Hän oli tarkkaillut naista viikkokausia selvittääkseen tämän päivittäisen rutiinin. Kello: 7:05 vastapäisen kerrostaloasunnon ovi avautui ja nainen lähti töihin. Hänen nimensä, se oli ovessa. Stina Lehto. Vaalea, hieman keskimittaista lyhyempi, hoikka nainen, joka piti useimmiten hiuksiaan ponnarilla ja pukeutui verkkareihin. Nainen oli keskiverto kansalainen, lottosi, haki kaupasta siideriä lauantai-iltaisin ja lenkkeili joka toinen päivä. Ihan sieväkin tämä oli, oli hän todennut. Ja juuri sopivan pyöreäposkinen paloiteltavaksi.
Tämä hullu mielipuoli, joka Stina Lehtoa kyttäsi oli hänen naapurinsa August Pulkero, ammattimaisen taitava puuseppä, joka oli myös nuoruudessaan toiminut teurastajana. August itse ei pitänyt itseään hulluna, hänestä jokaiselle oli tasapuolisesti suotava omat omituisuutensa. Minkä August itse olisi voinut, että häntä aika ajoin vaivasi kiihdyttävä mielikuva nirhata joku ohikulkija. Sattumalta hän oli niin tehnytkin, vaikka siitä tosin oli vuosia aikaa. Mutta Augustia tapaus oli jäänyt vaivamaan alitajuntaan ja alati toistuvat painajaiset olivat todella hitaasti tekemässä miehestä mielipuolta.
Vuonna 1964 oli ollut aikainen kevät. Nuori, 25-vuotias August oli ollut matkallaan Terhon teurastamolta omalle asunnolleen jonka oli jakanut silloisen parhaan ystävänsä Johannes Virolaisen kanssa. August oli sinä päivänä aikaisemmin saanut kokonaisen potran sian teurastettua ja hänen pomonsa oli ollut tästä kovinkin ylpeä. ”Kerrassaan ammattimaista työtä, August, tulethan sitten illalla teelle minun ja Mairen luokse, ” Terho Tamminen oli muksauttanut nuorta oppipoikaansa selkään. Tätä miellyttävää onnistumisen kokemusta August oli sitten ajellessaan pohtinut, eikä ollut huomannut eteensä pyörällä ajavaa Mansikki Miettistä, kylän pahinta juoruakkaa. Vanha muijakin oli ajatuksissaan ja näin siis tapahtui yhteentörmäys, jossa mummeli sinkoitui kuin kanuunankuula ojasta allikkoon. Harmi vain, että sillä tienpuoliskolla, minne Mansikin perät lensivät, aukeni Muurisuon iso kuoppa. Lihavanpuoleinen naikkonen kieri heti ensimmäiseen suonsilmäkkeeseen ja upposi sinne kuin kuuma veitsi voihin. August ei ollut tuossa hässäkässä ehtinyt tehdä mitään, paitsi suoristella silmälasejaan. Kun poikaparka vihdoin näki eteensä, oli jo liian myöhäistä; eukkoa ei enää näkynyt ja lisäksi tämän kyydissä tarakalla istunut kissa hyökkäsi nuorukaisen kimppuun kynsien tältä melkein silmät päästä. Sen perhanan katin takia Augustin toisesta silmästä meni näkö ja naama oli arpinen kuin kynnetty pelto. Yksikään nainen ei enää huolinut rumentunutta miestä ja se sai Augsutin vuosien mittaan katkeroitumaan yhteiskuntaan ja erityisesti naisiin.
Stina Lehto oli juuri sopiva uhri, koska tämä edusti juuri kaikkea sitä, mitä August oli jäänyt paitsi. Nainen oli täynnä elämää, oli nyt jo liki 80-vuotias vanhus tuuminut kateellisena postiluukusta kyylittyään. Stinalla vieraili harva se päivä miesvieraita ja tämä vaikutti suhteellisen onnelliselta elämäänsä. Mutta eipä olisi kauaa, ajatus nousi pintaan ja pitkästä aikaa August Pulkeron hampaattomaan suuhun ilmestyi hymy, tosin erittäin julma sellainen.
