Miksi olemme täällä maan päällä?
Ainoa paikka missä voimme kokea ihmisenä olemisen.
Mitä teemme täällä?
Oppimassa
Mitä oppimassa?
Rakkautta
Todella paljon onkin oppimista ennenkuin ymmärtää miksi pieni lapsi kuolee.
Parhain selitys mitä olen lukenut on: Lapsi rakastaa vanhenpiaan todella sielullaan niin paljon,että kuolee nuorena jotta vanhemmat saisivat kokea ihmisenä suruntunteen.
Toivon että en loukkaa kirjoituksellani ketään.
(itseltäni ei ole lasta kuollut)
Ainoa paikka missä voimme kokea ihmisenä olemisen.
Mitä teemme täällä?
Oppimassa
Mitä oppimassa?
Rakkautta
Todella paljon onkin oppimista ennenkuin ymmärtää miksi pieni lapsi kuolee.
Parhain selitys mitä olen lukenut on: Lapsi rakastaa vanhenpiaan todella sielullaan niin paljon,että kuolee nuorena jotta vanhemmat saisivat kokea ihmisenä suruntunteen.
Toivon että en loukkaa kirjoituksellani ketään.
(itseltäni ei ole lasta kuollut)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen aivan pienestä lähtien kokenut, että olen täällä oppimassa henkisyyttä. Elämäntielläni on ollut raskaita hetkiä, monia niin, että jopa sairastuminen neurologiseen MS sairauteen olikin minulle siunaus. Se pysäytti totaalisesti ja katse oli suunnattava itseen, sieluun saakka. Parhaan ystäväni, mieheni kuoleman jälkeen on minusta tuntunut vahvasti, että elämän opiskelussa osaltani onkin kysymys inhimillisen ihmisen ymmärtämisestä. Oppimista, että olemme inhimillisiä "henkisiä olentoja". Vajavaisia, siksi vahvoja. Pieniä, siksi suuria. Rakkaus on ympärillämme koko ajan, ajoittain sen tiedostamme ja ajoittain voimme sitä jakaa. Olemme loistavia olentoja, inhimillisine heikkouksineen.
Suru selkeyttää monia asioita, kirkastaa.
Lapsen kuolema on minulle vieras ja käsittääkseni se on rankin suru. Vaan ei kenenkään surua saa, eikä voi pilkata, pienentää. Jokaisella meillä on omamme, joku kantaa kevyseti, joku murtuu pienemmästäkin.
Yhtäkaikki-olemme inhimillisiä ihmisiä.
Yönhämärässä ;)
kun jonkin, olkoonpa se sairaus tai suru pysäyttää elämämme kiireellisyyden, kapinnoimme ihmisen tunteilla sitä pysähdystä vastaan. Se on luonnollista. Meille on annettu inhimilliset ihmisen tunteet.
Kun "suostumme" pysähtymään ja käymään läpi eletyn elämämme, hyväksymme aikaa myöten ne menetetyt mahdollisuudet ja voimme jatkaa elämäämme tässä ja nyt. Ihminen, joka katkeroituu, on usein jäänyt kiinni niihin menetyksiin, eikä pysty näkemään niitä mahdollisuuksia mitä hänelle jäi jäljelle.
Meille saattoivat jäädä uudet palapelin palat elämäämme ja saamme niistä koota uuden, ei niin kamalan hyvän, mutta silti riittävän palapelin.
Aikaamyöten se palapeli onkin juuri meille räätälöity.
Pysähtymiseen sisältyy aina myös siunaus, jos haluamme nähdä sen. Silloin sinulla on mahdollisuus ja aikaa löytää itsesi. Kuuntele ja tutki itseäsi, sure surusi loppuun, suostu keskeneräisyyteen. Tänään on uusi päivä, elämä odottaa....
Oli aika, jolloin suruni oli niin suuri,
että se pakahdutti kivullaan koko kehon.
Se aika on jo takana, ollut jo vuosia.
Jäljellä on kaunis muisto ja kiitollisuus.
Elämä vie eteenpäin.
Pysähtyminen on siunaus, niinkuin sanot.
Elämän harjoittelu tässä ja nyt on tärkeintä.
-Miksi me olemme täällä ja mitä oppimassa?
On hyvä kysymys ja aika ajoin hyvä miettiä uudelleen.
Ei ihmistä "sairastuta" taakka, vaan tapa millä se kannetaan.
Tässä ajassa me yltäkylläisyydessä ja menestystä ihannoivassa yhteiskunnassa olemme unohtaneet ne tärkeät arvot, jotka olivat edellisille sukupolvelle tärkeitä. Olemme unotaneet empatian, sellaisen myötäelämisen taidon, joka tekee meistä inhimillisiä. Jokaiselle riittää kun vain huolehtii omaista asioistaan, kuljemme mieluusti "laput" silmillä.
Vastoinkäyminen, joka tapahtuu naapurille ahdistaa meitä ja suljemme silmiemme lisäksi myöskin korvamme naapurin hädältä. Häivytämme kaiken ahdistustamme lisäävän elinpiirimme ulkopuolelle.
Itselleni on vastoinkäymisten seurauksena kirkastunut ajatus, että jatkuva auringonpaiste aikaansaa erämään, tarvitsemme sadetta silloin tällöin. Sateen jälkeen osaa nauttia auringosta, kaikista sen kirkkauden sävystä...
Kun olemme kaiken kokemamme jälkeen sinut itsemme kanssa, on meidän lähellämme hyvä elää..
"Ei ihmistä "sairastuta" taakka, vaan tapa millä se kannetaan."
"Kun olemme kaiken kokemamme jälkeen sinut itsemme kanssa, on meidän lähellämme hyvä elää.."
Totta puhut, viisaita ovat ajatuksesi!
Lumimyrskyjä kokeneena ymmärrän mietteesi täysin.
En tällä hetkellä edes keksi mitään lisättävää.
Kaunis Kiitos! ;)
"Mitä oppimassa?
Rakkautta"
Tästä samasta aiheesta on keskustelua mm. Soneraplazan/Ellit/Kristallipallo/aarrekartta keskustelussa. Joku vakkarikirjoittaja kertoi päämääkseen tulla tyydyttäväksi ihmiseksi, ei kuitenkaan täydelliseksi.
En tiedä miten rakkauden läksyn oppii parhaiten.
Onko menettäminen parempi oppiläksy kuin tasaisen ja onnellisen elämän läpikäyminen.
En usko, että tulemme maailmaan kärsimään oppiaksemme rakkautta. Luin eräästä tiedelehdestä, että rakkautta on jokapuolella.
Ehkä voin rakastaa myös ilmaa, jota hengitän.
Kaikki on tarpeellistä ja välttämätöntä.
Suomi24 palstoilla olen keskustellut melko vähän.
Ikäryhmittely toimii paremmin kuin Elleissä.
Palstajaottelu aihealueittain karsinoi keskustelua. Ikäryhmäpalstoilla aihe lienee vapaa.