Kristinusko ja eutanasia

Elämää ei tietysti ole annettu nautittavaksi eikä elämän ole tarkoituskaan olla miellyttävää tai mukavaa, mutta silti: jos haluaa pysyä edes jotenkuten järjissään, on pakko luopua joistain taakoista. On mahdoton elää, jos täytyy koko ajan miettiä, miten taas tämäkin teko tai tekemättä jättäminen koituu jonkun tai jonkin kohtaloksi. Mutta niinhän se on: nykymaailmassa suklaalevyn tai kahvipaketin ostaminenkin on kohtalokas moraalinen valinta.

Ja elämä olisikin mahdotonta, ellei olisi sitä toivoa, jonka Juliana Norwichlainen sanoitti näin: kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Tätä ei pidä tietenkään käyttää tekosyynä väistää vastuutaan. Pikemminkin sen pitäisi rohkaista: vaikka kaikki ponnisteluni yhä uudestaan näyttävät valuvan hukkaan, silti mikään ei ole turhaa, koska joka tapauksessa kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Hyvyys ei voita; hyvyys on jo voittanut (nimittäin Golgatalla 2000 vuotta sitten).

Toinen vaihtoehto on ateismi ja nihilismi ja välinpitämättömyys. "Je n'ai pas trouvé de repos que dans l'indifférence", kuten eräs laulajatar kerran lauloi.

Mutta on myös sellaisia vääryyden muotoja, joille on varsin helppo sanoa ei. Esimerkiksi broileriteollisuus: ei ole pakko syödä noita ihmisen pilalle raiskaamia linnun irvikuvia (Jumala loi kanan, ihminen teki siitä "broilerin"). Ehkei se ole paljon, mutta pieni askel on enemmän kuin ei askelta ollenkaan.

En hyväksy armomurhaa, se vain on väärin, nykyaikana pitäisi keksiä kipulääkkeet jotka tepsivät, koska vielä ei kaikkiin kipuihin lääkkeet tehoa. Muita keinoja voi miettiä, mutta tappamista en hyväksy. Raamattu ja omatunto sanoo, että älä ota toisen ihmisen elämää. Jumala on sodankin Jumala, ja se asia on mainittu Raamatussa, sota, johon myös sodassa ampumiset kuuluvat.

En kannata tietoista ihmiselämän päättämistä. On niitä jotka pelkäävät että joutuisivat kitumaan viimeiset elinviikkonsa tai päivänsä ja tahtovat siltä varalta armokuoleman. Voi joskus näin tapahtua, mutta aika harvinaista se on. Kivunhoito on tehokasta ja voidaan vaikka nukuttaa pitkiä aikoja ettei tarvitse kärsiä.
Elämässä saattaa tapahtua sitä sun tätä: iloisia niin kuin epätoivoisiakin asioita ja on turha pohtia liikaa etukäteen.
Ei ihminen voi hallita kaikkea eikä tarvitsekaan.

Kannatatko sairaan ihmisen kärsimyksiä kivuissaan?

Päätätkö hirvikolarissa loukkaantuneen hirven päiviltä vai jätätkö hirven kitumaan tienvarteen?

Kannattaa lukea aloite, niin teidätte mistä puhutaan. On jotenkin hassua kun ihmisillä on tiukka mielipide, vaikkeivat he ole edes tietoisia mitä aloite pitää tarkkaanottaen sisällään. Sen sijaan he osaavat ulkoa kaikki huhut ja virheelliset väittämät.

pitkäänukossa kirjoitti:

En kannata tietoista ihmiselämän päättämistä. On niitä jotka pelkäävät että joutuisivat kitumaan viimeiset elinviikkonsa tai päivänsä ja tahtovat siltä varalta armokuoleman. Voi joskus näin tapahtua, mutta aika harvinaista se on. Kivunhoito on tehokasta ja voidaan vaikka nukuttaa pitkiä aikoja ettei tarvitse kärsiä.
Elämässä saattaa tapahtua sitä sun tätä: iloisia niin kuin epätoivoisiakin asioita ja on turha pohtia liikaa etukäteen.
Ei ihminen voi hallita kaikkea eikä tarvitsekaan.

Lue lisää

Kuolema ei ole aina kaunis asia ja saattohoitolääkäritkin tietävät, että kipuja ei tosiaankaan pystytä aina hoitamaan. On myös sairauksia joiden loppuvaiheessa ihminen myrkyttyy tai tukehtuu hitaasti kuoliaaksi.

Tyhmää puhua armomurhasta. Sen sijaan inhimillistä kuolinapua ja saattohoitoa pitäisi kehittää. Nykyään ihmiset joutuvat joskus kuolemaan yksin terveyskeskuksen sairaalan siivouskomerossa. Koska vaikean kuoleman katsominen vierestä on niin epämiellyttävää.

Jos tappamis- kysymystä peilataan Jeesuksen elämään ja puheisiin, minun on vaikea löytää asiaa puoltavia seikkoja. Ensinnäkään hän ei pyrkinyt panemaan maailmaa 'oikeaan' järjestykseen. Toiseksi hän esti seuraajiaan käyttämästä väkivaltaa. Kolmanneksi hän noudatti itse ohjettaan 'käännä toinenkin poski' kieltäytyessään puolustamasta itseään voimakeinoin. Eikä hän ollut heittämässä ensimmäistä kiveä, vaikka olisi ollut siihen synnittömänä oikeutettu. Ja hän kehotti seuraamaan itseään eli antamaan henkensä toisten edestä.

Yhteiskunnallinen keskustelu ja Jeesuksen seuraaminen ovat kaksi eri asiaa, joita ei voi yhdistää. Jos elät taivaallisissa, maailma ei voi ymmärtää sitä.

"He ovat maailmasta; sen tähden he puhuvat, niin kuin maailma puhuu, ja maailma kuulee heitä. Me olemme Jumalasta. Joka tuntee Jumalan, se kuulee meitä; joka ei ole Jumalasta, se ei kuule meitä. Siitä me tunnemme totuuden hengen ja eksytyksen hengen." 1 Joh 4:5-6

"ateistit suhtautuvat eutanasiaan keskimäärin myönteisemmin kuin kristityt."

Tuo on mielenkiintoista, kuitenkin he vaikuttavat olevan sitä vastaan, kun Jumala tappaa esim. tulvalla joukon ihmisiä, armosta, päästääkseen heidät kärsimyksestä.

12___13 kirjoitti:

"ateistit suhtautuvat eutanasiaan keskimäärin myönteisemmin kuin kristityt."

Tuo on mielenkiintoista, kuitenkin he vaikuttavat olevan sitä vastaan, kun Jumala tappaa esim. tulvalla joukon ihmisiä, armosta, päästääkseen heidät kärsimyksestä.

Lue lisää

Siinä on kuitenkin se ero, että eutanasiassa ihminen valitsee kuoleman omasta tahdostaan. Jumalan langettamissa rangaistuksissa ihmiset kuolevat vastoin tahtoaan. Mutta Jumalan rangaistus saattaa tosiaan olla suurta armoa. Saattaa esimerkiksi olla, että ihmisen on parempi kuolla kuin elää Baalin profeettana (1. Kun. 18:40).

Mutta tällainen puhe tietysti antaa lisää pontta kristittyjen pahuutta taivasteleville ateisteille. Sanottakoon siis varmuuden vuoksi, että Jumalalla yksin on oikeus arvioida ja päättää, mikä kenellekin on parasta. Kristityn tulee pyrkiä noudattamaan kaikessa Kristuksen esikuvaa, eikä Kristus jaellut kuolemantuomioita epäjumalanpalvelijoille tai kenellekään.

Sairaalla on aina oikeus kieltäytyä hoitojen jatkamisesta. Jokaisella pitäisikin olla hoitotahto, jossa hän määrittelee miten haluaa meneteltävän, jos ei ole silloin itse tajuissaan.

Lääketiede on kehittynyt niin, että ihmistä voidaan pitää koneen varassa elossa vaikka 10 vuotta, vaikka parantumisesta ei ole mitään toivoa. Sitäkin voisi pitää moraalittomana Luojan töihin puuttumisena.