Stinan kampaamo tuntui sinä aamuna täydeltä. Marttoja ramppasi harva se hetki varaamassa aikojaan hius – ja päänahkahoitoihin. Oli täytynyt palkata uusi apulainenkin. Lusinda oli ulkomaalaisperäinen kaunotar, joka rakennekynsistään huolimatta naputteli tyytyväisenä tietokoneelle varausaikoja. Toinen kampaaja, Raili, haisi liikaa sveitsiläiseltä tupakalta, jota poltti, jotta Stina olisi aidosti voinut pitää hänestä. Raili oli suurien ikäluokkien aikakauden tulosta, lohduton, toivoton kampaajanrupsana. Stina oli toki pitänyt huolen, että Railin kampaajantaidot olivat ensiluokkaiset.
Hänen liikkeessään ei suvaittu väärin leikattuja hiuskuontaloita tai pieleen menneitä värjäyksiä. Sellaiset alaiset lensivät ovesta kuin leppäkeihäät ja armoa ei annettu. Kampaaja – kuin muillakin aloilla oli nykyään sellainen kilpailu, että virheitä ei sallittu. Päivät olivat pitkiä ja jalkoja särki ainainen seisominen. Leppoisasti tuoleissaan istuvat matamit tuskin tiesivät kuinka vaikeaa oli saada päivän viimeinen kampaus menemään täydellisesti ja samalla keskustella ja myötäillä naisten valituksia omista lonkkavioistaan ja tekareistaan. Nuorempien kanssa oli useimmiten helpompaa, kun sai keskittyä täysin töihin ja ne vain korkeintaan tiedustelivat uutta naistenlehteä ja latelivat hiusvaatimuksensa.
Olihan tosin huippuhetkensäkin. Kun tultiin kiittämään ja kun sai nähdä, että samat asiakkaat tulivat aina uudestaan ja uudestaan ja pitivät palvelustaan. Stina rakasti työtään, mutta silti jokin tässä päivässä sai hänet levottomaksi. Arin pitäisi tulla hakemaan töistä neljän aikaan. Vielä puolisen tuntia. Minuutit tuntuivat ikuisuuksilta ja kun tuli hetkeksi tyhjä hetki salonkiin, Stina istahti parturintuoliin aloilleen. Peilistä tarkastelivat aurinkoiset, kauniit kasvot. Stina oli aina pitänyt huolen ulkonäöstään ja kunnostaan ja se näkyi. Vaaleat hiukset olivat ehkä hieman liian pitkät latvoista, mutta se voitaisiin korjata nopsasti. ”Raili, tuletkos leikkaamaan mun latvoja,”Stina huikkasi. ”Joo, ootas ihan sekka, mä poltan tään röökin loppuun, ”vastasi tupakan käheyttämä ääni ulkoa. Stina hiljeni ja katseli taas itseään. Vaalean sinisissä silmissä näkyi hivenen verran huolta ja silmien alla oli uupumuksen merkit. Ehkä olisi pitänyt pitää enemmän lomaa. Nainen hipaisi poskipäitään ja ilokseen totesi ihonsa olevan elinvoimainen ja kiinteä. Hän olisi kaunis vielä pitkään. 27 vuoden iässä ei vielä usein näkynyt ryppyjä.
”No niin, pomo. Mitä sais olla, madmoisellelle?” rokonarpiset, vahvasti meikatut kasvot katsoivat kysyvinä Stinaa peilin kautta. ”Tasota vaan latvasta silleen kivasti, ”pyysi hän. ”Kuten toivomus kuuluu, ” tokaisi Raili hieman tylysti ja otti sitten sakset esille. Stina kannatti yrityksessään iloista naamaa ja palvelualttiutta. Vaikka Raili muuten olikin kuin maansa myynyt, niin asiakkaita tämä kohteli aina silkkihansikkain.
