Maalaus

En löytänyt mistään puhdasta voiveitseä. Voileipä kädessäni astelin ratisevan kissanmuonan päällä etsiskellen silmiini edes jonkinlaista veitseä, likaistakin, mutta en löytänyt kuin yhden veitsen, ja sekin oli palettiveitsi.
Söin tärpätinhajuisen ja okranvärisen ruisleivän nälkääni miettimättä juurikaan sen terveysvaikutuksia. Minä olin jo niin liuottimien läpikyllästämä, ettei elimistöni edes huomaa kun juon aamukahvini väärästä kupista; siitä jossa lilluu sikkatiivin ja pellavaöljyn mikstuura valmiina kiinalaisille pensseleilleni.

Minun olisi ostettava housut. Minulle aina sanotaan: Pyyhi naamasi ja osta vaatteita jotka eivät ole maalissa. Minä vastaan: Minä olen jo maalissa, sinä vasta lähtötelineissä.
En kestä ihmisiä jotka tunkeutuvat minuun kysellen maalaamisen vaikeudesta, siitä miten he eivät osaa, eivätkä tunne käsiensä teitä, valtateitä. He kysyvät minulta toisinaan: Maalaatko minulle halvan taulun. Minä maalaan aina halvan taulun. On halpaa tuottaa kuva itsensä sisuksista toivoen sen muuttavan ne samaiset sisukset jäsennellyiksi.
Näkemällä näkymättömän, kuvittelee tulleensa nähdyksi omin silmin. Ajattelee siinä maalatessaan noita-näitä, ja kuva syntyy itsekseen omilla ehdoillaan. Tämä tällainen minua pelottaa, sillä minä en ole minä vaan jokin muu, jokin joka ei ole tietoisuudessani, mutta silti minussa.

Suunnittelin pellavakangasrullan auki. Se oli kärsinyt eilisestä ostosreissusta melko pahoin. Rulla oli taittunut monilta kohtaa ja siihen oli kirjoitettu osoitteita ja nimiä joista en saanut mitään selvää. Minulla oli pienen pieni päänsärky, eikä se johtunut siitä etten tunnistanut nimiä. Joskus kolmensadanmetrin matka on kuin Sisyfoksen persmäki - kivi kolisten perässään pitkin mahdottomien tehtävien mäkeä.

Minulla oli eilen jokin outo ajatus päässäni. Sain ajatuksen seiskan ratikassa kun katsoin sitä savolaista miestä silmiin ja tartuin hänen pulloonsa kuin ojennettuun käteen. Jos hänellä olisi ollut toisenvärinen takki päällä, ja kukaan ei olisi spreijannut hänen selkäänsä tägiä, niin minä en olisi häntä edes huomannut. Mutta nyt hän nukkuu sohvallani ja minä olen piirtänyt koko yön.
On aika hakata kiilakehykset kasaan. Pingottaa ruttuinen kangas suoraksi ja nitoa se kiinni mäntypuuhun.
En voi käsittää mitä minä näen kaikessa kurjuudessa ja surkeudessa. Kaikessa siinä jota kutsutaan "rehellisyydeksi." Minä en tahdo sellaisen tarttuvan minuun. Minua oksettaa kaikki teennäisyys, mutta niin kaikki rehellisyyskin. En tiedä mitä etsin. Maalaaminen on niin kovin vaikeaa.
Vielä vaikeampaa on saada kiilakehys suoraankulmaan ilman rullamittaa. Juon oluen ja katselen piirrustuskasaa edessäni. Mikään kuvista ei esitä todellisuudesta mitään. Aivan kuin käteni olisivat kierrelleet jonkin asian ympärillä etsien jotain oikeaa väylää itselleen. Pitkän tutkiskelun jälkeen löydän yhden viivan jonka nimeän täydelliseksi - muut ovat joutavaa roskaa.
Mutta mikä tuo viiva on? Se on hieman kaareva, hieman ässän muotoinen. Onko se nainen vai kengurun selän kaari? Onko se siittiön häntä vai juopuneen savolaisen avonainen kengännauha?