Eutanasia ei ole sitä, että hyödytön ja kärsimystä pitkittävä hoito lopetetaan potilaan tahdosta. Senkin jälkeen potilas saa oireen mukaista hoitoa, kuten kipulääkitystä tms.

Aktiivinen eutanasia on sitä, että potilaalle annetaan jotain lääkettä, joka lopettaa elämän. Kuolinapu on taas sitä, että potilaalle määrätään ko. lääke, mutta potilas päättää itse koska sen ottaa.

Miksi
"Elämää ei tietysti ole annettu nautittavaksi eikä elämän ole tarkoituskaan olla miellyttävää tai mukavaa."
Tällä lauseella tietoisesti tuhotaan elämä lukemattomilta ihmisiltä.
Ihminen elää syyllisyydentunteessa surkean elämän, vaikka voisi elää hyvänkin elämän.
Olen nauttinut miellyttävästä ja mukavasta elämästä jo 50 vuotta, vaikka uskovaiset ovat tehneet parhaansa tuhotakseen sen.
Minä en halua kuolla kiduttamalla.
Haluan oikeuden eutanasiaan jos itse niin haluan.

uskohirviö kirjoitti:

Miksi
"Elämää ei tietysti ole annettu nautittavaksi eikä elämän ole tarkoituskaan olla miellyttävää tai mukavaa."
Tällä lauseella tietoisesti tuhotaan elämä lukemattomilta ihmisiltä.
Ihminen elää syyllisyydentunteessa surkean elämän, vaikka voisi elää hyvänkin elämän.
Olen nauttinut miellyttävästä ja mukavasta elämästä jo 50 vuotta, vaikka uskovaiset ovat tehneet parhaansa tuhotakseen sen.
Minä en halua kuolla kiduttamalla.
Haluan oikeuden eutanasiaan jos itse niin haluan.

Lue lisää

Yritin vain sanoa, että nautinto ei ole elämän tarkoitus. Jumala ei ole pannut meitä tänne nauttimaan, evankeliumi ei ole hedonismia. Synnin valtaamassa maailmassa elämän ei kuulu olla mukavaa ja miellyttävää. Pahuuden kuuluu vaivata ja häiritä meitä. Toki kärsimys on helppo unohtaa, jos sitä ei näe. Toisaalta jos kärsimystä näkee jatkuvasti, siihen on helppo turtua.

Kuitenkin kristinusko on suuri ilo, kaikesta synkkyydestään huolimatta.

Ristinalaisuus todellakin kuuluu tähän maalliseen elämään. Kenellä mikäkin "pistin lihassa" koetuksena ja joutuu juomaan ahdistuksen vettä ja syömään hädän leipää.

Olenkin lukenut teologian synkistä iloista: teologia on iloista, mutta synkeästi, sillä teologiassa käsitellään sellaisia vakavia aiheita kuin synti, saatana, helvetti/kadotus, Jumalan viha ja viimeinen tuomio.

On totta, että lääketieteen edistyminen on ollut osaltaan aiheuttamassa ongelmaa. Nykyään voidaan pitää hengissä ihmisiä, jotka ennen olisivat kuolleet.

Jos minä säätäisin velvollisuuksia, en säätäisi ihmiselle velvollisuutta elää. En vastusta eutanasiaa, jos en nyt varsinaisesti kannatakaan. En näe teologisia syitä yhtyä kristittyjen enemmistön (vai äänekkään vähemmistön?) eutanasiakantaan.

Mutta jos joillakuilla on oikeus saada kuolinapua, joillakuilla toisilla on velvollisuus antaa kuolinapua, ja "velvollisuus tappaa" kuulostaa huomattavasti pahemmalta kuin "oikeus kuolla" (kuoleminenhan ei ole koskaan ollut rikos, itsemurha kylläkin). Ihanneyhteiskunnassa ei olisi ihmisiä, joiden toimenkuvaan kuuluu ihmisten tappaminen. Kuolemantuomioon, jota toki pidän muutenkin vääränä ja barbaarisena, liittyy sama ongelma: jonkun täytyy toimia pyövelinä.

Oma kysymyksensä on tietysti se, keillä kaikilla eutanasiaan olisi oikeus. Ainakin Belgiassa myös mielisairaat voivat saada eutanasian. Psyykkinen kärsimys on toki sietämätöntä ja sitä paitsi vaikeammin lievitettävissä kuin fyysinen kipu, mutta milloin mielisairautta voidaan pitää parantumattomana (sikäli kuin sairauden parantumattomuus on yksi eutanasian saamisen edellytyksistä)? Fyysisesti terveillä mielisairailla on myös aina mahdollisuus tehdä itsemurha. Kyllä täältä onneksi ilman eutanasiaakin pois pääsee.

Siinäpä se, lääketieteen valtaisa kehittyminen on eräs keskeinen tekijä tässä problematiikassa. Henkilökohtaisesti olen jotenkin toisaalta - toisaalta tässä eutanasia-asiassa ja olen ymmärtänyt, että Suomessakin on jo käytäntönä passiivinen eutanasia (lopetetaan hoitaminen ja ruokinta, jopa nesteytys ja sitten vaan odotetaan potilaan kuolevan, kun toivoa parantumisesta ei ole).

Niin, jos aktiivinen eutanasia olisi olemassa, jotkut joutuisivat kamalaan asemaan eli heidän pitäisi lopettaa aktiiviseti toisen ihmisen elämä. Onko passiivinen eutanasiakaan sitten sen helpompaa, seurata sivusta monta päivää kuolinkamppailua.

Kuten toisaalla olen kirjoittanut, niin itselleni kuolemalla on vapahtajan kasvot. Olen kuullut erään papin sanovan, että kuolema on Jumalan varjeluksen äärimmäisin muoto.

doubting.thomas kirjoitti:

Siinäpä se, lääketieteen valtaisa kehittyminen on eräs keskeinen tekijä tässä problematiikassa. Henkilökohtaisesti olen jotenkin toisaalta - toisaalta tässä eutanasia-asiassa ja olen ymmärtänyt, että Suomessakin on jo käytäntönä passiivinen eutanasia (lopetetaan hoitaminen ja ruokinta, jopa nesteytys ja sitten vaan odotetaan potilaan kuolevan, kun toivoa parantumisesta ei ole).

Niin, jos aktiivinen eutanasia olisi olemassa, jotkut joutuisivat kamalaan asemaan eli heidän pitäisi lopettaa aktiiviseti toisen ihmisen elämä. Onko passiivinen eutanasiakaan sitten sen helpompaa, seurata sivusta monta päivää kuolinkamppailua.

Kuten toisaalla olen kirjoittanut, niin itselleni kuolemalla on vapahtajan kasvot. Olen kuullut erään papin sanovan, että kuolema on Jumalan varjeluksen äärimmäisin muoto.

Lue lisää

Kuolema on ilman muuta vapahtaja, koska maailma on niin pohjattoman surullinen paikka, ja sellaistakin puhutaan, että kuoleman jälkeen on luvassa jotain parempaa (minä ainakin uskon taivaaseen). Ehkä juuri siksi jotkut kristityt tapaavat vastustaa eutanasian lisäksi myös itsemurhaa: sinun pitää surra, et saa päästä helpolla, sinun on lunastettava taivaspaikkasi kärsimykselläsi.

Mutta itsemurhan voi nähdä myös uhrautumisena, ja uhrautuminen toisten puolesta on varmasti hyvää ja kristillistä (Joh. 15:13). Esimerkiksi minulla ei ole varsinaisesti läheisiä ihmisiä, elelen käytännössä erakkona ja syrjäytyneenä. Sitten kun vanhempani ovat kuolleet, minulla ei ole oikeastaan mitään positiivista ja epäitsekästä syytä jatkaa tätä maallista elämääni. Koska elossa pysyttelyni olisi joka tapauksessa pois toisilta ihmisiltä ja rasitteeksi luomakunnalle (kulutan resursseja korkean elintason maassa), eikö itsemurhan voisi tapauksessani nähdä uhrautumisena toisten puolesta ja siis moraalisesti kiitettävänä tekona? Eutanasiaan tällainen uhriajattelu ei sovi, koska eutanasiassa tappamisen suorittaa joku muu.

