Oonko vaan niin yksinäinen?

Oon koko ajan tosi surullinen enkä tiedä miks, mua kiusattiin ja syrjittiin alakoulussa ei siis hakattu tai mitään semmosta ne vaan nimitteli ja ohitteli ruokajonossa. Kun menin seiskalle ihan eri kouluun kun kaikki mun alakoulunluokkalaiset olin tosi toiveikas, saan alottaa alusta kun kukaan ei tunne toisiaan. Mutta kävi ilmi että puolet luokasta oli käynyt saman alakoulun. Ajattelin vieläkin toiveikkaasti, mutta kuukauden päästä koulun alkamisesta huomasin etteivät he välittäneet minusta. En ole varma mikä lasketaan syrjimiseksi, jos parien muodustuksessa jään viimeiseksi, kukaan ei kysy mitä kuuluu, kukaan ei usko jos vastaukseni matikan tehtävään jota kukaan muu ei osaa on oikein, alakoulussa saatoin olla syrjitty mutta kaikki tiesivät että olen todella hyvä matikassa eikä kukaan epäillyt sitä. Kasilla lopetin joukkoon naamiotumisen ja joka välitunti istun vessassa puhelimella pelaten tai yritän itkeä mutta kyyneleitä ei tule. Kukaan ei mieti missä olen. Lopetan syömisen koulussa täysin ja valehtelen äidilleni syöväni, tuntuu vain niin läskiltä kun on nälkä jos en ole syönyt mitään neljään mennessä ja syön lautasellisen makarooni laatikkoa. Yritin ystävystyä myös rinnakkalaisluokkalaisten kanssa mutta ei siitä tullut mitään, ei heitä kiinnostanut mitä minulle kuuluu. Olen heille enää yksi tuttu jota moikataan käytävällä nähdessä. Mietin vain miksi oloni on niin tyhjä ja miten saisin sen korjattua puhumatta kenellekkään, koska en osaa puhua tunteistani tai kavereistani tai mistään semmoisesta kun tulee vain jännittyneempi olo, pelkään koko ajan sanovani jotain väärin joten myöntyilen vain "oikeaan" "terveeseen" vaihtoehtoon.