”Rentulan Liisa soitti ja kysyi mahtuuko ajanvaraus vielä tälle päivälle, ” tiedotti Lusinda sihteerinpöytänsä äärestä. ”Miten sul on, mahtuisko sulle, ” kysyi Stina. Raili kohautti olkiaan. ”No pistä siihen vaan. Ei mulla mihinkään kiire oo. Samaa arkee aina vaan.” ”Mun tarttee ainaki lähtee aikasin. Ari tulee hakeen, ” Stina sanoi. ”Mullakin on treffit, ” Lusinda sanoi ja hymyili hekumallisesti. ”- jo toiset sen Laurin kanssa.” ”Taitaa olla ennätys, ” huomasi Stina hymyillen. ”Joillakin niitä miehiä vaan riittää, ”sanoi Raili katkerasti ja alkoi sitten suu supussa leikellä Stinan hiuksia. Stina kohtasi Lusindan säälivän katseen peilin kautta. Turhaa säälit, ajatteli Stina. Kyllä Railillekin olisi ottajia ollut, tuo itsesääli vain lopetti kaiken heti alkuunsa.
August Pulkero levitti suunnitelmansa keittiön pöydälle. Tässä se oli, puolen vuoden työn tulos. Hän oli varastanut talon piirustukset ja tehnyt laskelmia. Myös murha-aseen valinta oli tuottanut vaikeuksia, mutta lopulta mies oli tyytynyt siihen tyypillisimpään; leipäveitseen. Se oli ominaisuuksiltaan ihanteellisen kevyt kantaa ja sen sai helposti tungettua takin sisään. Päivämääräkin oli jo valittu. Se oli 3.8.
Eli ensi viikon torstai. Miksi juuri tämä kyseinen torstaipäivä, sitä tuskin koskaan saamme tietää. Mielipuolten mielenlaatu on sen verran monimutkainen, että olisi miltei mahdotonta selvittää yhtä yksityiskohtaa tämän järkeä vailla olevan mielen hullussa ajattelutavassa. Hullu on vain hullu. Riittäköön se motiiviksi. Lisäksi, August oli tuuminut, että jos torstaipäivänä toimisi hyvissä ajoin, ehtisi vielä katsoa kauniit ja rohkeat loppuun.
Stinan työpäivä yleensä loppui torstaisin jo kolmelta ja siinä olisi potrasti aikaa väijyä kerrostalon portaikossa. August oli järkeillyt omalla oudolla logiikallaan, että jos Stinaa ensin puukottaisi pikkaisen, tämä oli parasta tyrkätä sen jälkeen alas portaita, jotta yleinen luulo pysyisi siinä, että nainen oli vain horjahtanut rappusissa. Ehkä kukaan patologi ei huomaisi kolmea pientä puukotusjälkeä naisen selässä. Varsinkin jos nainen hyvässä lykyssä tippuisi monta askelmaa niin tämä voisi murjoutua niin tunnistamattomaksi, ettei kuolintavasta saisi mitään selvää. Tämä kuulosti Augustille hyvinkin järkeensä käypältä.
Tämä hullu mielipuoli, joka Stina Lehtoa kyttäsi oli hänen naapurinsa August Pulkero, ammattimaisen taitava puuseppä, joka oli myös nuoruudessaan toiminut teurastajana. August itse ei pitänyt itseään hulluna, hänestä jokaiselle oli tasapuolisesti suotava omat omituisuutensa. Minkä August itse olisi voinut, että häntä aika ajoin vaivasi kiihdyttävä mielikuva nirhata joku ohikulkija. Sattumalta hän oli niin tehnytkin, vaikka siitä tosin oli vuosia aikaa. Mutta Augustia tapaus oli jäänyt vaivamaan alitajuntaan ja alati toistuvat painajaiset olivat todella hitaasti tekemässä miehestä mielipuolta.