Pitäisikö sitten olla onnellinen, jotta itsemurha olisi uhri? Jos on onneton ja saanut elämästä tarpeekseen, onko itsemurha uhri ensinkään? Mutta onnellisena ei edes halua uhrautua (onnelliset ihmiset ovat sellaisia: itsekkäitä ja pahoja).

Toisaalta kristittynä on perusteltua ajatella, että tällä elämällä on jokin tarkoitus. Jumala ei ole suotta pannut meitä tänne. Voi olla, että vasta kuolemani jälkeen ymmärrän, miksi minun oli tarpeen elää tämä elämä. Voi siis olla, että myös sellaisten ihmisten, joiden kuolema ei satuttaisi ketään (ainakaan kovin paljon), on syytä pysytellä elossa, jos mahdollista. Minä ymmärrän kristinuskon joka tapauksessa hyvin tämänpuoleiseksi uskonnoksi. Juuri tämä maailma tässä ja nyt on tärkeä, elämän painopiste on tämänpuoleisuudessa (ja nimenomaan siksi maailma onkin niin pohjattoman surullinen paikka).

Enemmän tai vähemmän tuttuja fiiliksiä ja ajatuksia ja elämäntuntoja minullakin on. Minulla sosiaalinen elämä on viimeiset 4 vuotta kaventunut ja supistunut supistumistaan, ystäviä (tai "ystäviä") on häipynyt elämästä ja olen jotain 99% ajastani yksin (se 1 % on lähinnä työntekoa ja siihen liittyviä - aika ohuita - kontakteja).

Enpä koe minäkään mitään erityisempää syytä jatkaa tätä tylsää, tyhjää olemassaoloa (jos tätä nyt edes "elämäksi" voi sanoa) ja ei löydy resursseja elämäni kohentamiseen. Olen saanyt lohtua jotenkin kai kieroutuneesti siitä, kun suunnittelen erilaisia skenaarioita loppuelämäkseni eli miten ja missä kuolisin, nopeammin tai hitaammin, aktiivisemmin itse kuoleminen aiheuttamalla tai passiivisemmin ja epäsuoremmin.

Tuskinpa olisi minun haudallani itkijöitä ja tuskinpa moni jäisi kaipaamaan, eipähän tarvitsisi joutua yhteiskunnalle taakaksi ja valtion elätiksi. Olisi helpotus varmastikin kaikille kun elämäni loppuisi kertakaikkiaan.

Uskon minäkin, että Jumala on mutta silti en koe mitään erityisempää tarkoituksellisuutta tai sen suurempaa arvoa tällä olemassaolollani. Usein rukoilenkin, että kunpa kuolisin, ota henkeni että pääsisin haudan lepoon kuolonuneen tästä paskasta kurjasta maailmasta.

doubting.thomas kirjoitti:

Enemmän tai vähemmän tuttuja fiiliksiä ja ajatuksia ja elämäntuntoja minullakin on. Minulla sosiaalinen elämä on viimeiset 4 vuotta kaventunut ja supistunut supistumistaan, ystäviä (tai "ystäviä") on häipynyt elämästä ja olen jotain 99% ajastani yksin (se 1 % on lähinnä työntekoa ja siihen liittyviä - aika ohuita - kontakteja).

Enpä koe minäkään mitään erityisempää syytä jatkaa tätä tylsää, tyhjää olemassaoloa (jos tätä nyt edes "elämäksi" voi sanoa) ja ei löydy resursseja elämäni kohentamiseen. Olen saanyt lohtua jotenkin kai kieroutuneesti siitä, kun suunnittelen erilaisia skenaarioita loppuelämäkseni eli miten ja missä kuolisin, nopeammin tai hitaammin, aktiivisemmin itse kuoleminen aiheuttamalla tai passiivisemmin ja epäsuoremmin.

Tuskinpa olisi minun haudallani itkijöitä ja tuskinpa moni jäisi kaipaamaan, eipähän tarvitsisi joutua yhteiskunnalle taakaksi ja valtion elätiksi. Olisi helpotus varmastikin kaikille kun elämäni loppuisi kertakaikkiaan.

Uskon minäkin, että Jumala on mutta silti en koe mitään erityisempää tarkoituksellisuutta tai sen suurempaa arvoa tällä olemassaolollani. Usein rukoilenkin, että kunpa kuolisin, ota henkeni että pääsisin haudan lepoon kuolonuneen tästä paskasta kurjasta maailmasta.

Lue lisää

Augustinus katsoi viidennen käskyn kieltävän myös itsemurhan ja piti itsemurhaa syntinä, jota ei voi katua. Tuomas Akvinolainen esitti itsemurhaa vastaan kolme perustetta: itsemurha on luonnonvastaista, vahingoittaa yhteisöä ja rikkoo Jumalan omistusoikeutta ihmiseen. Näistä vain viimeinen on eksplisiittisesti teologinen. Kristikunnan kaksi tärkeintä ajattelijaa siis suhtautuivat itsemurhaan varsin jyrkästi. Tämä perintö tuntuu vaikuttavan protestanttisessakin kristillisyydessä, vaikka Raamatussa itsemurhaa ei tuomita mitenkään yksiselitteisesti.

Augustinuksen tulkintaan on tuskin syytä yhtyä. Olisi termien väärinkäyttöä sanoa itsemurhaa murhaksi. Itsemurha on selvästi eri asia kuin murha. Käytännössäkään emme suhtaudu itsemurhaajiin samalla tavalla kuin murhaajiin. Sama koskee esimerkiksi aborttia: vaikka olisi tottakin, että "abortti on murha", emme käytännössä pidä abortin tekijöitä murhaajina. Jos tapaisin ravintolassa naisen, joka kertoisi tehneensä abortin, tuskin ajattelisin asiasta sen kummempia, ja voisin vallan hyvin viettää illan hänen kanssaan. Mutta jos hän kertoisi tappaneensa 10-vuotiaan lapsensa, en ehkä lähtisi jatkoille hänen kanssaan (toki voisin lähteä, varsinkin jos olisin tarpeeksi päissäni, kuten totta kai olisinkin).

Akvinolaisen argumenteista vain toinen on hyvä: itsemurhaaja aiheuttaa vahinkoa yhteisölleen. Mutta jos tämä on ainoa syy olla tappamatta itseään, yhteisöttömillä saati yhteisölle tarpeettomilla tai haitallisilla ihmisillä ei ole syytä olla tappamatta itseään.

Ainoa syy hylkiön jatkaa elämää näyttäisi siis olevan Jumalan tarkoitus: jostain syystä Jumala on pannut ja tarkoittanut hylkiötkin tänne (tämä syy ehkä muistuttaa Akvinolaisen kolmatta perustetta). Mutta myös tämä on huono syy, koska samalla syyllä voi perustella mitä tahansa: eutanasia on väärin, koska jostain syystä Jumala on tarkoittanut, että kuolemansairas ihminen kärsii hirveästi ennen kuolemaansa.

Eutanasiaa vastaan on sentään keksittävissä joitain kelvollisia perusteluja, mutta hylkiön itsemurhaa vastaan ei ainuttakaan. Yleisin perustelu tuntuukin olevan "itsemurha vain on väärin ja synti, ja sillä hyvä". Se on sitä kristittyjen kuuluisaa kovasydämisyyttä.

Toisaalta on todettava, että Akvinolaisen ensimmäinen peruste (tai jokin sen tapainen peruste) on ehkä sittenkin paras. Vaikka en keksi yhtään hyvää syytä vastustaa hylkiön itsemurhaa, tuntuu silti väärältä antaa ihmisen tappaa itsensä. Jos joku tarpeeton ihminen olisi tappamassa itseään, yrittäisin joka tapauksessa estää häntä, vaikka en keksisi yhtään hyvää syytä. Enkä oikeastaan tiedä miksi tekisin niin. Se vain tuntuisi oikealta siinä tilanteessa.

