Tää on tällanen absurdi novelli, missä saattaa olla lyöntivirheitä....
Pelko. Kauhu. SE.
Niin pienestä SE lähtee. Niin suureksi SE voi kasvaa.
SE tulee kutsumatta. SITÄ ei voi käännyttää pois, SE ei tottele.
SITÄ ei voi hallita, SE hallitsee.
SE valitsee uhrinsa miljoonien joukosta. SE voi valita kenet tahansa. Ja jos SEN valitsemaksi joutuu, ei tapahtumien kulkuun voi enää itse vaikuttaa.
SITÄ ei voi paeta. SILTÄ ei voi piiloutua. SE löytää omansa, ja tuhoaa heidät.
SITÄ ei voi koskettaa. SITÄ ei halua koskettaa. Mutta SE vetää puoleensa. SE vetää puoleensa...
Elämän kultainen polku kiemurtelee edessäni. Ja takanani. Seison sen puolessa välissä. Polku on kapea ja sen ympärillä on vain tyhjää. Kurkistan laidan yli loputtomaan pudotukseen. Tyhjyyteen. Pimeyteen.
Polku hohtaa kultaista valoa. Se on ainoa valonlähde tässä loputtomassa tyhjyydessä. Loputtomassa pimeydessä.
Nyt alhaalta nousee toinenkin valo. Vihreä valo. SE.
SE on vielä kaukana, mutta lähestyy vääjäämättä. Nopeasti. SE pysähtyy kohdalleni. Katson SITÄ lumoutuneena. Näen kuinka SE kasvaa helmen kokoisesta nyrkin kokoiseksi. Kurkotan SITÄ kohti kaksin käsin. Näen kuinka SE värisee ilmassa, aivan kuin se olisi innoissaan. Kurkotan yhä lähemmäs. Yhä lähemmäs.
En saisi koskettaa SITÄ. Tiedän sen. Mutta SE vetää puoleensa. Tahtoisin ottaa SEN käteeni. Sulkea SEN nyrkkiini. Mutta en saa. En uskalla. En voi. SE on liian kaukana. Liian kaukana.
Kurkotan silti.
Aivoni kirkuvat minua lopettamaan. Loittonemaan. Mutta sormeni eivät tottele. Ne haluavat koskettaa SITÄ. Tunnen, kuinka ne venyvät SITÄ kohti. Pitenevät. Aivan kuin niillä olisi oma tahto. Ehkä niillä onkin. SEN tahto.
Näen salamoita. Aavistan mitä tapahtuu, jos kosken SIIHEN. Hitaasti ja vaivalloisesti saan vedettyä pidenneet sormeni loitommaksi SIITÄ. Ne ovat jälleen tahtoni alaiset. Minun tahtoni. Ei SEN.
SE salamoi raivosta. Pettymyksestä. Kasvaa. Nyt SE muistuttaa kooltaan jalkapalloa. SE syöksähtää kohti. Käännyn ja juoksen pakoon. SE lähtee perääni. SE jahtaa minua. Polttelee selkääni. Poraa siihen reikiä. SE on vaarallinen. Pelottava. Vihainen. SE on valinnut minut.
Polku kaartelee edessäni. Se on kuin nauha, joka lepää tyhjän päällä. Juoksen sitä pitkin uskaltamatta vilkaista taakseni. SE on perässäni. Tiedän sen. Tunnen sen. Vaistoan SEN.
Polku loppuu. Käännyn kauhuissani SITÄ kohti. SE tulee lähemmäksi. Kasvaa. Nostan käteni kasvojeni suojaksi. Vaistomainen toiminto. Hyödytön. Mutta en halua nähdä SITÄ. En tahdo nähdä heijastustani SEN pinnasta. Viimeistä tuskan ja pelon vääristämää ilmettäni.
SE tulee yhä lähemmäksi. Lähemmäksi. Lähemmäksi.
SE tietää kenet haluaa. Tietää kenelle ilmestyä. SE tietää kuka pelkää, sillä SE on pelko. Painajainen.
