Kerron teille tarinan nuoren tytön elämästä

Olipa kerran nelosluokkalainen. Hänen luokkalaisensa nimittelivät häntä, syrjivät häntä, hän oli aina yksin. Vihdoin opettajat saivat tietää tästä puoli vuotta myöhemmin. He yrittivät ratkaista sitä mutta kului vielä melkein vuosi ennen kuin se loppui. Vihdoin kukaan ei nimitellyt eikä syrjinyt häntä.
Hän meni yläkouluun painotusluokalle, kauas vanhasta koulusta, pahoista muistoista.
Hän toivoi voivansa aloittaa alusta, saada kavereita ja olla iloinen.
Turha toivo.
Hän oli vielä iloinen noin vuoden verran, mutta hän ei saanut kavereita luokaltaan. Hän oli aikaisemmin luullut ettei vika ollut hänessä, kuraattori oli sanonut niin, mutta nyt se toivo oli hiipumassa. Mihin ikänä hän menisikin kukaan ei haluaisi olla hänen kaverinsa, hän ajatteli koko ajan.
Kahdeksannella luokalla hän alkoi viillellä itseään ranteeseen, hakata itseään seinää vasten, kuvitella miten hän tahallaan murtaisi jalkansa. Hän halusi tuntea kipua josta oli todisteita, kaikki luulivat hänen haluavan olla yksin. Joka välitunti hän istui yksin vessassa. Hän vähensi syömistään koulussa ja kotona, mutta aina kotimatkalla hän sortui ostamaan jotain kaupasta.
Sitten hän tapasi seiskaluokkalaisia poikia joiden kanssa hän ystävystyi, vihdoin hänestä tuntui kuin hän ei olisi yksin. Hän lopetti viiltelyn ja arvet katosivat, hän alkoi syödä koulussakin, välitunneilla hän oli seiskojen kanssa.
Hänestä tuntui, että elämä oli täydellistä.
Kirjoitan tänne jos joku hänen elämässään muuttuu. Saa kommentoida.