Kiintoisaa oli lukea mitä esittelit kristikunnan suurten opettajien käsityksiä itsemurhasta. Juu, olen huomannut, että protestanttisellakin puolella ollaan hyvin yksimielisiä (ainakin konservatiisten tai fundamentalististen kristittyjen keskuudessa) siitä, että itsemurha tuomitaan yksikäsitteisesti ja armoa antamatta ja toivotetaan terve menoa helvettiin.

Minunkin nähdäkseni Raamattu (jossa mainitaan lyhyesti jokunen itsemurhatapaus) ei missään kohtaa ilmaise noiden itsensä lopettaneiden ihmisten ikuisuuskohtaloa eikä näytä sen kummemmin tuomitsevan tms. heidän tekoaan. En nyt ainakaan sellaista muista lukeneeni.

Ja käsky "älä tapa" on itse asiassa "älä murhaa" ja kielsi israelilaista murhaamasta toista israelilaista, eikä ollut totaalinen kaikenlaisen, esim. sodassa tapahtuvan tappamisen (tai eläinten tappamisen), kielto (näin ainakin olen lukenut selitettävän teologiassa).

Itsemurhaaja toki voi aiheuttaa vahinkoa yhteisölleen. Ajatellaan vaikka että perheellinen mies/nainen tappaa itsensä. Lapset jäävät toista vanhempaa vaille ja jälkeenjääneet kärsivät. Itsehän olen perheetön (olin 90-luvulla vuoden verran lapsettomassa parisuhteessa).

Kyllähän oli toki parasta, jos itsekukin - myös sellainen hylkiö tai tarpeettomaksi itsensä kokeva ihminen - jaksaisi elää luonnolliseen kuolemaan asti eikä tappaisi itseään (vaikkei juuri kukaan jäisi suremaan eikä vahinkoa yhteiskunnalle aiheutuisi, ainakaan paljon). Joskus vaan ihminen ei kertakaikkiaan kestä enempää "paskaa", jota päällensä kaatuu ja olo voi olla, että kukaan ei auta, ei Jumala eikä ihmiset ja ei löydy mitään toivon näköaloja, joista saisi jotain voimaa jatkaa eloaan.

Esim. paha masennus tai jokin muu vaikea psyykkinen sairaus voi suistaa ihmisen niin syvään ahdinkoon ja epätoivoon, että hän ei jaksa elää vaan lopettaa elämänsä. En minä ole mikään sellaisia ihmisiä tuomitsemaan enkä halua uskoa, että hyvä Jumala sellaisen ihmisparan sitten vielä heittää helvettiin kitumaan aina ja ikuisesti. Ensin elämä oli maanpäällistä helvettiä apua saamatta ja sitten pitäisi kärsiä vielä enemmän jossain helvetissä. Tuntuu varsin kohtuuttomalta ja armottomalta.

doubting.thomas kirjoitti:

Kiintoisaa oli lukea mitä esittelit kristikunnan suurten opettajien käsityksiä itsemurhasta. Juu, olen huomannut, että protestanttisellakin puolella ollaan hyvin yksimielisiä (ainakin konservatiisten tai fundamentalististen kristittyjen keskuudessa) siitä, että itsemurha tuomitaan yksikäsitteisesti ja armoa antamatta ja toivotetaan terve menoa helvettiin.

Minunkin nähdäkseni Raamattu (jossa mainitaan lyhyesti jokunen itsemurhatapaus) ei missään kohtaa ilmaise noiden itsensä lopettaneiden ihmisten ikuisuuskohtaloa eikä näytä sen kummemmin tuomitsevan tms. heidän tekoaan. En nyt ainakaan sellaista muista lukeneeni.

Ja käsky "älä tapa" on itse asiassa "älä murhaa" ja kielsi israelilaista murhaamasta toista israelilaista, eikä ollut totaalinen kaikenlaisen, esim. sodassa tapahtuvan tappamisen (tai eläinten tappamisen), kielto (näin ainakin olen lukenut selitettävän teologiassa).

Itsemurhaaja toki voi aiheuttaa vahinkoa yhteisölleen. Ajatellaan vaikka että perheellinen mies/nainen tappaa itsensä. Lapset jäävät toista vanhempaa vaille ja jälkeenjääneet kärsivät. Itsehän olen perheetön (olin 90-luvulla vuoden verran lapsettomassa parisuhteessa).

Kyllähän oli toki parasta, jos itsekukin - myös sellainen hylkiö tai tarpeettomaksi itsensä kokeva ihminen - jaksaisi elää luonnolliseen kuolemaan asti eikä tappaisi itseään (vaikkei juuri kukaan jäisi suremaan eikä vahinkoa yhteiskunnalle aiheutuisi, ainakaan paljon). Joskus vaan ihminen ei kertakaikkiaan kestä enempää "paskaa", jota päällensä kaatuu ja olo voi olla, että kukaan ei auta, ei Jumala eikä ihmiset ja ei löydy mitään toivon näköaloja, joista saisi jotain voimaa jatkaa eloaan.

Esim. paha masennus tai jokin muu vaikea psyykkinen sairaus voi suistaa ihmisen niin syvään ahdinkoon ja epätoivoon, että hän ei jaksa elää vaan lopettaa elämänsä. En minä ole mikään sellaisia ihmisiä tuomitsemaan enkä halua uskoa, että hyvä Jumala sellaisen ihmisparan sitten vielä heittää helvettiin kitumaan aina ja ikuisesti. Ensin elämä oli maanpäällistä helvettiä apua saamatta ja sitten pitäisi kärsiä vielä enemmän jossain helvetissä. Tuntuu varsin kohtuuttomalta ja armottomalta.

Lue lisää

Raamatussa on seitsemän itsemurhaa: https://bible.org/illustration/seven-suicides-bible

Kaikissa tapauksissa itsemurha mainitaan kuolinsyyksi varsin proosallisesti ja melkein kuin ohimennen. Yhdessäkään tapauksessa ei mielestäni ole luettavissa kielteistä saati tuomitsevaa suhtautumista. Ahitofelin itsemurhasta kerrotaan näin: "Mutta kun Ahitofel näki, ettei hänen neuvoaan noudatettu, hän satuloi aasin ja palasi kotiin omaan kaupunkiinsa. Annettuaan määräykset talonsa asioista hän hirttäytyi. Näin hän kuoli, ja hänet haudattiin isänsä hautaan." (2. Sam. 17:23) Ainakin Ahitofel haudattiin kunniallisesti isänsä hautaan. Kirkossa myöhemmin itsemurhaajat haudattiin häpeällisesti siunaamattomaan maahan.

Joku kirjoitti, että tietoisena valintana itsemurha on synti, ei muuten. Samalla perusteella hän piti eutanasiaa syntinä: eutanasian valitseva valitsee tietoisesti kuoleman. Mutta miten itsemurhan edes voisi valita tiedottomasti? Jos itsemurha ei ole tietoinen valinta, kyseessä ei ole varsinaisesti itsemurha, vaan onnettomuus tai kuoleminen sairauteen.

Luther sanoi, että itsemurhaaja on Paholaisen uhri. Hän vertasi itsemurhaajaa ihmiseen, joka joutuu metsässä ryöstäjän tappamaksi. Toisin sanoen itsemurha on murha, mutta murhaaja on Paholainen, ei itsemurhan tekijä itse. Tämä oli toki armollinen näkemys verrattuna Rooman kirkon senaikaiseen näkemykseen.

Lutherin "paholaishypoteesin" hengessä sanotaan usein, että itsemurhaaja ei ymmärrä, mitä on tekemässä, että mielisairaus on sumentanut hänen ajattelunsa tms. Näitä seikkoja pidetään sitten lieventävinä asianhaaroina. Oman kokemukseni mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Itsetuhoiset ihmiset eivät ilman muuta ole mitään avuttomia, todellisuudesta vieraantuneita reppanoita, ainoastaan epätoivoisia.

