Kuka on nähnyt oikean jättiläisen? Minä olen, tuon örkeistä örkeimmän kammotuksen, turpeat huulet ja vaaleat hiukset pörrössä. Se haisi kuin eilen tiskipöydälle unohtunut lihakimpale.
Alkuun leikin olevani kovin viisas, esitin ihan tosi fiksua, sivistynyttä. Hän leikki mukana, luulen että hän aloitti leikin, tai oli aloittanut sen ehkä jo vuosia sitten. Katsoessani örkkiä hän väisti katsettani kuin menninkäinen päivänsädettä. Olin ystävällinen ja puhuin sievällä äänellä, etten pelästyttäisi hirviötä.
Kului päiviä, kevät aurinko ilmestyi taivaanrantaan, ensin matalalle, mutta vähitellen se kipusi yhä ylemmäs, sulattaen jäätynyttä maata säteillään. Puhuin mörön kanssa, ja putosin syvälle hänen asettamaansa ansaan. Kuulin sanojen takaa vihjeen jota en ymmärtänyt. Rimpuilin tovin ja toisenkin, peräännyin ja kuuntelin. Ja aina kun pääsin kuopasta ylös ja hymyilin hirviölle, huomasin hänen vain virittäneen uuden ansan eteeni, sillä välin kun silitin päätään.
Häpeillen tulin huomaamaan, että tuo kammotus oli vuosia edelläni, mitä tuli älykkyyteen ja ymmärrykseen. Luultavasti oli saanut eräätkin naurut, seuratessaan kuinka kiltisti kävelin jokaisen kaivannon kautta, aina uudelleen uskoen hänen viattomuuteensa.
Kesän myötä huomasin kerjääväni örkkiä vuoteeseeni, yhä säälittävämmän ruikutuksen säestyksellä. Välillä hän tuli lähemmäs, muttei useinkaan kosketusetäisyydelle. Suutuin tuhannen tuhatta kertaa, katkoin säikeet väliltämme saksin ja miekoin. Uhosin ja kirosin, etten koskaan enää hänen silmiinsä katsoisi.
Ei hän reagoinut, mitä nyt joskus hajamielisesti hymyili. Kului viikko, korkeintaan kaksi ja kerta kerran jälkeen löysin itseni virkkaamasta katkottuja säikeitä ketjuksi välillemme. Kun aikani niitä katkoin, huomasin punoneeni vankan köyden.
Toisinaan epäilen hänen suunnitelleen kaiken, jokaisen hymyn, jokaisen vetäytymisen, jokaisen kohdan jossa laittaa minut kärvistelemään ikävästä. Minun piti olla kaunis, minun piti olla se jota ihaillaan, jota halutaan ja jonka edessä kehrätään. Mutta ei, tuo painajaisista pahin sai minut uikuttamaan kaipuusta.
Peli ei ole ehkä menetetty, ajattelin ja käänsin selkäni hirviölle, jonka olin vahvalla köydellä itseeni vahingossa liittänyt. Rimpuilin, etsin ja katselin, josko prinssin löytäisin. Jonkun joka saisi unohtamaan mörön pistävän, kaiken alleen peittävän hajun. Läheltä ja kaukaa hain jotakuta, joka saisi korvistani irti hänen äänensä, iholta irti muiston kosketuksesta.
En löytänyt ketään, koskaan, jos jonkunlainen prinssi läheltäni kulkikin, hän nykäisee vain varusta ja saa minut etsimään eteeni tulleesta prinssistä hirviön piirteitä.
Alkuun leikin olevani kovin viisas, esitin ihan tosi fiksua, sivistynyttä. Hän leikki mukana, luulen että hän aloitti leikin, tai oli aloittanut sen ehkä jo vuosia sitten. Katsoessani örkkiä hän väisti katsettani kuin menninkäinen päivänsädettä. Olin ystävällinen ja puhuin sievällä äänellä, etten pelästyttäisi hirviötä.
Kului päiviä, kevät aurinko ilmestyi taivaanrantaan, ensin matalalle, mutta vähitellen se kipusi yhä ylemmäs, sulattaen jäätynyttä maata säteillään. Puhuin mörön kanssa, ja putosin syvälle hänen asettamaansa ansaan. Kuulin sanojen takaa vihjeen jota en ymmärtänyt. Rimpuilin tovin ja toisenkin, peräännyin ja kuuntelin. Ja aina kun pääsin kuopasta ylös ja hymyilin hirviölle, huomasin hänen vain virittäneen uuden ansan eteeni, sillä välin kun silitin päätään.
Häpeillen tulin huomaamaan, että tuo kammotus oli vuosia edelläni, mitä tuli älykkyyteen ja ymmärrykseen. Luultavasti oli saanut eräätkin naurut, seuratessaan kuinka kiltisti kävelin jokaisen kaivannon kautta, aina uudelleen uskoen hänen viattomuuteensa.
Kesän myötä huomasin kerjääväni örkkiä vuoteeseeni, yhä säälittävämmän ruikutuksen säestyksellä. Välillä hän tuli lähemmäs, muttei useinkaan kosketusetäisyydelle. Suutuin tuhannen tuhatta kertaa, katkoin säikeet väliltämme saksin ja miekoin. Uhosin ja kirosin, etten koskaan enää hänen silmiinsä katsoisi.
