Lapsuuden Joulu

(vastaajien puuttuessa)
Kuudes joulu. Edelliset joulut olivat menneet jättämättä oikeastaan mitään muistoja itsestään. Sota-ajan neljä joulua oli tuskin erottautunut kaamoksen valottomista arkipäivistä. Hänellä oli ainoastaan hämärä muistikuva saunan ovenraossa vilahtaneesta kädestä. Hänelle, Uulalle, joku oli antanut saunan lattialle heitettyjen pienien paperikääröjen joukosta yhden. Myöhemmin hän yhdisti mielikuvissaan pienen, puusta vuollun punaisen lentokoneen tuohon käden vilahdukseen ja jouluun. Viides joulu oli ehkä evakkopaikassa Lohtajalla ollut erilainen, hän itse oli silloin vain liian sairas kyetäkseen muistamaan juuri mitään ajasta siellä.
Kuudes joulu olisi monella tapaa erilainen. Pelkästään se, että vallitsevasta niukkuudesta huolimatta kauppojen ikkunoihin ilmestyi joulukoristeita, antoi joululle ja sen odottamiselle salaperäisen, oudolla tavalla jännittävän luonteen. Uusien vanhempien asennoituminen ei vähentänyt tippaakaan tuota jännitystä, päinvastoin.
Hilma, uusi äiti, kertoi jo kauan ennen joulua joulupukista sekä tontuista, jotka tarkkailivat kotien ikkunoiden takana, kuinka kilttejä lapset olivat. Hilma kertoi, että tontut kirjoittavat vihkoihinsa kaiken, mitä lapset tekevät ja kertovat sitten joulupukille. Kilteille lapsille joulupukki toisi lahjoja mutta tottelemattomille tai muuten tuhmille lapsille joulupukki antaisi piiskaa, niin Hilma väitti. Varsinkin iltaisin, joskus myös päiväsaikaan Hilma näki ikkunan takana vilahtavan tontun. Uula sitä vastoin ei onnistunut näkemään kertaakaan, vaikka varta vasten oli useasti jäänyt seisomaan verhon taakse piiloon nähdäkseen edes vilaukselta. Hilman mukaan oli tonttu juuri silloin katsellut sisään toisesta ikkunasta. Uula oli taas seisonut väärän ikkunan luona. Ei edes se auttanut , että kääntyi selin ikkunaan ja odotti tontun katsovan sisään siitä toisesta ikkunasta.
Mitä lähemmäksi joulu tuli, sitä kiireisemmäksi Hilma muuttui. Siivosi ja tuuletti perusteellisesti keittiön ja kamarin, leipoi ja pani ostamansa lipeäkalan vesiastiaan, johon veden lisäksi Hilma pani saunan pesästä ottamaansa tuhkaa. Kalasta lähti Uulan mielestä inhottava haju. Uula ei vielä silloin tiedostanut inhoaan johtuvaksi puolitoistavuotiaana koetusta tapauksesta. Silloin hän oli miltei tukehtunut kuoliaaksi kalaruodon juututtua ruokatorveen. Ainoastaan isän neuvokkuus oli pelastanut hänet. Häntä pelotti ajatus joutua syömään tuota outoa kalaa mutta vielä enemmän pelotti joulupukki. Hilmassa oli ilmennyt uusi, täysin outo piirre. Sille oli kehittynyt ilmiömäinen muisti. Hilma tuntui muistavan kaikki Uulan tekemät pienetkin rikkeet, sellaisetkin, joita itse ei edes muistanut tehneensä. Ja Hilma muistutti häntä niistä kerta toisensa jälkeen. Silloin hänen aina täytyi halata Hilmaa ja pyytää anteeksi tai muuten joulupukki antaisi piiskaa. Sitähän hän ei tietenkään halunnut. Uulasta joulu alkoi tuntua yhä pelottavammalta, jos vaikka olisi unohtanut pyytää anteeksi tontun jotain tontun joulupukille kertomaa rikettä. (jatkuu)

Viljo, uusi isä, tuntui toisenlaiselta, jollain tavoin turvallisemmalta. Viljo vain hymyili salaperäisesti ja sanoi:
- Saas nährä ny, sano, tuleeko joulupukki.
Ja sitten eräänä päivänä syönnin jälkeen:
- Lähretääskin me miähet, sano, hakeen tualta mettästä joulukuusi, sano, jos se joulupukki, sano, sattus vaikka tuleen huamenna.
Me miähet se tuntui niin mukavalta, kun Viljo sanoi niin. Ulos lähdettyä Viljo kävi noutamassa navetan parvelta mukaansa kirveen. Ei sitä, jolla se pilkkoi puita, vaan sen vähän pienemmän, jota se käytti nikkaroidessaan jotain. Pysyäkseen Viljon vierellä Uulan oli miltei juostava. Perillä metsässä Viljo pysähtyi muutaman kerran, kopautti jotain kuusta kirveen hamaralla niin, että lumet varisivat oksilta. Pakkaslumen kevyet kiteet leijailivat hetken kuin untuvat ilmassa. Sitten, kopautettuaan taas yhtä kuusta, Viljo kiersi kuusen ympäri tarkastellen sitä ja totesi kuin itsekseen:
- Tää me otetaan, sano, tää näkyy olevan, sano, passeli.
Muutamalla kirveeniskulla Viljo kaatoi kuusen, nosti sitten uudestaan sen pystyyn ja tarkasteli sitä vielä uudelleen. Hyväksyttyään valintansa Viljo nosti kuusen olkapäälleen, ojensi kirveen Uulalle.
- Otaskin sää Uula, sano, tää kirves mutta varokkin, ettet sää, sano, telo sillä ittees. Varovasti Uula otti ojennetun kirveen, nosti sen olkapäälleen samalla tavalla kuin Viljokin oli tehnyt ja lähti astelemaan Viljon perässä. Välillä vain oli otettava tumppu pois kädestä ja sa-laa, ettei Viljo vain huomaisi, koskettava kirveen terää. Se tuntui kuitenkin niin kylmältä ja niin terävältä, että oli pakko laskea kirves alas ja huutaa Viljolle:
- Olota, mää pulotin mun tumpun!
Ja Viljo pysähtyi, kääntyi ja odottiViljo, joka sanoi:
- Saas nährä ny, sano, jos joulupukki ,sano, vaikka tulis
Viljo, joka sanoi niin ja joka kerta, kun se sanoi niin, sen kasvoilla oli sellainen ilme, että
se melkein uskoi, että joulupukki tulisi. Muttei se itsekään voinut olla ihan varma siitä. Eihän se muuten olisi sanonut:
- Saas nährä ny, sano, tuleeko joulupukki, sano, käymään.
Kotiin tultua Viljo pani kuusen navetan seinää vasten pystyyn, vei kirveen takaisin navetan parvelle ja sanoi pihalla seisovalle Hilmalle:
- Me miähet haettiin, sano, passeli kuusi, sano, jouluks.
Me miähet. Eihän miähiä kukaan piiskaa, ei edes joulupukki.