Vuonna 1964 oli ollut aikainen kevät. Nuori, 25-vuotias August oli ollut matkallaan Terhon teurastamolta omalle asunnolleen jonka oli jakanut silloisen parhaan ystävänsä Johannes Virolaisen kanssa. August oli sinä päivänä aikaisemmin saanut kokonaisen potran sian teurastettua ja hänen pomonsa oli ollut tästä kovinkin ylpeä. ”Kerrassaan ammattimaista työtä, August, tulethan sitten illalla teelle minun ja Mairen luokse, ” Terho Tamminen oli muksauttanut nuorta oppipoikaansa selkään. Tätä miellyttävää onnistumisen kokemusta August oli sitten ajellessaan pohtinut, eikä ollut huomannut eteensä pyörällä ajavaa Mansikki Miettistä, kylän pahinta juoruakkaa. Vanha muijakin oli ajatuksissaan ja näin siis tapahtui yhteentörmäys, jossa mummeli sinkoitui kuin kanuunankuula ojasta allikkoon. Harmi vain, että sillä tienpuoliskolla, minne Mansikin perät lensivät, aukeni Muurisuon iso kuoppa. Lihavanpuoleinen naikkonen kieri heti ensimmäiseen suonsilmäkkeeseen ja upposi sinne kuin kuuma veitsi voihin. August ei ollut tuossa hässäkässä ehtinyt tehdä mitään, paitsi suoristella silmälasejaan. Kun poikaparka vihdoin näki eteensä, oli jo liian myöhäistä; eukkoa ei enää näkynyt ja lisäksi tämän kyydissä tarakalla istunut kissa hyökkäsi nuorukaisen kimppuun kynsien tältä melkein silmät päästä. Sen perhanan katin takia Augustin toisesta silmästä meni näkö ja naama oli arpinen kuin kynnetty pelto. Yksikään nainen ei enää huolinut rumentunutta miestä ja se sai Augsutin vuosien mittaan katkeroitumaan yhteiskuntaan ja erityisesti naisiin.
Stina Lehto oli juuri sopiva uhri, koska tämä edusti juuri kaikkea sitä, mitä August oli jäänyt paitsi. Nainen oli täynnä elämää, oli nyt jo liki 80-vuotias vanhus tuuminut kateellisena postiluukusta kyylittyään. Stinalla vieraili harva se päivä miesvieraita ja tämä vaikutti suhteellisen onnelliselta elämäänsä. Mutta eipä olisi kauaa, ajatus nousi pintaan ja pitkästä aikaa August Pulkeron hampaattomaan suuhun ilmestyi hymy, tosin erittäin julma sellainen.
Stinan kampaamo tuntui sinä aamuna täydeltä. Marttoja ramppasi harva se hetki varaamassa aikojaan hius – ja päänahkahoitoihin. Oli täytynyt palkata uusi apulainenkin. Lusinda oli ulkomaalaisperäinen kaunotar, joka rakennekynsistään huolimatta naputteli tyytyväisenä tietokoneelle varausaikoja. Toinen kampaaja, Raili, haisi liikaa sveitsiläiseltä tupakalta, jota poltti, jotta Stina olisi aidosti voinut pitää hänestä. Raili oli suurien ikäluokkien aikakauden tulosta, lohduton, toivoton kampaajanrupsana. Stina oli toki pitänyt huolen, että Railin kampaajantaidot olivat ensiluokkaiset.
Hänen liikkeessään ei suvaittu väärin leikattuja hiuskuontaloita tai pieleen menneitä värjäyksiä. Sellaiset alaiset lensivät ovesta kuin leppäkeihäät ja armoa ei annettu. Kampaaja – kuin muillakin aloilla oli nykyään sellainen kilpailu, että virheitä ei sallittu. Päivät olivat pitkiä ja jalkoja särki ainainen seisominen. Leppoisasti tuoleissaan istuvat matamit tuskin tiesivät kuinka vaikeaa oli saada päivän viimeinen kampaus menemään täydellisesti ja samalla keskustella ja myötäillä naisten valituksia omista lonkkavioistaan ja tekareistaan. Nuorempien kanssa oli useimmiten helpompaa, kun sai keskittyä täysin töihin ja ne vain korkeintaan tiedustelivat uutta naistenlehteä ja latelivat hiusvaatimuksensa.
