Kokkolan tekstiviestipalstalla ja tänään Keskipohjanmaa lehdessä oli lukijoiden lähettämä kannanotto Kokkolan alueen syöpäpotiladen hoidon onnettoman huonosta tilanteesta.
Syöpäpotilaille ei ole omaa osastoa, jossa syöpään sairastunut saisi asianmukaista ja inhimillistä hoitoa, varsinkin syöpäpotilaat, joiden syöpä on edennyt vaiheeseen, jossa ei voida enää syöpää parantaa ja myös saattohoidossa olevat potilaat.
Syöpäpotilaat, joita ei enää pystytä auttamaan lykätään kylmästi Libekkiin eli terveyskeskus sairaalaan, mikä ei ole ensinnäkään syöpäpotilaille sovelias hoitopaikka.
Minulla on kyllä kokemusta siitä, millaista hoitoa Libecissä syöpäpotilaalle annetaan, kun kumpikin vanhempani ovat joutuneet Libecissä olemaan syöpään sairastuttuaan, kun siellä vietin useita viikkoa lähes kellonympäri ja viimeksi isän vaadin saada kotiin saattohoitovaiheessa, kun se oli isän toive, ettei Libecissä tarvitsisi loppuaikaa olla.
Libecissä hoitajat eivät ole erikoistuneet syöpäpotilaan hoitamiseen, vaikka tietenkin yrittävät parhaansa, eikä se hoitajien vika ole, ettei syöpäpotilas saa hoitoa, jonka hän ansaitsisi elämän loppuvaiheessa.
Syöpäpotilas vaan laitetaan muiden potilaiden joukkoon, eikä välitetä siitä, että muilla potilailla on tartunta tauteja, jolloin syöpäpotilaat altistuvat näille sairauksille.
Eivätkö he käsitä, että syöpäpotilaan vastustuskyky on alentunut ja voi olla hyvinkin alhainen verrattuna Libecin terveempii potilaisiin.
Mainitsi asiasta osaston lääkärille, että eikö syöpäpotilaan tulisi päästä omaan huoneeseen, kun hänet oli sijoitettu muiden potilaiden joukkoon, jotka pärskivät ja aivastelivat, selvästi influenssaan sairastuneita.
Lääkäri totesi vain, ettei muilla potilailla ole sairauksia, joista olisi terveydellistä vaaraa syöpäpotilalle.
Tällainen välinpitämätön suhtautuminen osoittaa lääkärin asiantuntemattomuutta ja välinpitämättömyyttä syöpäsairasta kohtaan, varsinkin, kun osastolla oli tyhjiä huoneita, joissa tuttavan syöpäsairas läheinen oli saattohoitovaiheessa saanut olla ja joka sisustukseltaan poikkesi muista sairaalan potilashuoneista.
Libecin sairaalassa ei ole edes omia wc tiloja, vaan syöpäpotilaat joutuvat käyttämään samoja tiloja, kuin terveemmät potilaat.
Libecin potilas huoneissa ei ole mitään inhimillisyyttä, valkoisia ja kylmiä sisutukseltaan, jossa ennemminkin ahdistaa tervettäkin ihmistä, niin mitä sillä on vaikutusta syöpäpotilaan olotilaan.
Syöpäpotilaan hoidossa myös ruoalla on hyvin suuri merkitys. Libecin sairaalassa ruoka on laitosruokaa, mautonta, suolatonta ja kaikinpuolin huonoa mössöä.
Syöpäpotilaalle tulisi tarjota varsinkin saattovaiheessa hyvänmakuista ja monipuolista ruokaa, sellaista mistä syöpäpotilas pitää ja syöpäpotilasta tulisi kuunnella myös siinä millaista ruokaa hän haluaisi.
Saahan teloitettavakin valita mitä viimeisenä ateriana saa syödä ennen teloitusta.
Libeck on paikka, jonne potilas kipataan, kun hänen kohdallaan kaikki voitava on tehty ja mitään toivoa parantumisesta ei enää ole. Se on Libecin sairaalan leima.
Syöpäpotilaille ei ole omaa osastoa, jossa syöpään sairastunut saisi asianmukaista ja inhimillistä hoitoa, varsinkin syöpäpotilaat, joiden syöpä on edennyt vaiheeseen, jossa ei voida enää syöpää parantaa ja myös saattohoidossa olevat potilaat.
Syöpäpotilaat, joita ei enää pystytä auttamaan lykätään kylmästi Libekkiin eli terveyskeskus sairaalaan, mikä ei ole ensinnäkään syöpäpotilaille sovelias hoitopaikka.
Minulla on kyllä kokemusta siitä, millaista hoitoa Libecissä syöpäpotilaalle annetaan, kun kumpikin vanhempani ovat joutuneet Libecissä olemaan syöpään sairastuttuaan, kun siellä vietin useita viikkoa lähes kellonympäri ja viimeksi isän vaadin saada kotiin saattohoitovaiheessa, kun se oli isän toive, ettei Libecissä tarvitsisi loppuaikaa olla.
Libecissä hoitajat eivät ole erikoistuneet syöpäpotilaan hoitamiseen, vaikka tietenkin yrittävät parhaansa, eikä se hoitajien vika ole, ettei syöpäpotilas saa hoitoa, jonka hän ansaitsisi elämän loppuvaiheessa.
