Aspergeria (tai keskittymishäiriötä) ei siis ole diagnosoitu, mutta mulla on tosiaan joitakin oireyhtymän piirteitä ja termi on ihan kätevä noin otsikossa käytettynä, antaa vähän vihjettä rajoituksista ja muusta.
Niin ja pahottelut pitkästä viestistä, jos et koko romaania jaksa lukea niin skippaa vapaasti muutama rivi. En oo myöskään ihan varma toimivatko kappalejaot. Tämä kun on kuitenkin enimmäkseen liitettyä tekstiä ja joillakin foorumeilla on ollu vähän teknisiä ongelmia asian suhteen.
Mutta asiaan. Oon 19-vuotias nainen, eikä mulla ole tällä hetkellä mitään ideaa tulevaisuudesta. Yllättäen työnantajat eivät ole lukiopohjan perusteella heittäytyneet palvoen jalkojeni alle, joten olen nyt työkokeilussa.
Ongelmana on se, että vaikka työtehtävät ovat sekä siistejä että äärimmäisen yksinkertaisia (olen toimistoa muistuttavassa paikassa, jossa hommiin kuuluu mm. tavaroiden siirtelyä, monistamista, kirjeiden postitusta, pientä siivoilua jne.) ne tuntuvat siltä kuin mua pyydettäisiin valloittamaan K2, mieluiten alle kolmessa vuorokaudessa.
Saatan hyvinkin olla yksi niistä tyhmistä työkavereista, jotka saavat muut haaveilemaan erosta: käsitän väärin, en muista ohjeistusta, itsestäänselvyyksistäkin pitää muiden erikseen sanoa, koko ajan on epävarmuus kaikesta. Mulla ei ole juurikaan sosiaalisia taitoja, en esimerkiksi koskaan keksi mitään jutusteltavaa, hienovaraiset sosiaaliset vihjeet ovat hepreaa ja vuorovaikutustilanteet yleisesti ahdistavat. Tämäkin hankaloittaa asioita.
Sinänsä työyhteisössä tai -kokeilussa ei ole mitään vikaa. Pärjään paremmin kuin pärjäisin vaikkapa kaupan kassalla (kassakoneen käyttö...) tai kirjastossa (esim. hyllytys ei varmaankaan onnistuisi, kun jo nyt menee aikaa pelkkien omien lainausten kanssa suunnistamisessa... jotenkin en osaa soveltaa edes aakkosia). Kyse ei siis ole pelkästä työkokeilusta, on mulla ihan muutenkin ollut ongelmia älyä vaativien - tai vaatimattomien - juttujen kanssa.
Oon profiloinut itteni tyhmäksi enkä kehitysvammaiseksi, koska selvisin peruskoulusta ja lukioista ilman mielipuolisia ponnisteluja. Numerojen kannalta oon pärjännyt parhaiten luonteeltaan humanististen ja yhteiskuntatieteellisten juttujen aineiden kanssa.
Jollakin tavalla edelleen huvittaisi hakea opiskelemaan sosiaalityötä (joka ei oikein mulle sovi, vaikka tietenkin haaveilen suuntautumisesta esim. vanhus- tai kehitysvammatyöhön, jossa ei ole ihan samalla lailla vastuuta kuin vaikkapa lastensuojelussa), historiaa tai kulttuuritieteitä (jotka eivät juuri työllistä, varsinkaan ilman niitä sosiaalisia taitoja).
Aika epärealistisia vaihtoehtoja siis, mutta mitään muuta ei tule mieleen. Suoraan sanottuna tuntuu siltä, että tähän osaamistasoon nähden ammattikoulukin on aivan liian vaativa. En näe itseäni missään tai millään alalla viiden vuoden päästä, mutta toisaalta ei huvita jättää elämää ihan sikseenkään.
Eli ehdotuksia kalastan. Olen jokaisesta sintistäkin kiitollinen.
Niin ja pahottelut pitkästä viestistä, jos et koko romaania jaksa lukea niin skippaa vapaasti muutama rivi. En oo myöskään ihan varma toimivatko kappalejaot. Tämä kun on kuitenkin enimmäkseen liitettyä tekstiä ja joillakin foorumeilla on ollu vähän teknisiä ongelmia asian suhteen.
Mutta asiaan. Oon 19-vuotias nainen, eikä mulla ole tällä hetkellä mitään ideaa tulevaisuudesta. Yllättäen työnantajat eivät ole lukiopohjan perusteella heittäytyneet palvoen jalkojeni alle, joten olen nyt työkokeilussa.
Ongelmana on se, että vaikka työtehtävät ovat sekä siistejä että äärimmäisen yksinkertaisia (olen toimistoa muistuttavassa paikassa, jossa hommiin kuuluu mm. tavaroiden siirtelyä, monistamista, kirjeiden postitusta, pientä siivoilua jne.) ne tuntuvat siltä kuin mua pyydettäisiin valloittamaan K2, mieluiten alle kolmessa vuorokaudessa.
Saatan hyvinkin olla yksi niistä tyhmistä työkavereista, jotka saavat muut haaveilemaan erosta: käsitän väärin, en muista ohjeistusta, itsestäänselvyyksistäkin pitää muiden erikseen sanoa, koko ajan on epävarmuus kaikesta. Mulla ei ole juurikaan sosiaalisia taitoja, en esimerkiksi koskaan keksi mitään jutusteltavaa, hienovaraiset sosiaaliset vihjeet ovat hepreaa ja vuorovaikutustilanteet yleisesti ahdistavat. Tämäkin hankaloittaa asioita.
Sinänsä työyhteisössä tai -kokeilussa ei ole mitään vikaa. Pärjään paremmin kuin pärjäisin vaikkapa kaupan kassalla (kassakoneen käyttö...) tai kirjastossa (esim. hyllytys ei varmaankaan onnistuisi, kun jo nyt menee aikaa pelkkien omien lainausten kanssa suunnistamisessa... jotenkin en osaa soveltaa edes aakkosia). Kyse ei siis ole pelkästä työkokeilusta, on mulla ihan muutenkin ollut ongelmia älyä vaativien - tai vaatimattomien - juttujen kanssa.
Oon profiloinut itteni tyhmäksi enkä kehitysvammaiseksi, koska selvisin peruskoulusta ja lukioista ilman mielipuolisia ponnisteluja. Numerojen kannalta oon pärjännyt parhaiten luonteeltaan humanististen ja yhteiskuntatieteellisten juttujen aineiden kanssa.
Jollakin tavalla edelleen huvittaisi hakea opiskelemaan sosiaalityötä (joka ei oikein mulle sovi, vaikka tietenkin haaveilen suuntautumisesta esim. vanhus- tai kehitysvammatyöhön, jossa ei ole ihan samalla lailla vastuuta kuin vaikkapa lastensuojelussa), historiaa tai kulttuuritieteitä (jotka eivät juuri työllistä, varsinkaan ilman niitä sosiaalisia taitoja).
Aika epärealistisia vaihtoehtoja siis, mutta mitään muuta ei tule mieleen. Suoraan sanottuna tuntuu siltä, että tähän osaamistasoon nähden ammattikoulukin on aivan liian vaativa. En näe itseäni missään tai millään alalla viiden vuoden päästä, mutta toisaalta ei huvita jättää elämää ihan sikseenkään.
Eli ehdotuksia kalastan. Olen jokaisesta sintistäkin kiitollinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
No nyt toimivat kappalejaot, mutta sen sijasta pari sanaa hypähti minne sattuu... Mitäpä tuosta.