Ei hän reagoinut, mitä nyt joskus hajamielisesti hymyili. Kului viikko, korkeintaan kaksi ja kerta kerran jälkeen löysin itseni virkkaamasta katkottuja säikeitä ketjuksi välillemme. Kun aikani niitä katkoin, huomasin punoneeni vankan köyden.
Toisinaan epäilen hänen suunnitelleen kaiken, jokaisen hymyn, jokaisen vetäytymisen, jokaisen kohdan jossa laittaa minut kärvistelemään ikävästä. Minun piti olla kaunis, minun piti olla se jota ihaillaan, jota halutaan ja jonka edessä kehrätään. Mutta ei, tuo painajaisista pahin sai minut uikuttamaan kaipuusta.
Peli ei ole ehkä menetetty, ajattelin ja käänsin selkäni hirviölle, jonka olin vahvalla köydellä itseeni vahingossa liittänyt. Rimpuilin, etsin ja katselin, josko prinssin löytäisin. Jonkun joka saisi unohtamaan mörön pistävän, kaiken alleen peittävän hajun. Läheltä ja kaukaa hain jotakuta, joka saisi korvistani irti hänen äänensä, iholta irti muiston kosketuksesta.
En löytänyt ketään, koskaan, jos jonkunlainen prinssi läheltäni kulkikin, hän nykäisee vain varusta ja saa minut etsimään eteeni tulleesta prinssistä hirviön piirteitä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En kyllä tiedä löydänkö sanoja kuvaamaan olotilaani, mutta sallikaa minun edes yrittää.
Tämä liippasi niin läheltä, että teki päälaelleni luultavasti uuden jakauksen. Olen pitkään hakenut sanoja kirjoittaa samasta aiheesta, yrittänytkin monen monta kertaa, mutta nyt sinä kaunotar sen teit puolestani. Et ehkä aivan niin kuin minä olisin tehnyt, vaan eri tavalla, omalla tavallasi, luultavasti paremmin.
En kuitenkaan ole varma, olisinko pitänyt tekstistäsi lainkaan, jos siinä ei olisi niin henkilökohtaista latausta minun puoleltani. Olen asiassa hieman kahden vaiheilla.
Jokunen kohta ehdottomasti loisti tekstissäsi:
"...kerta kerran jälkeen löysin itseni virkkaamasta katkottuja säikeitä ketjuksi välillemme. Kun aikani niitä katkoin, huomasin punoneeni vankan köyden."
Melkoisesti itseni kanssa painien totean, että juu, kyllä minä tykkäsin. =)
monet tuntuvat kirjoittavan ilman mitään tarinaa. jos kirjoittaa, pitää olla tarina kerrottavana. sinä teit sen. sinun tarinasi oli hyvä, se kosketti. löysin siitä itseni.
Tekstisi on sujuvaa ja ennen kaikkea siinä on toimiva idea. Siksipä haluaisinkin lähinnä tässä viilata pilkkua erinäisiä muodollisia ratkaisuja koskien. Jos uskot, ettei mielipiteistäni ole sinulle mitään hyötyä tai ei muuten kiinnosta, jätä ihmeessä lukematta, ethän ollut edes pyytänyt palautetta.
Alku oli minusta kehno. Se vaikutti naivilta, eikä saanut odottamaan tuollaista kekseliästä sydeemiä, joksi teksti loppuun asti luettuani paljastui. Naivin oloisia lauseita löysin muitakin, esim.
"Katsoessani örkkiä hän väisti katsettani kuin menninkäinen päivänsädettä."
Sitten tällaisista tulee usein turhan sanahelinän tai pikkunäppärän kikkailun tuntu:
"Hän leikki mukana, luulen että hän aloitti leikin, tai oli aloittanut sen ehkä jo vuosia sitten."
Ajan kulumista voisi kuvata vähemmän kuluneella tavalla kuin:
"Kului päiviä, kevät aurinko ilmestyi taivaanrantaan, ensin matalalle, mutta vähitellen se kipusi yhä ylemmäs, sulattaen jäätynyttä maata säteillään."
Tekstin parhaita lauseita ovat mielestäni ne, jotka teemaan sopivasti ovat yksinkertaisen paradoksisia:
"Olin ystävällinen ja puhuin sievällä äänellä, etten pelästyttäisi hirviötä."
"Kun aikani niitä katkoin, huomasin punoneeni vankan köyden."
Loppu oli mainio, tosin viittauksia miettisin uudelleen. Kun kirjoitat "hän nykäisee" tulee ainakin minun mieleeni prinssi, josta juuri oli puhe, eikä örkki, vaikka häneen yleensä viittaatkin tekstissä sanalla "hän".
Toivottavasti et häiriintynyt tästä. Jatka vain hyvää työtä.
mistä oli kyse, kiitos
Kaunotar rakastuu vastentahtoisesti välinpitämättömään hirviöön.
Rimpuillessaan irti, liittää vain vahvemmin itsensä örkkimieheen. Pääsemättä enää koskaan täysin irti.
Örkkimörkö on välinpitämätön, muttei kuitenkaan anna Kaunottaren muitakaan miehiä vilkuilla.