Syöpäpotilas vaan laitetaan muiden potilaiden joukkoon, eikä välitetä siitä, että muilla potilailla on tartunta tauteja, jolloin syöpäpotilaat altistuvat näille sairauksille.
Eivätkö he käsitä, että syöpäpotilaan vastustuskyky on alentunut ja voi olla hyvinkin alhainen verrattuna Libecin terveempii potilaisiin.
Mainitsi asiasta osaston lääkärille, että eikö syöpäpotilaan tulisi päästä omaan huoneeseen, kun hänet oli sijoitettu muiden potilaiden joukkoon, jotka pärskivät ja aivastelivat, selvästi influenssaan sairastuneita.
Lääkäri totesi vain, ettei muilla potilailla ole sairauksia, joista olisi terveydellistä vaaraa syöpäpotilalle.
Tällainen välinpitämätön suhtautuminen osoittaa lääkärin asiantuntemattomuutta ja välinpitämättömyyttä syöpäsairasta kohtaan, varsinkin, kun osastolla oli tyhjiä huoneita, joissa tuttavan syöpäsairas läheinen oli saattohoitovaiheessa saanut olla ja joka sisustukseltaan poikkesi muista sairaalan potilashuoneista.
Libecin sairaalassa ei ole edes omia wc tiloja, vaan syöpäpotilaat joutuvat käyttämään samoja tiloja, kuin terveemmät potilaat.
Libecin potilas huoneissa ei ole mitään inhimillisyyttä, valkoisia ja kylmiä sisutukseltaan, jossa ennemminkin ahdistaa tervettäkin ihmistä, niin mitä sillä on vaikutusta syöpäpotilaan olotilaan.
Syöpäpotilaan hoidossa myös ruoalla on hyvin suuri merkitys. Libecin sairaalassa ruoka on laitosruokaa, mautonta, suolatonta ja kaikinpuolin huonoa mössöä.
Syöpäpotilaalle tulisi tarjota varsinkin saattovaiheessa hyvänmakuista ja monipuolista ruokaa, sellaista mistä syöpäpotilas pitää ja syöpäpotilasta tulisi kuunnella myös siinä millaista ruokaa hän haluaisi.
Saahan teloitettavakin valita mitä viimeisenä ateriana saa syödä ennen teloitusta.
Libeck on paikka, jonne potilas kipataan, kun hänen kohdallaan kaikki voitava on tehty ja mitään toivoa parantumisesta ei enää ole. Se on Libecin sairaalan leima.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiedän täysin mitä tarkoitat. Kokemuksesta voin kyllä sanoa, että vaikka saattohoitohuoneeseen pääsee, niin kyllä sielläkin oli kolkko tunnelma, kun oli niin ankea huone. Se että siinä ei ole muita potilaita, nii on tietysti hyvä, mutta kumpa niihin voitaisiin panostaa enemmän.
Keskus sairaalan puolella on syöpäosasto, jossa syöpähoitoja annetaan, mutta osasto ei ole auki kuin määrätyn aikaa päivästä.
Siellä on sentään yritetty panostaa potilaiden viihtyvyyteen, kun siellä hoidossa käyvillä potilailla on vakava sairaus.
Myös hoitajat ja henkilökunta on siellä hyvin ystävällisiä ja perehtyneet syöpäpotilaan hoitoon.
Syöpäpotilaille pitäisi kyllä olla oma osasto keskus sairaalan puolella, jossa syöpäpotilas saisi olla, jos ei pärjää kotona.
Vakavasti ja parantumattomasti syöpään sairastuneella ei ole elin aikaa kovin pitkästi, joten kyllä hänen elämän viimeisiin elinpäiviin pitäisi panostaa enemmän ja enemmän inhimillisyyttä.
Mitä tulee vierailuaikoihin, niin ainakin lähiomaisilla tulee olla vapaus saada vierailla syöpäsairaan läheisensä luona aina silloin kuin haluavat, koska kyse on vakavasta sairaudesta ja elämä voi jäädä syöpädiagnoosin jälkeen lyhyeksi, jos syöpä on päässyt kovin pitkälle etenemään.
Omaisten vierailut ovat myös syöpäsairaalle tärkeitä, koska sairaalassa aika käy pitkäksi, eikä sairaalassa huvikseen halua olla.
Jos omaisilla vaan on resursseja, voimia ja mahdollisuus, niin ehdottomasti kannattaa järjestää asiat niin, että syöpäsairas saisi olla kotona elämänsä loppuajan. Saattohoitovaiheessa elämän pituus ei ole kovin pitkä, joten näin jälkeenpäin, kun asiaa ajattelee, niin siitä jäi parempi mieli kaiken surun keskellä, että isäni, joka syöpään menehtyi sai olla omassa kodissa elämänsä loppuajan, ne muutamat kuukaudet.
Kotona on kuitenkin oma rauha, kodikkuus, oman kodin tunne ja oma sänky, joka laitoksesta puuttuu.
Jokainen omainen varmasti haluaa ja toivoo läheiselleen mahdollisimman hyvää hoitoa loppuun saakka.
Apua ainakin sai saattohoitovaiheessa terveyskeskuksen kotihoidosta useaan kertaan päivässä, joten siitä suuri kiitos.