Kyllä minä ainakin itsetuhoisimpina aikoinani ymmärrän varsin hyvin, mitä olen tekemässä, eikä ajatteluni ole todellisuudesta vieraantunutta tai sumeaa. Olen esimerkiksi synkkinä aikoina ryhtynyt tekemään kaikenlaisia valmisteluja (hankkinut makuni mukaiset "itsemurhavälineet" ja sen sellaista). Toimin siis suunnitelmallisesti ja päämäärätietoisesti. Kaikki valintani ovat tietoisia. Tuntuisi perin oudolta sanoa, että jos tappaisin itseni, en itse asiassa tappaisi itseäni, vaan minut tappaisi Paholainen. Ei, kyllä minä ihan itse tapan itseni, ja tiedän ja ymmärrän kyllä, mitä olen tekemässä. En ole mikään syyntakeeton lapsi. Jos saman synkkyden vallassa tekisin henkirikoksen, minua ei takuulla todettaisi oikeudessa syyntakeettomaksi.

Mutta jos ajatellaan, että ihmistä ei voida pitää vastuullisena mistään teosta, jolle hänellä ei ole todellista, varteenotettavaa vaihtoehtoa, päästäneen lähelle "itsemurhan oikeutusta". Epätoivo on aito umpikuja: mitään ulospääsyä ei kerta kaikkiaan näytä olevan. Verrataan tätä 9/11-iskun uhrien tilanteeseen: kuollako liekkeihin vai hypätäkö ikkunasta ja kuolla? Emme sano, että se, joka tietoisesti valitsee hypätä, tekee väärin, emmekä katso hänen olevan vastuussa kuolemastaan. Itsemurhaajan tilanteessa on jotain samaa: hänellä ei ole todellisia vaihtoehtoja.

Voidaan tietysti sanoa, että itsemurhaaja erehtyy, että vaihtoehtoja kyllä on. Onko todella? Ehkä on, ehkä ei, mutta erehtyminen ei sentään ole syntiä.

En missään tapauksessa halua puhua itsemurhasta myönteisesti, mutta ei minulla ole sydäntä sitä synniksikään julistaa. Mutta jos itsemurha onkin synti, niin mitä sitten? Viimeisen teon perusteellako ihminen määritellään? Kiroilukin lienee synti. Jos viimeiset sanani tässä maailmassa ovat "voi saatanan perkele", niin mitä sitten?

Enpä muistanutkaan, että Raamatusta löytyy jopa 7 itsemurhatapausta. Aika monta. Afitofelin itsemurhakertomus on todellakin varsin neutraali, toteava, ei tuomitseva eikä synniksi julistava tms. negatiivista ja hänelle annettiin lisäksi kunniallinen hautaus ilman sen kummempaa problematisointia.

Lutherin näkemyksestä itsemurhaan en ollut ennen lukenutkaan. Tosiaan armahtavampi näkemys Lutherilla kuin noilla katolilaisilla teologeilla.

Niinpä, kyllä minunkin ajatteluni on ollut ihan terävää ja omalla tavallaan rationaalista ja selkeää silloin kun olen itsemurhaa miettinyt sekä kehitellyt monta eri tapaa, monessa vaihtoehtoisessa paikassa, missä lopettaisin elämäni, jos mitään muuta ulospääsyä ahdingoista ei löydy. Minkään "hulluuden sumentama" ei ajatteluni ole ollut. Tai no, ehkä joku voisi sanoa, että olen ollut sairaalla tavalla rationaalinen ja käyttänyt itsemurha- ja tuhoutumisskenaarioitani ahdistuksen venttiilinä.

Jotkut käsittääkseni puhuvat, että itsemurha on kadottava synti siksi, kun sitä ei voi enää katua ja anteeksi pyytää, kun kerran on kuollut. Mutta ei kait ikuisuuskohtalo siitä voi riippua onko onnistunut ja pystynyt tunnustamaan jokaikisen synnin (ja vieläpä tunnistamaan milloin mitkäkin teot tai tekemättä jättämiset synneiksi). Ja ei kai se vihoviimeinen ajatus, sana tai teko (kuten esim kuoleminen viimeisinä sanoinaan se "voi saatanan perkele") voi nollata koko ihmisen aiempaa elämää ja uskonvakaumusta ja tehdä tyhjästä pelastuksen osallisuutta, jos oli uskonut Kristukseen.

Eikä reformaattorien mukaan ole välttämätöntä eikä edes mahdillista tunnistaa ja tunnustaa jokaikistä yksittäistä syntiä.

herrens_tiggare kirjoitti:

On totta, että lääketieteen edistyminen on ollut osaltaan aiheuttamassa ongelmaa. Nykyään voidaan pitää hengissä ihmisiä, jotka ennen olisivat kuolleet.

Jos minä säätäisin velvollisuuksia, en säätäisi ihmiselle velvollisuutta elää. En vastusta eutanasiaa, jos en nyt varsinaisesti kannatakaan. En näe teologisia syitä yhtyä kristittyjen enemmistön (vai äänekkään vähemmistön?) eutanasiakantaan.

Mutta jos joillakuilla on oikeus saada kuolinapua, joillakuilla toisilla on velvollisuus antaa kuolinapua, ja "velvollisuus tappaa" kuulostaa huomattavasti pahemmalta kuin "oikeus kuolla" (kuoleminenhan ei ole koskaan ollut rikos, itsemurha kylläkin). Ihanneyhteiskunnassa ei olisi ihmisiä, joiden toimenkuvaan kuuluu ihmisten tappaminen. Kuolemantuomioon, jota toki pidän muutenkin vääränä ja barbaarisena, liittyy sama ongelma: jonkun täytyy toimia pyövelinä.

Oma kysymyksensä on tietysti se, keillä kaikilla eutanasiaan olisi oikeus. Ainakin Belgiassa myös mielisairaat voivat saada eutanasian. Psyykkinen kärsimys on toki sietämätöntä ja sitä paitsi vaikeammin lievitettävissä kuin fyysinen kipu, mutta milloin mielisairautta voidaan pitää parantumattomana (sikäli kuin sairauden parantumattomuus on yksi eutanasian saamisen edellytyksistä)? Fyysisesti terveillä mielisairailla on myös aina mahdollisuus tehdä itsemurha. Kyllä täältä onneksi ilman eutanasiaakin pois pääsee.

Lue lisää

Toki on aina mahdollista tehdä itsemurha. Mutta valitettavasti ne yritykset menevät joskus mönkään. Esim. lääkkeiden nieleminen ja niiden sisällä pysyminen ei aina onnistu. Nuoret ihmiset ovat yrittäneet itsemurhaa ja päätyneet loppuiäkseen pyörätuoliin ja dialyysiin.

Kyllä mielenterveysongelmatkin voivat aiheuttaa kauheaa kärsimystä. Esim. tilanteissa joisa olisi pelottavia harhoja, joita ei saada kuriin lääkityksellä. Tällainen potilas voi myös pelätä, että hän vaarallinen ympäristölleen. Puhumattakaan vakavasta depressiosta, joka ei reagoi lääkkeisiin.

Takuuvarmasti hengen vieviä lääkkeitä ei saa kuin lääkärin määräyksestä. Muilla leikkiminen on kuin venäläistä rulettia. Eivätkä muutkaan vaihtoehdot lähteä täältä kuulosta kivoilta tai inhimillisiltä. Eikä sairas ihminen pysty niitä edes itse toteuttamaan.

ettäsilleen kirjoitti:

Toki on aina mahdollista tehdä itsemurha. Mutta valitettavasti ne yritykset menevät joskus mönkään. Esim. lääkkeiden nieleminen ja niiden sisällä pysyminen ei aina onnistu. Nuoret ihmiset ovat yrittäneet itsemurhaa ja päätyneet loppuiäkseen pyörätuoliin ja dialyysiin.

Kyllä mielenterveysongelmatkin voivat aiheuttaa kauheaa kärsimystä. Esim. tilanteissa joisa olisi pelottavia harhoja, joita ei saada kuriin lääkityksellä. Tällainen potilas voi myös pelätä, että hän vaarallinen ympäristölleen. Puhumattakaan vakavasta depressiosta, joka ei reagoi lääkkeisiin.

