Köyhyys uuvuttaa ja ahdistaa, tekee ajoittain kyvyttömäksi toimimaan. Hovila kokee, että se suorastaan tyhmentää.
Köyhyydestä puhuvat yhteiskunnassa usein muut kuin köyhät itse. HS kertoo siksi yhden tarinan siitä, miltä varattomuus tuntuu. Koska tämä on vain yhden ihmisen kokemus, alamme nyt kerätä tarinoita muiltakin.
Hovila sanoo tekevänsä suunnilleen kaikkea, mitä hyvää tarkoittavat hölmöt neuvovat varatonta tekemään. Maalla hän kerää marjoja ja käy kalassa. Kaupungissa ja maalla Hovila kerää pulloja. Vaikutus omaan talouteen on mitätön.
Mitä vähemmän rahaa ruokaan on, sitä tiukemmin Hovila laskeskelee ruuan terveellisyyttä. Osan ajasta hän on maalla vanhempien rappeutuneessa kesäpaikassa, jossa ei ole esimerkiksi lämmintä vettä.
Hovila sanoo, että kituuttamalla selviää hetken, mutta sitten tavarat ja oma keho alkavat rappeutua. Kun jotain hajoaa, pitää olla ilman tai yrittää korjata vanhaa.
Otetaan esimerkiksi silmälasit. Yksiäkään ehjiä ei enää ole, minkä takia hän käyttää aurinkolaseja vahvuuksilla, vaikka niistäkin toinen sanka alkaa jo repsottaa. Uudet voisi ostaa, jos listalla ei olisi todella montaa kiireisempää asiaa.
”Elän maailmassa, jossa on mahdoton ajatus ostaa esimerkiksi vararengas polkupyörään. Aina on jotain vielä tärkeämpää.”
Kituuttaminen syö toivon. Jos rahaa sitten joskus onkin, sitä ei pysty sijoittamaan parempaan tulevaisuuteen, kun on pakko saada ravintoa, maksaa bussilippu hammaslääkäriin tai ostaa palovaroittimeen patterit.
Laajemmin ajatellen Hovila näkee, että tämä vie vähitellen köyhältä itsemääräämisoikeuden ja yhteiskunnasta vakauden. Jos toivoa ei ole, köyhyys altistaa kaikenlaisille lieveilmiöille, tekee ties mistä hämäräpuuhista houkuttelevia.
http://www.hs.fi/kaupunki/a1476585705814?jako=212fc6922b35af1f8bdc38220911e9af&ref=tf_iHSisboksi-artikkeli&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=articlepage
Köyhyydestä puhuvat yhteiskunnassa usein muut kuin köyhät itse. HS kertoo siksi yhden tarinan siitä, miltä varattomuus tuntuu. Koska tämä on vain yhden ihmisen kokemus, alamme nyt kerätä tarinoita muiltakin.
Hovila sanoo tekevänsä suunnilleen kaikkea, mitä hyvää tarkoittavat hölmöt neuvovat varatonta tekemään. Maalla hän kerää marjoja ja käy kalassa. Kaupungissa ja maalla Hovila kerää pulloja. Vaikutus omaan talouteen on mitätön.
Mitä vähemmän rahaa ruokaan on, sitä tiukemmin Hovila laskeskelee ruuan terveellisyyttä. Osan ajasta hän on maalla vanhempien rappeutuneessa kesäpaikassa, jossa ei ole esimerkiksi lämmintä vettä.
Hovila sanoo, että kituuttamalla selviää hetken, mutta sitten tavarat ja oma keho alkavat rappeutua. Kun jotain hajoaa, pitää olla ilman tai yrittää korjata vanhaa.
Otetaan esimerkiksi silmälasit. Yksiäkään ehjiä ei enää ole, minkä takia hän käyttää aurinkolaseja vahvuuksilla, vaikka niistäkin toinen sanka alkaa jo repsottaa. Uudet voisi ostaa, jos listalla ei olisi todella montaa kiireisempää asiaa.
”Elän maailmassa, jossa on mahdoton ajatus ostaa esimerkiksi vararengas polkupyörään. Aina on jotain vielä tärkeämpää.”
Kituuttaminen syö toivon. Jos rahaa sitten joskus onkin, sitä ei pysty sijoittamaan parempaan tulevaisuuteen, kun on pakko saada ravintoa, maksaa bussilippu hammaslääkäriin tai ostaa palovaroittimeen patterit.
Laajemmin ajatellen Hovila näkee, että tämä vie vähitellen köyhältä itsemääräämisoikeuden ja yhteiskunnasta vakauden. Jos toivoa ei ole, köyhyys altistaa kaikenlaisille lieveilmiöille, tekee ties mistä hämäräpuuhista houkuttelevia.
http://www.hs.fi/kaupunki/a1476585705814?jako=212fc6922b35af1f8bdc38220911e9af&ref=tf_iHSisboksi-artikkeli&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=articlepage
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.