Olihan tosin huippuhetkensäkin. Kun tultiin kiittämään ja kun sai nähdä, että samat asiakkaat tulivat aina uudestaan ja uudestaan ja pitivät palvelustaan. Stina rakasti työtään, mutta silti jokin tässä päivässä sai hänet levottomaksi. Arin pitäisi tulla hakemaan töistä neljän aikaan. Vielä puolisen tuntia. Minuutit tuntuivat ikuisuuksilta ja kun tuli hetkeksi tyhjä hetki salonkiin, Stina istahti parturintuoliin aloilleen. Peilistä tarkastelivat aurinkoiset, kauniit kasvot. Stina oli aina pitänyt huolen ulkonäöstään ja kunnostaan ja se näkyi. Vaaleat hiukset olivat ehkä hieman liian pitkät latvoista, mutta se voitaisiin korjata nopsasti. ”Raili, tuletkos leikkaamaan mun latvoja,”Stina huikkasi. ”Joo, ootas ihan sekka, mä poltan tään röökin loppuun, ”vastasi tupakan käheyttämä ääni ulkoa. Stina hiljeni ja katseli taas itseään. Vaalean sinisissä silmissä näkyi hivenen verran huolta ja silmien alla oli uupumuksen merkit. Ehkä olisi pitänyt pitää enemmän lomaa. Nainen hipaisi poskipäitään ja ilokseen totesi ihonsa olevan elinvoimainen ja kiinteä. Hän olisi kaunis vielä pitkään. 27 vuoden iässä ei vielä usein näkynyt ryppyjä.
”No niin, pomo. Mitä sais olla, madmoisellelle?” rokonarpiset, vahvasti meikatut kasvot katsoivat kysyvinä Stinaa peilin kautta. ”Tasota vaan latvasta silleen kivasti, ”pyysi hän. ”Kuten toivomus kuuluu, ” tokaisi Raili hieman tylysti ja otti sitten sakset esille. Stina kannatti yrityksessään iloista naamaa ja palvelualttiutta. Vaikka Raili muuten olikin kuin maansa myynyt, niin asiakkaita tämä kohteli aina silkkihansikkain.
”Rentulan Liisa soitti ja kysyi mahtuuko ajanvaraus vielä tälle päivälle, ” tiedotti Lusinda sihteerinpöytänsä äärestä. ”Miten sul on, mahtuisko sulle, ” kysyi Stina. Raili kohautti olkiaan. ”No pistä siihen vaan. Ei mulla mihinkään kiire oo. Samaa arkee aina vaan.” ”Mun tarttee ainaki lähtee aikasin. Ari tulee hakeen, ” Stina sanoi. ”Mullakin on treffit, ” Lusinda sanoi ja hymyili hekumallisesti. ”- jo toiset sen Laurin kanssa.” ”Taitaa olla ennätys, ” huomasi Stina hymyillen. ”Joillakin niitä miehiä vaan riittää, ”sanoi Raili katkerasti ja alkoi sitten suu supussa leikellä Stinan hiuksia. Stina kohtasi Lusindan säälivän katseen peilin kautta. Turhaa säälit, ajatteli Stina. Kyllä Railillekin olisi ottajia ollut, tuo itsesääli vain lopetti kaiken heti alkuunsa.
August Pulkero levitti suunnitelmansa keittiön pöydälle. Tässä se oli, puolen vuoden työn tulos. Hän oli varastanut talon piirustukset ja tehnyt laskelmia. Myös murha-aseen valinta oli tuottanut vaikeuksia, mutta lopulta mies oli tyytynyt siihen tyypillisimpään; leipäveitseen. Se oli ominaisuuksiltaan ihanteellisen kevyt kantaa ja sen sai helposti tungettua takin sisään. Päivämääräkin oli jo valittu. Se oli 3.8.
Eli ensi viikon torstai. Miksi juuri tämä kyseinen torstaipäivä, sitä tuskin koskaan saamme tietää. Mielipuolten mielenlaatu on sen verran monimutkainen, että olisi miltei mahdotonta selvittää yhtä yksityiskohtaa tämän järkeä vailla olevan mielen hullussa ajattelutavassa. Hullu on vain hullu. Riittäköön se motiiviksi. Lisäksi, August oli tuuminut, että jos torstaipäivänä toimisi hyvissä ajoin, ehtisi vielä katsoa kauniit ja rohkeat loppuun.