Takuuvarmasti hengen vieviä lääkkeitä ei saa kuin lääkärin määräyksestä. Muilla leikkiminen on kuin venäläistä rulettia. Eivätkä muutkaan vaihtoehdot lähteä täältä kuulosta kivoilta tai inhimillisiltä. Eikä sairas ihminen pysty niitä edes itse toteuttamaan.

Lue lisää

Niin, nykyiselle uusavuttomalle pullamössönuorisolle pitää kuolemakin kantaa hopeatarjottimella nenän eteen. Toista se oli ennen, kun miehet olivat miehiä eivätkä mitään marisevia vellihousuja.

Tulispa jo sota ja erottelis jyvät akanoista.

doubting.thomas kirjoitti:

Enpä muistanutkaan, että Raamatusta löytyy jopa 7 itsemurhatapausta. Aika monta. Afitofelin itsemurhakertomus on todellakin varsin neutraali, toteava, ei tuomitseva eikä synniksi julistava tms. negatiivista ja hänelle annettiin lisäksi kunniallinen hautaus ilman sen kummempaa problematisointia.

Lutherin näkemyksestä itsemurhaan en ollut ennen lukenutkaan. Tosiaan armahtavampi näkemys Lutherilla kuin noilla katolilaisilla teologeilla.

Niinpä, kyllä minunkin ajatteluni on ollut ihan terävää ja omalla tavallaan rationaalista ja selkeää silloin kun olen itsemurhaa miettinyt sekä kehitellyt monta eri tapaa, monessa vaihtoehtoisessa paikassa, missä lopettaisin elämäni, jos mitään muuta ulospääsyä ahdingoista ei löydy. Minkään "hulluuden sumentama" ei ajatteluni ole ollut. Tai no, ehkä joku voisi sanoa, että olen ollut sairaalla tavalla rationaalinen ja käyttänyt itsemurha- ja tuhoutumisskenaarioitani ahdistuksen venttiilinä.

Jotkut käsittääkseni puhuvat, että itsemurha on kadottava synti siksi, kun sitä ei voi enää katua ja anteeksi pyytää, kun kerran on kuollut. Mutta ei kait ikuisuuskohtalo siitä voi riippua onko onnistunut ja pystynyt tunnustamaan jokaikisen synnin (ja vieläpä tunnistamaan milloin mitkäkin teot tai tekemättä jättämiset synneiksi). Ja ei kai se vihoviimeinen ajatus, sana tai teko (kuten esim kuoleminen viimeisinä sanoinaan se "voi saatanan perkele") voi nollata koko ihmisen aiempaa elämää ja uskonvakaumusta ja tehdä tyhjästä pelastuksen osallisuutta, jos oli uskonut Kristukseen.

Eikä reformaattorien mukaan ole välttämätöntä eikä edes mahdillista tunnistaa ja tunnustaa jokaikistä yksittäistä syntiä.

Lue lisää

Takana voi olla myös sellainen näkemys, että "oikea uskovainen" ei koskaan tekisi itsemurhaa. Itsemurhan ei siis katsota niinkään mitätöivän ihmisen uskoa kuin todistavan, että mitään uskoa ei alun alkaenkaan ollut. Jotkut nimittäin mitä ilmeisimmin uskovat, että "oikea uskovainen" ei tupakoi, ei masturboi, ei pukeudu minihameeseen jne. On siis määrätty kaikenlaisia typeriä ja pikkumaisia sääntöjä, jotka muistuttavat lähinnä juutalaisia puhtaussäädöksiä ja joiden noudattamista pidetään "oikean uskovaisen" tuntomerkkinä.

Reformaation sanoma on, että usko ei ole suoritus. Suoritususkoa on yhtä lailla aneiden ostaminen kuin naurettavien kieltolistojen laatiminen. Molemmissa tapauksissa usko on tekemistä, ei olemista. Suoritususkon valossa itsemurha voidaan hyvinkin nähdä synniksi, joka kadottaa, koska itsemurhaaja ei ehdi katua syntiään, tai sitten itsemurhaa pidetään samanlaisena pahana kuin tupakointia, masturbointia ja minihameeseen pukeutumista, jotka eivät myöskään kuulu "oikean uskovaisen" elämään.

Sitten lienee sellaistakin, että kiistetään se mahdollisuus, että "oikea uskovainen" voisi ylipäänsä olla niin epätoivoinen, että harkitsisi itsemurhaa. Vedotaan ehkä Jeesuksen sanoihin: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)

Niin, tokihan jotkut vaativat, että "oikea" kristitty se vaan ahdistuksissa ja vaivoissansa veisailee ilovirsiä ja ylistää ja iloitsee ja kiittää Jumalaa. Jos siinä on "oikean" kristityn kriteeri niin meikäläisen on parempi jättää mainitsematta olevansa minkään sortin kristitty tai teisti.

No Jeesus kyllä ristillä näytti kokevan melkoista epätoivoa yms. tunteita huutaessaan tuskissaan "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?". Ei veisannut ylistystä ja iloa hymyssä suin. Tuskinpa meidän tarvitsee olla parempia kuin Jeesus.

herrens_tiggare kirjoitti:

Raamatussa on seitsemän itsemurhaa: https://bible.org/illustration/seven-suicides-bible

Kaikissa tapauksissa itsemurha mainitaan kuolinsyyksi varsin proosallisesti ja melkein kuin ohimennen. Yhdessäkään tapauksessa ei mielestäni ole luettavissa kielteistä saati tuomitsevaa suhtautumista. Ahitofelin itsemurhasta kerrotaan näin: "Mutta kun Ahitofel näki, ettei hänen neuvoaan noudatettu, hän satuloi aasin ja palasi kotiin omaan kaupunkiinsa. Annettuaan määräykset talonsa asioista hän hirttäytyi. Näin hän kuoli, ja hänet haudattiin isänsä hautaan." (2. Sam. 17:23) Ainakin Ahitofel haudattiin kunniallisesti isänsä hautaan. Kirkossa myöhemmin itsemurhaajat haudattiin häpeällisesti siunaamattomaan maahan.

Joku kirjoitti, että tietoisena valintana itsemurha on synti, ei muuten. Samalla perusteella hän piti eutanasiaa syntinä: eutanasian valitseva valitsee tietoisesti kuoleman. Mutta miten itsemurhan edes voisi valita tiedottomasti? Jos itsemurha ei ole tietoinen valinta, kyseessä ei ole varsinaisesti itsemurha, vaan onnettomuus tai kuoleminen sairauteen.

Luther sanoi, että itsemurhaaja on Paholaisen uhri. Hän vertasi itsemurhaajaa ihmiseen, joka joutuu metsässä ryöstäjän tappamaksi. Toisin sanoen itsemurha on murha, mutta murhaaja on Paholainen, ei itsemurhan tekijä itse. Tämä oli toki armollinen näkemys verrattuna Rooman kirkon senaikaiseen näkemykseen.

Lutherin "paholaishypoteesin" hengessä sanotaan usein, että itsemurhaaja ei ymmärrä, mitä on tekemässä, että mielisairaus on sumentanut hänen ajattelunsa tms. Näitä seikkoja pidetään sitten lieventävinä asianhaaroina. Oman kokemukseni mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Itsetuhoiset ihmiset eivät ilman muuta ole mitään avuttomia, todellisuudesta vieraantuneita reppanoita, ainoastaan epätoivoisia.

Kyllä minä ainakin itsetuhoisimpina aikoinani ymmärrän varsin hyvin, mitä olen tekemässä, eikä ajatteluni ole todellisuudesta vieraantunutta tai sumeaa. Olen esimerkiksi synkkinä aikoina ryhtynyt tekemään kaikenlaisia valmisteluja (hankkinut makuni mukaiset "itsemurhavälineet" ja sen sellaista). Toimin siis suunnitelmallisesti ja päämäärätietoisesti. Kaikki valintani ovat tietoisia. Tuntuisi perin oudolta sanoa, että jos tappaisin itseni, en itse asiassa tappaisi itseäni, vaan minut tappaisi Paholainen. Ei, kyllä minä ihan itse tapan itseni, ja tiedän ja ymmärrän kyllä, mitä olen tekemässä. En ole mikään syyntakeeton lapsi. Jos saman synkkyden vallassa tekisin henkirikoksen, minua ei takuulla todettaisi oikeudessa syyntakeettomaksi.