Pelko saa SEN kasvamaan. SE tuottaa pelkoa.
Sillä pelko saa SEn kasvamaan.
SITÄ ei voi paeta. SILTÄ ei voi piiloutua. Sillä siellä, missä SE on, ei piilopaikkoja ole. On vain tyhjyys, ja sen keskellä lepäävä nauha.
Kultainen nauha. Elämä.
Ja SE.
Pelko. Kauhu. SE.
Niin pienestä SE lähtee. Niin suureksi SE voi kasvaa.
SE tulee kutsumatta. SITÄ ei voi käännyttää pois, SE ei tottele.
SITÄ ei voi hallita, SE hallitsee.
SE valitsee uhrinsa miljoonien joukosta. SE voi valita kenet tahansa. Ja jos SEN valitsemaksi joutuu, ei tapahtumien kulkuun voi enää itse vaikuttaa.
SITÄ ei voi paeta. SILTÄ ei voi piiloutua. SE löytää omansa, ja tuhoaa heidät.
SITÄ ei voi koskettaa. SITÄ ei halua koskettaa. Mutta SE vetää puoleensa. SE vetää puoleensa...
Elämän kultainen polku kiemurtelee edessäni. Ja takanani. Seison sen puolessa välissä. Polku on kapea ja sen ympärillä on vain tyhjää. Kurkistan laidan yli loputtomaan pudotukseen. Tyhjyyteen. Pimeyteen.
Polku hohtaa kultaista valoa. Se on ainoa valonlähde tässä loputtomassa tyhjyydessä. Loputtomassa pimeydessä.
Nyt alhaalta nousee toinenkin valo. Vihreä valo. SE.
SE on vielä kaukana, mutta lähestyy vääjäämättä. Nopeasti. SE pysähtyy kohdalleni. Katson SITÄ lumoutuneena. Näen kuinka SE kasvaa helmen kokoisesta nyrkin kokoiseksi. Kurkotan SITÄ kohti kaksin käsin. Näen kuinka SE värisee ilmassa, aivan kuin se olisi innoissaan. Kurkotan yhä lähemmäs. Yhä lähemmäs.
En saisi koskettaa SITÄ. Tiedän sen. Mutta SE vetää puoleensa. Tahtoisin ottaa SEN käteeni. Sulkea SEN nyrkkiini. Mutta en saa. En uskalla. En voi. SE on liian kaukana. Liian kaukana.
Kurkotan silti.
Aivoni kirkuvat minua lopettamaan. Loittonemaan. Mutta sormeni eivät tottele. Ne haluavat koskettaa SITÄ. Tunnen, kuinka ne venyvät SITÄ kohti. Pitenevät. Aivan kuin niillä olisi oma tahto. Ehkä niillä onkin. SEN tahto.
Näen salamoita. Aavistan mitä tapahtuu, jos kosken SIIHEN. Hitaasti ja vaivalloisesti saan vedettyä pidenneet sormeni loitommaksi SIITÄ. Ne ovat jälleen tahtoni alaiset. Minun tahtoni. Ei SEN.
SE salamoi raivosta. Pettymyksestä. Kasvaa. Nyt SE muistuttaa kooltaan jalkapalloa. SE syöksähtää kohti. Käännyn ja juoksen pakoon. SE lähtee perääni. SE jahtaa minua. Polttelee selkääni. Poraa siihen reikiä. SE on vaarallinen. Pelottava. Vihainen. SE on valinnut minut.
Polku kaartelee edessäni. Se on kuin nauha, joka lepää tyhjän päällä. Juoksen sitä pitkin uskaltamatta vilkaista taakseni. SE on perässäni. Tiedän sen. Tunnen sen. Vaistoan SEN.
Polku loppuu. Käännyn kauhuissani SITÄ kohti. SE tulee lähemmäksi. Kasvaa. Nostan käteni kasvojeni suojaksi. Vaistomainen toiminto. Hyödytön. Mutta en halua nähdä SITÄ. En tahdo nähdä heijastustani SEN pinnasta. Viimeistä tuskan ja pelon vääristämää ilmettäni.
