai. Isän ja äidin painaessa oven perässään kiinni, huokaisen helpotuksesta ja alan lukea satua prinssistä ja prinsessasta onnellisista lopuista ja uusista aluista, kunnes kahdeksan pientä silmää painuu umpeen. Vielä kerran joku käy juomassa, joku vessassa. Hymyilen ja painan pääni tyynyyn nukkuakseni sulkemis aikaan saakka.
muutti nimeni ääneksi, tai ehkä se oli persoonallisuus häiriö.
Tämä vertauksesi pesikseen saa mieleni oikolukijan juuttumaan täysin jumiin, se alkaa kierrellä ja kaarrella siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja silloin minulla on erinomainen tilaisuus tehdä uusiolyönti omine tapoineni.
Minä heitän itse maasta poimimani pallon ilmaan ja katson kun se putoaa oikealle korkeudelle. Silloin minä heilautan ylijäämämailaani kuin seinäjokelainen ja tunnen mailanvarressa miten pallo osuu siihen. Seurauksena on katoava kaari kauas takakentälle.
Pokkaan omahyväisesti yleisölle. Heitän mielikuvitusmailani kentälle ja lähden harjoittelemaan sitä oikesti pihamaalle.
Käteni ovat tärähtäneet.
Hurttaa, vertauksesta en mitään maininnut, ihan vain idiotisoin. Kun surullinen matkasi vessaan sai kyyneleet silmiini ja sitäkautta sinne ruudukkoon juutuin itkuntyrskeeseen.
Ehkä tosiaan paras mennä hyppimään ruutuakin ulos. Ruudun hyppääminen kun kehittää sekä tasapainoa että koordinaatio kykyä, joita molempia minulta tuntuu puuttuvan.
Vai että se olikin niin! Mä toimitin siis sut menneisyytees hyppimään :)
Mutta tuo olikin sellainen tyyppi jota voi vain niiskutella. Tuollaiset pitäisi toimittaa tehomaatalouteen lannoitteeksi. Käsittämätön urpo jossain loukossa mutisemassa pelkojaan ja mitättömiä ongelmiaan. Hän on amerikkalaisen toimintaelokuvan antimateriaa, puhtaaksi viljelty luuseri jonkin ikeen alla. Ainoa mitä hänellä tuntuu olevan, on tuo kamala kamelinjano.
Onneksi tyyppi on täysin fiktiivinen eikä esiinny keskuudessamme missään muodossa.
kiitos niin myös rampa tyttörukka, enkä minäkään tainnut koulun pihalle ehtiä kyynelehtimään kaikilta ilkitöiltäni, kuten omenavarkauksilta ja ritsantekomatkoilta isojen poikien kanssa.
Jotka eivät ikävikseni suostuneet pussailemaan pikkutyttöjen kanssa pimeissä porttikongeissa ja pyöräkellareissa, mutta noista joskus toisella kertaa...
----- Veit jalat suustani. Tuo oli hienoa! Mikään muu ei niin ärsytä kuin se, kun joku yrittää olla väkisinkin hauska tai tunnelmallinen. Mutta `mattosi` tunnelma imaisi mukaansa ja oli pakko lukea loppuun asti. Hienoa, Bravo, bien, just great!