Mutta jos ajatellaan, että ihmistä ei voida pitää vastuullisena mistään teosta, jolle hänellä ei ole todellista, varteenotettavaa vaihtoehtoa, päästäneen lähelle "itsemurhan oikeutusta". Epätoivo on aito umpikuja: mitään ulospääsyä ei kerta kaikkiaan näytä olevan. Verrataan tätä 9/11-iskun uhrien tilanteeseen: kuollako liekkeihin vai hypätäkö ikkunasta ja kuolla? Emme sano, että se, joka tietoisesti valitsee hypätä, tekee väärin, emmekä katso hänen olevan vastuussa kuolemastaan. Itsemurhaajan tilanteessa on jotain samaa: hänellä ei ole todellisia vaihtoehtoja.

Voidaan tietysti sanoa, että itsemurhaaja erehtyy, että vaihtoehtoja kyllä on. Onko todella? Ehkä on, ehkä ei, mutta erehtyminen ei sentään ole syntiä.

En missään tapauksessa halua puhua itsemurhasta myönteisesti, mutta ei minulla ole sydäntä sitä synniksikään julistaa. Mutta jos itsemurha onkin synti, niin mitä sitten? Viimeisen teon perusteellako ihminen määritellään? Kiroilukin lienee synti. Jos viimeiset sanani tässä maailmassa ovat "voi saatanan perkele", niin mitä sitten?

Lue lisää

Lainaus: "Epätoivo on aito umpikuja: mitään ulospääsyä ei kerta kaikkiaan näytä olevan. Verrataan tätä 9/11-iskun uhrien tilanteeseen: kuollako liekkeihin vai hypätäkö ikkunasta ja kuolla?"

Tämä on hyvä esimerkki. Tilanne oli konkreettinen ja nopea kuolema väistämätön. Kenellekään ei tule mieleen epäillä, etteikö kyse olisi aidosta epätoivosta. Itsemurhaajilla on aika harvoin kyse näin konkreettisesta ja ristiriidattomasta tilanteesta. Sairauden loppuvaiheissa toki tilanne voi näin olla, mutta käsittääkseni valtaosa itsemurhan yrittäjistä on elämän turhauttamia. Tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka (toisin kuin sinä) luulevat, että elämä on annettu nautittavaksi ja elämän on tarkoitus olla miellyttävää ja mukavaa. Kun sitten tällaiseen (tai johonkin muuhun vinoutuneeseen) ajattelutapaan ehdollistunut ihminen törmää vaikeuksiin, hän altistuu väärän maailmankuvan tuottamaan itsemurhariskiin.

Samalla tavalla meidän itse kunkin pään sisäinen maailmamme voi olla ehdollistunut joihinkin tiettyihin asioihin ilman, että nuo asiat olisivat oikeasti elämälle välttämättömiä. Ei ole harvinaista, että ihminen huijaa itseään luulemaan, että juuri hänen näkemyksensä elämästä on todellista elämää.

Jeesuksen seuraaminen ei ole helppoa. Apostolit olivat sitoutuneet Jeesuksen agendaan siinä määrin, että Jeesuksen kuoltua Pietarikin olisi vallan hyvin voinut ottaa itsensä hengiltä. Hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaikka inhimillisesti katsoen hän oli menettänyt kasvonsa täydellisesti. Hän jaksoi, koska porukka ei häntä hylännyt ja ennen kaikkea koska Jeesus oli jo etukäteen valmistanut häntä:

"Simon, Simon! Saatana on tavoitellut teitä valtaansa seuloakseen teitä niin kuin viljaa. Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi raukeaisi tyhjiin. Ja kun olet palannut takaisin, vahvista veljiäsi." Luuk 22:31-32

Varsin lähellä saattaa olla tämä aika:
"Silloin on oleva suuri ahdistus, jonka kaltaista ei ole ollut maailman alusta tähän asti eikä tule koskaan olemaan. Ellei niitä päiviä lyhennettäisi, yksikään ihminen ei pelastuisi. Mutta valittujen tähden ne päivät lyhennetään." Matt 24:21-22

Siksi meidänkään ei tule menettää toivoamme, sillä meillä on etuoikeus rohkaista toisiamme ja pitää huolta maahan painetuista, murheellisista ja heikoista, jotta vihollinen ei pääsisi meistä voitolle.

EJKR kirjoitti:

Lainaus: "Epätoivo on aito umpikuja: mitään ulospääsyä ei kerta kaikkiaan näytä olevan. Verrataan tätä 9/11-iskun uhrien tilanteeseen: kuollako liekkeihin vai hypätäkö ikkunasta ja kuolla?"

Tämä on hyvä esimerkki. Tilanne oli konkreettinen ja nopea kuolema väistämätön. Kenellekään ei tule mieleen epäillä, etteikö kyse olisi aidosta epätoivosta. Itsemurhaajilla on aika harvoin kyse näin konkreettisesta ja ristiriidattomasta tilanteesta. Sairauden loppuvaiheissa toki tilanne voi näin olla, mutta käsittääkseni valtaosa itsemurhan yrittäjistä on elämän turhauttamia. Tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka (toisin kuin sinä) luulevat, että elämä on annettu nautittavaksi ja elämän on tarkoitus olla miellyttävää ja mukavaa. Kun sitten tällaiseen (tai johonkin muuhun vinoutuneeseen) ajattelutapaan ehdollistunut ihminen törmää vaikeuksiin, hän altistuu väärän maailmankuvan tuottamaan itsemurhariskiin.

Samalla tavalla meidän itse kunkin pään sisäinen maailmamme voi olla ehdollistunut joihinkin tiettyihin asioihin ilman, että nuo asiat olisivat oikeasti elämälle välttämättömiä. Ei ole harvinaista, että ihminen huijaa itseään luulemaan, että juuri hänen näkemyksensä elämästä on todellista elämää.

Jeesuksen seuraaminen ei ole helppoa. Apostolit olivat sitoutuneet Jeesuksen agendaan siinä määrin, että Jeesuksen kuoltua Pietarikin olisi vallan hyvin voinut ottaa itsensä hengiltä. Hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaikka inhimillisesti katsoen hän oli menettänyt kasvonsa täydellisesti. Hän jaksoi, koska porukka ei häntä hylännyt ja ennen kaikkea koska Jeesus oli jo etukäteen valmistanut häntä:

"Simon, Simon! Saatana on tavoitellut teitä valtaansa seuloakseen teitä niin kuin viljaa. Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi raukeaisi tyhjiin. Ja kun olet palannut takaisin, vahvista veljiäsi." Luuk 22:31-32

Varsin lähellä saattaa olla tämä aika:
"Silloin on oleva suuri ahdistus, jonka kaltaista ei ole ollut maailman alusta tähän asti eikä tule koskaan olemaan. Ellei niitä päiviä lyhennettäisi, yksikään ihminen ei pelastuisi. Mutta valittujen tähden ne päivät lyhennetään." Matt 24:21-22

Siksi meidänkään ei tule menettää toivoamme, sillä meillä on etuoikeus rohkaista toisiamme ja pitää huolta maahan painetuista, murheellisista ja heikoista, jotta vihollinen ei pääsisi meistä voitolle.

Lue lisää

Yksi ryhtyy kasvissyöjäksi ja joutuu luopumaan lempiruoastaan, toinen konttaa aamuyöllä kylpyhuoneessa ja hakkaa päätä lattiaan: edellinen kuuluu niihin, jotka eivät pidä nautintoa elämän tarkoituksena, jälkimmäinen niihin, joista itsemurha näyttää ainoalta vaihtoehdolta. Oikealla maailmankuvalla voi olla merkitystä edellisessä tapauksessa, jälkimmäisessä ei. Tarkoitukseni ei ollut trivialisoida kärsimystä elämänfilosofiaksi. Siellä kylpyhuoneen lattialla ei kiinnosta, nousiko Kristus kuolleista vai ei.

herrens_tiggare kirjoitti:

Yksi ryhtyy kasvissyöjäksi ja joutuu luopumaan lempiruoastaan, toinen konttaa aamuyöllä kylpyhuoneessa ja hakkaa päätä lattiaan: edellinen kuuluu niihin, jotka eivät pidä nautintoa elämän tarkoituksena, jälkimmäinen niihin, joista itsemurha näyttää ainoalta vaihtoehdolta. Oikealla maailmankuvalla voi olla merkitystä edellisessä tapauksessa, jälkimmäisessä ei. Tarkoitukseni ei ollut trivialisoida kärsimystä elämänfilosofiaksi. Siellä kylpyhuoneen lattialla ei kiinnosta, nousiko Kristus kuolleista vai ei.