SE tulee yhä lähemmäksi. Lähemmäksi. Lähemmäksi.
SE tietää kenet haluaa. Tietää kenelle ilmestyä. SE tietää kuka pelkää, sillä SE on pelko. Painajainen.
Pelko saa SEN kasvamaan. SE tuottaa pelkoa.
Sillä pelko saa SEn kasvamaan.
SITÄ ei voi paeta. SILTÄ ei voi piiloutua. Sillä siellä, missä SE on, ei piilopaikkoja ole. On vain tyhjyys, ja sen keskellä lepäävä nauha.
Kultainen nauha. Elämä.
Ja SE.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sanat SE ja SITÄ ärsyttivät pomppiessaan ja pysäyttäessään, en pystynyt keskittymään itse tekstiin.
Se mitä teen liikaa, puuttuu tästä täysin, eli tuota voisi lyhentää puoleen ja silti mitään ei jäisi sanomatta.
SE ja SITÄ voitaisiin kuvailla miten hän ne kokee eikä noin töks SE.
Miksi SITÄ ei saisi koskettaa, miten SE vetää puoleensa, miksi kauhistuit kääntyessäsi SITÄ kohti.
Kauhua voi olla, muttei se tuossa tekstissä lukijalle kovin selkeästi avautunut. Tuli sama tunne kun lapsen kertoessa painajaisestaan, onhan se hirveä, mutten oikein voi selittää sitä oikein päin, tietämättä mitä unta näit.
Mutta jotten kirppua ihan lyttyyn löisi, kirput ovat niin pieniä ja hyppivät suloisesti, sanon että kirjoittaminen kannattaa aina. :)
Hienoa! Oli pakko lukea loppuun asti.. Kutkuttavaa...
naureskelin tuota SE-juttua. SE on jalkapallon muotoinen??? ei helvete, mutta aika hyvä juttu muuten. Jäi mietityttämään että mikä vittu se SE oikein on? Veikkaisin potkupallon muotoista pierua joka tsunamin lailla vyöryy lähistöllä ja magneetin lailla hinautuu takamuksesi lähistölle. en kyllä tiedä miksi tuollainen tuli mieleen. ehkä siksi että juuri nyt minulla on ilmavaivoja. =)
SE on jalkapallon kokoinen, ei muotoinen.
SE voi olla ihan mitä vaan, mitä pelkää. joku konkreettinen olento tai vaan ajatus.. tai vaikka sitte se pieru.
kiva ku tykkäsit. =)
tämä lämmittää sydäntäni ja kohottaa itsetuntoani
Tuon pronominin kirjoittaminen isolla oli minustakin vikatikki. Tekee lukemisesta raskasta ja tökkivää, teksti ei pääse virtaamaan. Harmi, koska muuten se oli sujuvaa. Tosin minusta sisällöltään aivan liian abstraktia, jotta se olisi jaksanut täysin kiinnostaa, kun mitään kovin omaperäistä tai intensiivistä tunnelmaa en pätkästä löytänyt.
SE on kirjoitettu isolla vain siitä syystä, ettei sitä saanut muuten erottumaan... tai jotain.. alkuperäisessä tekstissä SE oli kirjoitettu kursivoimalla.. mutta täällähän se ei onnistu (tai ainakaan minä en tiiä miten)
mutta kiitokset kaikille kommenteista.
Täällä on aina tuo tekstin muotoilu vähän kinkkistä, ikävä kyllä. Kursivointi kuulostaa paljon hienovaraisemmalta tavalta korostaa tuota pronominia. Minusta olisit voinut myös harkita kirjoittavasi vain Sen ensimmäisen kirjoimen isolla. Mutta nämähän on makukysymyksiä. Huomaahan näistä saamistasi palautteistakin, että ainakin yksi lukija oli niin innostunut tarinastasi, ettei hänelle pistänyt tuo SE yhtään silmään.
Tuo on jo niin ilmiselvää Stephen Kingin plagiointia että ihan itkettää.