Piirsin kengät, mutta muistin että Van Gogh oli piirtänyt maailman parhaimmat kengät, joten ruttasin paperin ollen aivan hukassa. Siiten piirsin paperille rutatun paperin, mutta se oli jotenkin lattea ja merkityksetön. Aivan kuin kirjailijan pöydän alle kurkkaus. Piirsin pöydän ja monta rutattua paperia ja sitten kirjoitin runon maalarista joka piirtää paperille kirjailijan pöydänalustan.
Harkitsin hetken mahdollisuutta että olisi ollut mienkiintoista lukea itsensä insinööriksi. Nyt voisin istua jossain toimistossa laskemassa sillan lujuuslaskelmia ja mennä syömään jonkin samanlaisen törpön kanssa; keskustelen hetken törpön kanssa jääkiekosta ja tsunamista. Minun oli kuitenkin lopetettava keskustelu, sillä en tiennyt kummastakaan yhtään mitään. Ne eivät merkinneet minulle yhtään mitään.

Asetan olutpullonkorkin sormieni väliin ja napsautan ne yhteen: korkki lentää vimmattuna kohti ikkunaa ja kilahtaa lasiin.
piirrän kärpäsen paperille. Paperi on sille sen ikkuna, ja se niin tyhmä ettei käsitä läpinäkyvää estettään. Sen aistit riitelevät keskenään ja antavat sille ongelman johon se ei löydä mitään vastausta.
Siltä puuttuu mielikuvitus. Kyky nähdä todellisuus ilman aisteja.

Suljen silmäni ja olen kuin lapsi, päässään luterilainen orjantappura. Veri joka valuu, on valheita ja löpinöitä. Istun hiekkarannalla ja kysyn: Missä on minun lapioni. Oletteko te unohtaneet minun lapioni kotiin?
Joku vastaa: Voi rakas lapsi. On talvi. Hiekka on jäässä.

Se oli SE

Minä puhkean hillittömään nauruun ja maalaan hetkessä täydellisen taulun.
3344
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 3

Vanhimmat

Pidin tekstistä, nykyisin pidän useammin kuin ennen, ehkä Fucoo kirjoittaa nyttemmin jotain, jota melkein ymmärrän.

Maalaamisesta olen oppinut parissakymmenessä vuodessa vain sen, ettei taulusta tule täydellinen kuin kymmenkunta kertaa ihmisiän aikana. Kaikki muut maalaukset ovat yrityksiä, harjoituksia johonkin, jonka melkein tavoittaa.

Mutta en epäile, etteikö tuokin olisi mahdollista, kirjoittihan jo Jules aikoinaan matkan kuuhun, tietämättä mitään kilpavarustelusta.

Äänestä

Hienoa, Fucoo. Kerrassaan hienoa.
Olet oikeastaan ainoa, jonka tekeleitä olen täällä jaksanut kokonaan lueskella. Aivan kuin se Mattokin. Mahtavaa. Jatka, toki.=)

Äänestä
  • Mun tuotokseni tänne saiteille ovat satunnaisia ja tarkoitushauttomia. Aina kun tapaan raapia päätäni, minulle nauretaan, ja silloin yleensä kirjoitan jotain ylevää todistaakseni sen, ettei minusta saa kovin helpolla täistä apinaa leipäpuuhun roikkúmaan.

    Tämän sivun anti minulle on syvästi itsetyydytyksellinen, mutta kinasteluja seuraan kyllä suurella mielenkiinnolla ja huvilla.

    - F -

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Fucoo kirjoitti:

En löytänyt mistään puhdasta voiveitseä. Voileipä kädessäni astelin ratisevan kissanmuonan päällä etsiskellen silmiini edes jonkinlaista veitseä, likaistakin, mutta en löytänyt kuin yhden veitsen, ja sekin oli palettiveitsi.
Söin tärpätinhajuisen ja okranvärisen ruisleivän nälkääni miettimättä juurikaan sen terveysvaikutuksia. Minä olin jo niin liuottimien läpikyllästämä, ettei elimistöni edes huomaa kun juon aamukahvini väärästä kupista; siitä jossa lilluu sikkatiivin ja pellavaöljyn mikstuura valmiina kiinalaisille pensseleilleni.

Minun olisi ostettava housut. Minulle aina sanotaan: Pyyhi naamasi ja osta vaatteita jotka eivät ole maalissa. Minä vastaan: Minä olen jo maalissa, sinä vasta lähtötelineissä.
En kestä ihmisiä jotka tunkeutuvat minuun kysellen maalaamisen vaikeudesta, siitä miten he eivät osaa, eivätkä tunne käsiensä teitä, valtateitä. He kysyvät minulta toisinaan: Maalaatko minulle halvan taulun. Minä maalaan aina halvan taulun. On halpaa tuottaa kuva itsensä sisuksista toivoen sen muuttavan ne samaiset sisukset jäsennellyiksi.
Näkemällä näkymättömän, kuvittelee tulleensa nähdyksi omin silmin. Ajattelee siinä maalatessaan noita-näitä, ja kuva syntyy itsekseen omilla ehdoillaan. Tämä tällainen minua pelottaa, sillä minä en ole minä vaan jokin muu, jokin joka ei ole tietoisuudessani, mutta silti minussa.

