Perkele, sanon minä. Poljen jalkaa, kiukkuan itselleni ja samalla koko maailmalle. Että minun pitikin joutua tähän tilaan. Tähän ruusun terälehtien peittämään maahan, tähän maailmankaikkeuden tavoitelluimpaan tilaan. Onnellisuuteen. Olen kuin pieni kerjäläislapsi ryysyissään karkkikaupan kulmalla. Saanut juuri mukavalta tädiltä tikkukaramellin. Minulla on käsissäni koko maailma.
Olen onnellinen. Hoen lausetta kuin huumassa päivästä toiseen, kerta kerran perään. Ikävystytän ihmiset ympäriltäni, kyllästän itseni omalla onnellani. Tanssin kaupungin kivisillä kaduilla, laulan ja nauran. Sitten istun tämän tyhjän ruudun eteen. Nostan pulleat sormeni näppäimistölle, suljen silmäni ja hengitän syvään. Tyhjää, pelkkää tyhjää. Päähäni ei mahdu enää mitään muuta kuin oma ällöttävän makea onnellisuuteni.
Yritän kirjoittaa onnellisen tarinan, yhtä suloisen ja kauniin kuin mitä oma elämäni tällä hetkellä on. Muutaman lauseen perään luen tuotokseni ja irvistän. Nämä kaikki rakkauden sanat on sanottu tuhanteen kertaan enkä mitään uutta minä niistä irti saa. Kyllästyn. Sisälläni on suuri tunne, joka on varmasti ainutkertainen. Luoja tietää, että sitä se on ainakin minulle. Miksi se siis ruudullani näyttää niin kuluneelta, oksettavan ällöttävältä? Tuotokseni näyttää, maistuu ja tuoksuu aivan kioskien hömppäromaaneilta, joiden mansikanmakuisia, ylitsevuotavaisen onnellisia loppuja olen aina inhonnut.
Yritän tehdä aikamatkan muutaman kuukauden takaiseen sielunelämääni. Etsin elämäni silloista antipatiaa, jota tunsin kaikkea kohtaan. Vihaisena maailmalle, katkerana rakkaudelle on aina ollut helppo kirjoittaa. Nämä tunteet ovat saaneet sormet juoksemaan näppäimillä. En löydä niitä enää. Ne ovat hukkuneet tämän ylimakean uuden olotilani myötä. Tämä perkeleen äkillinen onnen tunne on vyörynyt ylitseni ja vienyt minulta rakkaimpani, kirjoitusvimman.
Olen hukassa, olen rakastunut.
Olen onnellinen. Hoen lausetta kuin huumassa päivästä toiseen, kerta kerran perään. Ikävystytän ihmiset ympäriltäni, kyllästän itseni omalla onnellani. Tanssin kaupungin kivisillä kaduilla, laulan ja nauran. Sitten istun tämän tyhjän ruudun eteen. Nostan pulleat sormeni näppäimistölle, suljen silmäni ja hengitän syvään. Tyhjää, pelkkää tyhjää. Päähäni ei mahdu enää mitään muuta kuin oma ällöttävän makea onnellisuuteni.
Yritän kirjoittaa onnellisen tarinan, yhtä suloisen ja kauniin kuin mitä oma elämäni tällä hetkellä on. Muutaman lauseen perään luen tuotokseni ja irvistän. Nämä kaikki rakkauden sanat on sanottu tuhanteen kertaan enkä mitään uutta minä niistä irti saa. Kyllästyn. Sisälläni on suuri tunne, joka on varmasti ainutkertainen. Luoja tietää, että sitä se on ainakin minulle. Miksi se siis ruudullani näyttää niin kuluneelta, oksettavan ällöttävältä? Tuotokseni näyttää, maistuu ja tuoksuu aivan kioskien hömppäromaaneilta, joiden mansikanmakuisia, ylitsevuotavaisen onnellisia loppuja olen aina inhonnut.
Yritän tehdä aikamatkan muutaman kuukauden takaiseen sielunelämääni. Etsin elämäni silloista antipatiaa, jota tunsin kaikkea kohtaan. Vihaisena maailmalle, katkerana rakkaudelle on aina ollut helppo kirjoittaa. Nämä tunteet ovat saaneet sormet juoksemaan näppäimillä. En löydä niitä enää. Ne ovat hukkuneet tämän ylimakean uuden olotilani myötä. Tämä perkeleen äkillinen onnen tunne on vyörynyt ylitseni ja vienyt minulta rakkaimpani, kirjoitusvimman.
Olen hukassa, olen rakastunut.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Olen hukassa, olen rakastunut."
Huoleti, ystävä! Se menee ohi. Ja sitten voit kirjoittaa katkeransuloisen tekstin rakkauden loppumisesta.
Gee, thanks! Tuo on lohdullista tietää. =)
Palaan asiaan siis luultavasti, jahka teen komean mahalaskun pilvistä jälleen tähän maailmaan.
Sitä odotellessa voit tietysti pitää yllä luovuuttasi tuolla Rakkausruno-osastolla. Tiedä vaikka syntyis uusi Rakel Liehu :-)
Ei toimi, ei. Sama vika kuin aikaisemmin jo mainitsinkin. Kuin tunkisi suun täyteen sokeripaloja... Olen aina ollut muutenkin enemmän suolaisenystävä.
Vaikka tämä käsittelikin kirjoittamista (heh), niin näkökulma oli minusta aika kiinnostava. Miten luoda, jos kaikki tuntuu valmiilta?
Hmm...
Kiitos Lukutaitoinen, annoit minulle juuri kipinän. Tätä olen odottanutkin. Kaikki ei nimittäin olekaan valmista, elämä vain huijasi minut hetkeksi luulemaan niin. Otan nämä ruusunpunaiset lasit pois silmiltäni ja kurkkaan vakiintuneen parisuhteen arkeen. Tästä se vasta alkaakin... Mutta usko pois, kirjoittamisesta en (ainakaan vähään aikaan) aio enää kirjoittaa. =)
Jipii! Olen löytynyt, vaikka olenkin rakastunut.