Lue lisää

Sinulla on varmaan jokin tietty kuva siitä, mitä ajatuksia siellä kylpyhuoneen lattialla päässä voi liikkua, mutta minä en sitä tavoita. Olen itsekin siellä joskus kierinyt kivusta tuskanhikisenä ja huutanut Herraa avuksi, koska tiedän, että hän kulkee rinnallani ahdistuksessani:

"Kaikissa heidän ahdistuksissaan oli hänelläkin ahdistus." Jes 63:9

Kuitenkin tiedän myös, että ihminen voi siellä lattialla tuskailla lukemattomia erilaisia asioita: esim. samoja Jumalan antamia ahdistuksia kuin Job tai sitten ihan omien syntien ja maailman murheen kantamisen seurauksia.

"Jumalan mielen mukainen murhe näet saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei tarvitse katua. Maailman murhe sen sijaan tuottaa kuoleman." 2 Kor 7:10

"Mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa." 1 Piet 2:20

Tuota olen itsekin välillä miettinyt, että koskahan aletaan vaatia/ehdottaa, että esim vanhukset, parantumattomasti sairaat ja vammaiset täytyy armomurhata, jotta valtio pääsee sitä rasittavista eläteistään eroon. Poikkeuksellisen vaikeat ajat voivat johtaa poikkeuksellisiin tekoihin (tai siis tekoihin, joita on historiassa esiintynyt ennen).

doubting.thomas kirjoitti:

Tuota olen itsekin välillä miettinyt, että koskahan aletaan vaatia/ehdottaa, että esim vanhukset, parantumattomasti sairaat ja vammaiset täytyy armomurhata, jotta valtio pääsee sitä rasittavista eläteistään eroon. Poikkeuksellisen vaikeat ajat voivat johtaa poikkeuksellisiin tekoihin (tai siis tekoihin, joita on historiassa esiintynyt ennen).

Lue lisää

Lähtisin parantumattomasti sairaana mielelläni sellaisesta maailmasta. Toki tuollainen mahdollisuus lainsäädännöllä estettäisiin.

Hoidosta tai hoitamatta jättämisestä päättävät aina potilas ja lääkäri yhteisymmärryksessä. Ongelmatilanne syntyy vain silloin kun potilas ei pysty enää ottamaan kantaa hoitoonsa. Näiden tilanteiden varalta pitäisi jokaisella olla hoitotestamentti. Silloin omaiset eivät joudu pohtimaan mikä potilaan tahto on.

doubting.thomas kirjoitti:

Tuota olen itsekin välillä miettinyt, että koskahan aletaan vaatia/ehdottaa, että esim vanhukset, parantumattomasti sairaat ja vammaiset täytyy armomurhata, jotta valtio pääsee sitä rasittavista eläteistään eroon. Poikkeuksellisen vaikeat ajat voivat johtaa poikkeuksellisiin tekoihin (tai siis tekoihin, joita on historiassa esiintynyt ennen).

Lue lisää

Nykyäänkin valitaan hoitoennusteen perusteella ketä hoidetaan ja ketä jätetään hoitamatta. Ja rikkaat saavat maailmanlaajuisesti kalliita hoitoja, joita köyhille ei edes ehdoteta. Sitä voisi kutsua myös passiiviseksi eutanasiaksi. Aktiivinen saattaisi olla armeliaampaa.

doubting.thomas kirjoitti:

Tuota olen itsekin välillä miettinyt, että koskahan aletaan vaatia/ehdottaa, että esim vanhukset, parantumattomasti sairaat ja vammaiset täytyy armomurhata, jotta valtio pääsee sitä rasittavista eläteistään eroon. Poikkeuksellisen vaikeat ajat voivat johtaa poikkeuksellisiin tekoihin (tai siis tekoihin, joita on historiassa esiintynyt ennen).

Lue lisää

En pidä ollenkaan mahdottomana, että "turhista ihmisistä" aletaan vaivihkaa hankkiutua eroon. Kuoleman valitseminen tehdään kuitenkin muodollisesti vapaaehtoiseksi, koska vapaus on tärkeää (veljeys ja tasa-arvo eivät niinkään).

Ensimmäinen skenaario: Sikiöseulonnat tulevat pakollisiksi. Jos sikiö havaitaan vammaiseksi, äidillä on kyllä oikeus pitää lapsi, mutta vammaisen lapsen mahdollisesti tarvitsemia hoitoja ei kustanneta julkisista varoista, eikä vammaisesta lapsesta makseta lapsilisiä. Osa kansasta on helppo taivuttaa tällaisen politiikan taakse: "Miksi veronmaksajien pitäisi elättää sinun vammaista lastasi? Elämä on valintoja. Kenenkään ei ole pakko synnyttää vammaista lasta." Näin vain rikkailla on varaa antaa vammaisen lapsensa elää, köyhillä on oikeus valita vapaasti abortti.

Toinen skenaario: Monet ovat jo nyt sitä mieltä, että tupakoitsijan keuhkosyöpähoitoja ei pitäisi kustantaa verovaroin. Seuraava, looginen askel on, että tupakoitsijan saattohoitoakaan ei makseta. Kun eutanasia aikanaan otetaan käyttöön, keuhkosyöpään tai muuhun vakavaan tupakkasairauteen sairastuneella köyhällä tupakoitsijalla on oikeus valita vapaasti eutanasia. Kun tupakoitsijoiden keuhkosyövät on saatu pois julkista terveydenhuoltoa rasittamasta, on helppo perustella, miksi muidenkaan "itse aiheutettujen" sairauksien hoitoja ei pidä kustantaa verovaroin.

Kyllä se varmastikin talouden pakottamana menee, nopeammin tai hitaammin, tuollaiseen kehitykseen ja eutanasia tulee. Pakotettuna tai vapaaehtoisena pakkona:"ei sinun ole pakko mennä kunnan eutanasiaklinikalle, mutta jos sinä parantumattomasti sairas/vammainen/sairaalloinen kalliita hoitova tarvitseva vanhus et sinne mene armomurhattavaksi niin sinulta katkaistaan kaikki tuet ja eläkkeet ja elä miten elät sitten, mutta mitään et saa".

Juu, tupakoitsijoilta, juopoilta, narkkareilta ja lihavilta hoidot ja tuet pois ja kustantakoot itse hoitonsa jos jotain hoitoa haluavat. Yhteiskunta ei tuollaisia tue eikä auta mitenkään...tähän varmaan mennään talouden pakottamana.

Tänään ja eilen taas niin raskas olo ollut, että tervehtisin ilolla, jos olisi pakollinen eutanasia tai edes vapaaehtoinen ja kunnissa olisi sellainen eutanasiaklinikka. Menisin vaikka tältä istumalta sinne kuolemaan mieluusti.

En tiedä, pitäisköhän heittää vinkkiä tällaisesta ministeri Orpolle.

Synkeä skenaarioni: hallitus leikkaa kaikilta kaiken pois jättäen kaikki oman onnensa nojaan, mutta lähettää asiasta päätöksen kirjeessä jokaiselle, ja kirjeessä on itsemurhan tekoon kertalaakista ja kivuttomasti tappava myrkkypilleri.

Ei ole pakko tehdä itsemurhaa sillä pillerillä sitten, mutta oletpahan omillasi ja katsotaan miten kauan elät rahatta, ruuatta, vedettä, koditta kun mistään et rahaa saa, eikä töitä ole ja vaikka olisi et niihin kelpaa.

Täyteen tuli!