Suunnittelin pellavakangasrullan auki. Se oli kärsinyt eilisestä ostosreissusta melko pahoin. Rulla oli taittunut monilta kohtaa ja siihen oli kirjoitettu osoitteita ja nimiä joista en saanut mitään selvää. Minulla oli pienen pieni päänsärky, eikä se johtunut siitä etten tunnistanut nimiä. Joskus kolmensadanmetrin matka on kuin Sisyfoksen persmäki - kivi kolisten perässään pitkin mahdottomien tehtävien mäkeä.

Minulla oli eilen jokin outo ajatus päässäni. Sain ajatuksen seiskan ratikassa kun katsoin sitä savolaista miestä silmiin ja tartuin hänen pulloonsa kuin ojennettuun käteen. Jos hänellä olisi ollut toisenvärinen takki päällä, ja kukaan ei olisi spreijannut hänen selkäänsä tägiä, niin minä en olisi häntä edes huomannut. Mutta nyt hän nukkuu sohvallani ja minä olen piirtänyt koko yön.
On aika hakata kiilakehykset kasaan. Pingottaa ruttuinen kangas suoraksi ja nitoa se kiinni mäntypuuhun.
En voi käsittää mitä minä näen kaikessa kurjuudessa ja surkeudessa. Kaikessa siinä jota kutsutaan "rehellisyydeksi." Minä en tahdo sellaisen tarttuvan minuun. Minua oksettaa kaikki teennäisyys, mutta niin kaikki rehellisyyskin. En tiedä mitä etsin. Maalaaminen on niin kovin vaikeaa.
Vielä vaikeampaa on saada kiilakehys suoraankulmaan ilman rullamittaa. Juon oluen ja katselen piirrustuskasaa edessäni. Mikään kuvista ei esitä todellisuudesta mitään. Aivan kuin käteni olisivat kierrelleet jonkin asian ympärillä etsien jotain oikeaa väylää itselleen. Pitkän tutkiskelun jälkeen löydän yhden viivan jonka nimeän täydelliseksi - muut ovat joutavaa roskaa.
Mutta mikä tuo viiva on? Se on hieman kaareva, hieman ässän muotoinen. Onko se nainen vai kengurun selän kaari? Onko se siittiön häntä vai juopuneen savolaisen avonainen kengännauha?

Piirsin kengät, mutta muistin että Van Gogh oli piirtänyt maailman parhaimmat kengät, joten ruttasin paperin ollen aivan hukassa. Siiten piirsin paperille rutatun paperin, mutta se oli jotenkin lattea ja merkityksetön. Aivan kuin kirjailijan pöydän alle kurkkaus. Piirsin pöydän ja monta rutattua paperia ja sitten kirjoitin runon maalarista joka piirtää paperille kirjailijan pöydänalustan.
Harkitsin hetken mahdollisuutta että olisi ollut mienkiintoista lukea itsensä insinööriksi. Nyt voisin istua jossain toimistossa laskemassa sillan lujuuslaskelmia ja mennä syömään jonkin samanlaisen törpön kanssa; keskustelen hetken törpön kanssa jääkiekosta ja tsunamista. Minun oli kuitenkin lopetettava keskustelu, sillä en tiennyt kummastakaan yhtään mitään. Ne eivät merkinneet minulle yhtään mitään.

Asetan olutpullonkorkin sormieni väliin ja napsautan ne yhteen: korkki lentää vimmattuna kohti ikkunaa ja kilahtaa lasiin.
piirrän kärpäsen paperille. Paperi on sille sen ikkuna, ja se niin tyhmä ettei käsitä läpinäkyvää estettään. Sen aistit riitelevät keskenään ja antavat sille ongelman johon se ei löydä mitään vastausta.
Siltä puuttuu mielikuvitus. Kyky nähdä todellisuus ilman aisteja.

Suljen silmäni ja olen kuin lapsi, päässään luterilainen orjantappura. Veri joka valuu, on valheita ja löpinöitä. Istun hiekkarannalla ja kysyn: Missä on minun lapioni. Oletteko te unohtaneet minun lapioni kotiin?
Joku vastaa: Voi rakas lapsi. On talvi. Hiekka on jäässä.

Se oli SE

Minä puhkean hillittömään nauruun ja maalaan hetkessä täydellisen taulun.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu