Ahdistaaaaaa

Te itsekö teitte hänelle vääryyksiä ja nyt kaduttaa? Mikä hätä teillä on jos ette asu saman katon alla. Se on vaan tunnustettava tosiasiat, jos ammattilaiset eivät kykene auttaa kuin lääkityksellä, ette kyllä itsekään kykene ohittamaan sielunhoitoa ja lääketiedettä.

Samantapainen tilanne on minulla täysi-ikäisen lapseni kanssa, asuu toisella paikkakunnalla. Ei ole hoidossa ollut mutta ei tee mitään. Ei ole pariin vuoteen sanaakaan sanonut eikä kirjoittanut. Taloudellisesti olen yrittänyt auttaa. Täysi hiljaisuus hänen puoleltaan. Uskon kuitenkin, että hän tykkää, kun lähetän paketteja. En voi lopettaa yhteydenpitoa. Olen yrittänyt pyytää kirkolta ja vapaaehtoisauttajilta apua mutta eivät hekään voi väkisin aikuista ihmistä auttaa, jos tämä itse ei halua. Minulla ei ole edes puolisoa yhdessä kantamassa tätä huolta vaan olen yksin. Joskus tulee valtava ahdistus.

Onhan täällä palstallakin yksi samanlainen.
Haukkuu nartuiksi, henkisesti köyhiksi ja pyllyvaoiksi.

Asia on vaan niin, teidän tulee olla r e h e l l i s i ä
ja hyvin hyvin hyvin pitkäjänniteisiä hänen kanssaan,
teidän tulee näyttää että olette turvallisia ja ehdottoman luotettavia ihmisiä hänelle,
ilmeisesti olette loukannu hänen persoonaa aivan liikaa,
olette ollu liian vaativia,
kuuntelisitte rauhassa ilman keskytyksettä mitä hän todella teille yrittää sanoa,
vaikka hän huutais ja haukkuis teidät, ja sanoo kipeitä totuuksia päin naamaanne, teidän pitää kuunnella rauhassa loppuunasti mitä hän sanoo,

olkaa hänelle rehellisiä, kuunnelkaa kuunelkaa ja taas kuunelkaa, antakaa hänen purkaa paha mielesä vaikka se teille tuottaa tuskaa, koska te olette kuitenki aiheuttaneet hänelle paljon pahaa vaatimuksillanne,
pitäkää lähellä, antakaa hellyyttä jos on mahdollista,
turvallisuuden tunnetta hän tarvitsee äärettömästi,
olkaa kuin muuri hänen tukenaan sortumatta huutamaan,
sanoaa aina aina aina vain totta, EI pientäkää valhetta pelastaaksenne itsenne huonolta käytökseltänne, tunnustakaa rehellisesti epäonnistuneenne,
myötäeläkää hänen kokemuksiaan,
tunnustakaa tekemänne omat virheet ja pyytäkää anteeksi sydämmestä asti,
muistakaa EI PININTÄKÄÄ VILPPIÄ missää asiassa, AINA VAIN TOTTA,
VAIN TOTUUS PARANTAA IHMISEN, vaikka se saattaa tuottaa suurtaki tuskaa, mutta vain totuuteen voi rakentaa lujan turvallisen elämän,
muistakaa,
vain totuuteen voi rakentaa terveen turvallisen elämän,

mielenterveys kun järkkyy se on AINA KOKO perheen sairaus,
joskus jopa koko suvun suvun,
siitä paranee vain TOTUUDEN avulla,

No jopas nyt jotakin :)
Lesken-Friidun aloituksessa...
-
Kieli-virheet kuin korppiksella.
Mutta hellyys kuin demeterillä.
Aavistus Lappalaisuutta.
Lutuisuus Ruottista.
Karjalaisuutta ei yhtään.
Tunnustakaa heti! :)

H.

"Onko kenelläkään tämän palstan lukijoilla vastaavia ongelmia." kysyy aloittaja. Onneksi itselläni ei ole, mutta asia on tullut tutuksi muuta kautta.

Mielenterveyskuntoutujien omaisilla on oma yhdistys: FinnFami, ent. Omaiset mielenterveystyön tukena. Jos paikkakunnallanne on sen toimintaa, sinne kannattaa varmasti hakeutua. Sieltä saatte tietoa, ammattiapua ja vertaistukea.

Ei ole ollenkaan harvinaista, että kuntoutuja katkaisee välinsä vanhempiinsa. Heistä on helppo tehdä syntipukkeja. Ja onhan se oikuttelu kuitenkin luottamuksen merkki, usein tarpeellinen välivaihe omassa kasvussa.

Ammattiväki painottaa, että mielenterveyskuntoutujat ovat usein keskimääräistä lahjakkaampia, heissä on vain jotakin hyvin ehdotonta, mikä aiheuttaa vaikeutta sopeutua "normaalielämään", jossa tarvitaan joustoa ja pelisilmää, jonkinasteinen "elämänvalhe" tai ainakin sen sietäminen.

Hyväätarkoittavat neuvot ja opastus eivät taida oikein aikuisille mennä jakeluun kun kyse on kuitenkin oman tiensä kulkijoista. Välejä en katkaisisi, koska syytettyinäkin vanhemmat ja läheiset ovat kuntoutujalle äärimmäisen tärkeät, se side, joka rispaantuneenakin kestää.

Tsemppiä teille. Jos/kun pohjakosketus on saavutettu luvassa on usein parempaa...

Aloittaja, täällä saa vain pahan mielen.
Uskon että olette tehneet parhaanne, niinhän jokainen vanhempi tekee kaiken mihin pystyy.
Nuo muiden syyttelyt johtuvat sairaudesta, masentuneena saattaa olla vaikka minkälaisia tuntemuksia ja todellisuuden taju hämärtyä.
Tehkää minkä voitte ja hän suostuu vastaanottamaan. Mutta älkää unohtako itseänne, teilläkin on oma elämänne, lapsi on täysi-ikäinen.

Miksi ylipäätään täysi-ikäisiä tarvitsisi lahjoa
- paremp kai olis hyväksyä nin hyvät kuin huonmmatkin tunteensa
- millekään menneille asioille ei voi mitään - yleensä totuuksien toitootus on armotonta rääkkiä kuin joskus elämäkin - on mullakin ollut tuttavia ja lähiomaisia, jotka sanoneet - että kyllä jumala armahtaa , mutta minä en koskaan. Jos jonkun mielestä yksinolo on viihtyisää - eikö sekin pitäis sallia
ja siihenkin olla oikeus. Jos arki silleen vaikeaa, tekemättömyyttä ja selviytyminen arjen asioista puutteellista, voisko joskus miettiä sitä kuuluisaa sydämen, silmien ynnä käsien yhteistyötä - hirmupaljon ihmiset pauhaa mt-ongelmista, sitä enempi kuin asianomaisella olis hintsua vähän muillekin jakaa - jonkun henkisen pääoman ohella.
Plus erilaista herkkyyttä kuin toisilla. Mistähän luurangoista kaapeissa tälläkertaa lie kyse tai puhuuko joku rumia, jotka ei sovi johonkin politiikan korrektiin ilmaisuun? Tai mitä asioita vanhukset tai vanhemmat koskaan saa kuulla tai tietää? Odotan että joku muistaa kirjoittaa että kommentointi kielletty eikä palsta silleen ketään kaipaa
- miksi ahdistuksesta ja ahdistelustakkaan voi keskustella?

Sinulle, äiti, jos ahdistaa, kirjoitan tämän.

No, en pystykään kaikkea sanomaan, koska sattuu sattuu ja itkettää, että onko kysymys sinun lapsestasi, joka suunnitteli näitä Koulusurmia?

Minulla itselläni on ollut mielenterveysongelmia koko ikäni ja ammattiapua olen käyttänyt yli 40 vuotta. Työelämässä olin yli lakisääteisen eläkeiän, työelämä oli paras kuntouttajani. Toki aktiviteetteja on nytkin, vaikka olen jäänyt vanhuuseläkkeelle.

Aikuinen lapseni on yli kolmekymppinen eikä halua pitää yhteyttä. Hänellä on ollut erittäin pahoja mielenterveysongelmia myös. Jos olisin tajunnut aikanaan, en olisi laittanut lasta, mutta laitoin hänet silloin kun lähdin pysyvämmin työelämään ja tunsin itseni terveeksi. Lapseni jos ylipäätään on tekemisissä kerran tai kaksi vuodessa, syyttää minua elämänsä pilalle menosta ja olen hyvin varovainen, mitä hänen kanssaan puhun, jotta en ärsyttäisi. Tajuan, että hän ei ole selvittänyt huolimatta monivuotisesta terapiasta toistaiseksi elämänsä solmuja, hän tarvitsee siihen aikaa. Ehkä hän selvittää ne, ehkä ei.

Eivät meidän lapsemme ole meidän lapsiamme, kuten siinä yhdessä laulussa sanotaan. Vaikka he eivät hyväksyisi meitä, heidät on hyväksyttävä ja annettava elää omaa elämää. heidän tunteensa ovat aivan oikeutettuja, mutta ne ovat kuitenkin vain heidän tunteitaan, me itse olemme sellaisia kuin olemme omine vajavaisuuksinemme heidän tai ylipäätään toisten tunteista riippumatta.

Mielenterveysongelmainen, vaikka olisi useampia diagnooseja, on arjessa aivan tavallinen työssäkäyvä ihminen kuten minä ja lapsenikin. Emme ole koulusurmaajia, meillä ei ole sairauslomia, meillä on aivan normaalit harrasteet ja muut kiinnostuksen kohteet. on kummallista, että kynnen katkeamisesta tehdään arjessa iso numero, mutta pahoista mielenterveysongelmista ei voi puhua, ne ovat tabu. uskon, että monella mielenterveysongelmaisilla olisi helpompaa, kun hänen sairauksiinsa7 oireisiinsa/rajoitteisiinsa suhtauduttaisiin arkisesti.

Ei vanhemmat pysty aina auttamaan lastaan jos eivät itse ole saaneet lapsuudessaan/nuoruudessaan turvaa ja huolenpitoa. Lapsi kasvaa siihen samaan turvattomuuteen, mikä ympärillä on ollut.
Monet vanhemmat eivät vain yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan ja tukemaan lastaan, silloin kun hän kipeästi sitä tarvitsisi. Ei se auta jos sanoo, että rakenna itsellesi elämä ja pärjää. Mutta huonoilla eväillä moni ei siihen pysty. Jotkut harvat pystyvät, jos sattuu olemaan paikalla hyviä ulkopuolisia tukijoita.
En kyllä ymmärrä tuota, lopettaa kanssakäyminen. Se on mielestäni sama kuin hylkäisi ihmisen ja vieläpä oman lapsen, vaikka aikuinen onkin. Jotain muuta siihen on keksittävä, pitkäaikainen terapia voisi auttaa, mutta taitaa mielenterveyshoito olla huonolla tolalla kunnallisella puolella. Lääkkeitäkin pitäisi syödä vain lyhytkestoisesti jos ei niitä todella kokoaikaa tarvitse, jotkut tietysti tarvitsevat pärjätäkseen päivästä toiseen. Vaikea tilanne, mutta onko yhteyden katkaiseminen ainoa keino oman elämän helpottamiseksi, sitä voisi miettiä sen kummemmin syyllistämättä.

Minulla ei ole lapsia ja eivät minunkaan vanhemmat olleet aina niitä mallivanhempia. Olivat itse sodanajan sukupolven kasvattamia ja eihän silloin ollut saatavilla lastenkasvatusneuvontaa. Jokainen vanhempi kasvattaa jälkikasvunsa niillä eväillä, joita on saanut omilta vanhemmiltaan.
Ei ihmisen ole helppo antaa anteeksi ja vaikeimmissa tapauksissa siihen tarvitaan Jumalan yliluonnollista voimaa.

Äskettäin kuuntelin 60-kymppisen miehen saarnaa, ja vaikka hänellä oli uskovainen isä, niin ei hänkään osannut kasvattaa poikaansa ymmärryksellä. Kun poika oli ollut lähdössä etelään opiskelemaan, oli isä tokaissut: voithan sinä poika mennä ja yrittää, mutta ei sinusta mitään koskaan mitään tule.
Se yksi toteamus oli jättänyt avoimen haavan pojan sydämeen pariksi kymmeneksi vuodeksi. No sitten oli poika rukouksessa pyytänyt Jumalalta voimaa antaa anteeksi isälle ja siitä oli alkanut vapaus ja myös masennus oli alkanut helpiottamaan.

Jospa te pyydätte pojalta anteeksi kaikki se taitamattomuus ja menneet asiat jotka ovat häntä loukanneet. Niin jos ette ole tätä ennen tehneet. Ei ihminen voi menneisyydelleen mitään ja ei poika pääse eteenpäin pyörimällä piehtaroimalla katkeruudessa.
Jos ette jaksa niin voitte sanoa suoraan, että voimanne on lopussa ja haluatte elää rauhassa. Voi sanoa että poika on teille edelleen rakas ja ette halua häntä hylätä, mutta aikuisina ihmisinä on oikeus elää rauhassa ja viettää omaa elämää.
Ei kannata kantaa turhaa syyllisyyttä siitä ettei jaksa ja menneistä vuosista.
Ei meistä kukaan ole täydellinen ei lapsina eikä myöskään vanhempina.
Voimaa ja vapautta elämäänne.