Stinan työpäivä yleensä loppui torstaisin jo kolmelta ja siinä olisi potrasti aikaa väijyä kerrostalon portaikossa. August oli järkeillyt omalla oudolla logiikallaan, että jos Stinaa ensin puukottaisi pikkaisen, tämä oli parasta tyrkätä sen jälkeen alas portaita, jotta yleinen luulo pysyisi siinä, että nainen oli vain horjahtanut rappusissa. Ehkä kukaan patologi ei huomaisi kolmea pientä puukotusjälkeä naisen selässä. Varsinkin jos nainen hyvässä lykyssä tippuisi monta askelmaa niin tämä voisi murjoutua niin tunnistamattomaksi, ettei kuolintavasta saisi mitään selvää. Tämä kuulosti Augustille hyvinkin järkeensä käypältä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
...tunnelma sen kun tihenee.
Kai nyt kirjoitat lopunkin kun kerran aloititkin?
Sympatiani ovat ehdottomasti August Pulkeron puolella.
Kova elämä on tehnyt miehestä hieman omituisen mutta ei kait siitä häntä voi syyttää.
Stina Lehti taas on taas tavallisen kevytkenkäinen naikkonen; hautaan vaan makaamaan vainen kun kerran nuo makuuhommat muutenkin kiinnostavat...
mieluusti minäkin lahtaisin stinan hengiltä. hän on yksinkertaisesti liian tasapainoinen ollakseen hengissäselviävä yksilö tälläisessä "vakavastiotettavassa" kauhutarinassa. minusta august sitäpaitsi ansaitsee piristystä arkeensa ottaen huomioon että hän on sangen ruma vanha pappa ja hänen elämänsä ainoa piristys on kauniit ja rohkeat ja se kun ridgellä näkyy rintakarvat aina välillä valkoisen batistinimiestenkauluspaidan kauluksen raosta.heh heh.
Hiukan tukkoinen kirjoitus tapa, kaipasin kunnon kappele jakoa, ja selkeyttä.
Juoni sinällään on mainio, tosin sitäkin voisi vielä hiukan hioa omalaatuisemmaksi.
Osa pohdinnoista olisi voitu käydä vuoropuheluina, jolloin tekstiin olisi tullut elävyyttä ja Pulkero olisi tullut esiin itsenään ei ulkopuolisen näkemänä.
Mutta hyvä tuosta tulisi jos sen vääntäisi pariin kertaan koneen läpi. Oman koneeni läpi en väännä koska se kääntyisi yhteiskuntaa kritisoivaksi mielenterveysongelmaisten puolustus puheeksi.
:)
minusta sinun palautteesi on ollut sitä mitä me luovan taiteen piirissä kutsumme rakentavaksi palautteeksi. kiitos siitä. en useinkaan viimeistele kirjoitelmiani, ne jäävät keskeneräisiksi mielenhäiriöisiksi sepostuksiksi, mitä aina myöhemmin lueskelen ja naureskelen itsekseni.
kirjoittaminen on kestävyyslaji, enkä ole koskaan ollut hyvä pitkän matkan juoksussa. joku pikapyrähdys sopisi paremmin luonteeseeni. =)
Ihan toimiva idea, mutta tekstiä rasittaa mielestäni paikoittaiset ylilyönnit ja turha rekvisiitta. Mutta se onkin vaikea taiteenlaji, että mitä tällaiseen ottaa tahi jättää, kun kuitenkin pitäisi se tietty ylitsepursuava absurditeetti säilyttää. Ideaalisti haen tällaisilta yleensä jotain sisäisen logiikan tuntua, sitä että kaikki on ihan hullua, mutta jotenkin tuntuu järkeenkäyvältä. Sinulla saattaisi riittää rahkeet sen tavoittelemiseen, mutta sehän on taasen omista intresseistäsi kiinni.