Nyt näkyy paljon erilaisia keräyksiä ja lahjoitus pyyntöjä. Mahtavaa että ihmisillä on halua auttaa. Näin minäkin vielä teen .
Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta että ihmiset mielummin lahjoittavat ja auttavat tuntematonta kun mm. omaa sukua tai perhettä. En missään nimessä vähättele kenenkään avuntarvetta, luoja suokoon tarvitsisin sitä itsekkin mutta onko tyydyttävämpää ja helpompaa auttaa sitä tuntematonta kun omiaan?
Melkein voisin väittää että suureltaosalta löytyisi myös avuntarvitsija ihan läheltä mutta apua ei sinne tarjota koska sieltä ei saa omaa mieltä tyydyttävää tarinaa siitä kuinka asiat ovat menneet. Olenko ihan hakoteillä?
Onko avunsaannin edellytys aina se että asiat vaan tapahtuvat ja mikään ei ole omaa vikaa?
Peilaan tässä itseäni. Kaikki ongelmat ja vaikeudet on itseaiheuttettuja sitä faktaa en voi muuttaa. Olenko siis ansainnut osani ja siksi avun ulkopuolella? En voi kertoa olevani onnettomuuden tai suuren vääryyden uhri joten olen ikään kuin turha ja nyt minun pitää kulkea kärsimyksen ja nöyryytyksentie koska niin kuuluu tehdä ja se opettaa, tosiaanko?
En saa mitään tyydytystä kenenkään vaikeuksista enkä toivo niitä kenellekkään, jotenkin tässä vaan tuntuu olevan myös luokitus sille kuka sen avun ansaitsee ja kuka ei. Surullista.
Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta että ihmiset mielummin lahjoittavat ja auttavat tuntematonta kun mm. omaa sukua tai perhettä. En missään nimessä vähättele kenenkään avuntarvetta, luoja suokoon tarvitsisin sitä itsekkin mutta onko tyydyttävämpää ja helpompaa auttaa sitä tuntematonta kun omiaan?
Melkein voisin väittää että suureltaosalta löytyisi myös avuntarvitsija ihan läheltä mutta apua ei sinne tarjota koska sieltä ei saa omaa mieltä tyydyttävää tarinaa siitä kuinka asiat ovat menneet. Olenko ihan hakoteillä?
Onko avunsaannin edellytys aina se että asiat vaan tapahtuvat ja mikään ei ole omaa vikaa?
Peilaan tässä itseäni. Kaikki ongelmat ja vaikeudet on itseaiheuttettuja sitä faktaa en voi muuttaa. Olenko siis ansainnut osani ja siksi avun ulkopuolella? En voi kertoa olevani onnettomuuden tai suuren vääryyden uhri joten olen ikään kuin turha ja nyt minun pitää kulkea kärsimyksen ja nöyryytyksentie koska niin kuuluu tehdä ja se opettaa, tosiaanko?
En saa mitään tyydytystä kenenkään vaikeuksista enkä toivo niitä kenellekkään, jotenkin tässä vaan tuntuu olevan myös luokitus sille kuka sen avun ansaitsee ja kuka ei. Surullista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.