Vankila_tuolla jossain

Minua kuljetettiin pitkin kapeita ja kaikesta kauniista paljaaksi riisuttuja käytäviä. Kuulin saattajieni kenkien kopinan joukossa omien jalkojeni läpsyvän kylmää betonilattiaa vasten. En nähnyt heidän kasvojaan, ainoastaan lihaksikkaiden kehojen hahmot ympärilläni. En olisi halunnut kävellä, mutta jotenkin jalkojeni läpsyntä vain seurasi kenkien kopinaa. Ovia aukesi edessäni lähes äänettömästi ja sulkeutui takanani kovaa kolahtaen. Jokainen askel vei minua kauemmas entisestä elämästäni ja vapaudesta, mitä se nyt sitten oli ollutkin.

Tiesin tehneeni väärin, mutta en tehdessäni tiennyt kuinka vääränä sitä voitiin pitääkään. En omasta mielestäni ollut tehnyt muuta kuin istunut tietokoneeni ääressä ja yrittänyt päästä mahdollisimman pitkälle. Jos jokin paikka tai tieto oli minulta kielletty, halusin välttämättä saavuttaa sen. Vaihdoimme kokemuksia samanmielisten kanssa omassa tiiviissä yhteisössämme ja jokainen yritti olla paras, tai niin ainakin kuvittelin. Joukossamme oli ainakin yksi ilmiantaja. Kun saimme sen selville, hajosi yhteisömme nopeasti, mutta muutama jäi viranomaisten haaviin. Minä olin yksi heistä. Tapahtumat seurasivat kiivaasti toisiaan ja minut luovutettiin toiseen valtioon istumaan rangaistusta, joka minulle oli langetettu poissaolevana.

Mitä pidemmälle laitokseen minua vietiin, sitä enemmän minua riisuttiin. Ensin otettiin päällysvaatteet, kengät, kellot ja korut. Seuraava pysähdys vei minulta hiukset. Seurasin jälleen kenkien kopinaa käytävässä ja saavuimme huoneeseen, jonka seiniä ja lattiaa peittivät vaalean vihreät kaakelit. Täällä minulta vietiin alusvaatteetkin, mutta riisuminen ei loppunut siihen. Suuni, korvani ja nenäni tutkittiin, katseltiin ja ronkittiin läpikotaisin. Mitä ylpeydestäni ja arvokkuudestani oli vielä jäljellä, vei takanani seissyt suurikokoinen vartija liukastetulla kumikäsineellään. Kun kaikki ihmisarvo oli riisuttu, annettiin minulle vankilan alusasu ja haalarit päälle puettavaksi. Nyt olin vanki satojen kaltaisteni joukossa.

Tehtäessä luovutusta omasta maastani tänne, kertoi asianajajani, että hän oli tehnyt kaikkensa saadakseen minut sijoitetuksi pikkurikollisten joukkoon, missä ei olisi pelkoa väkivallasta. Hän kuitenkin puisteli päätään pettyneen näköisenä ja kertoi epäonnistuneensa siinä. Valtiolliset tahot, joiden salaisuuksiin olin päässyt käsiksi, eivät halunneet päästää minua vähällä. Minut lähetettiin murhaajien ja taparikollisten kanssa samaan laitokseen. Hän lisäsi, ettei kannata luopua toivosta, hän saisi minut siirretyksi pois nopeasti, ehkäpä vuodessa taikka parissa.

Vankilassa oli neljä siipeä ja minut sijoitettiin B-siipeen. Kussakin siivessä oli parisen sataa vankia ja sata selliä. Sellit olivat viidessä kerroksessa, pitkän käytävän varrella kussakin. Ensimmäisessä kerroksessa oli sellien lisäksi ajanviettotiloja tv:n katseluun ja pöytiä pelaamiseen ja sen sellaiseen. Minut kuljetettiin ajanviettotilojen läpi siiven päätyyn, jossa olevia kierreportaita pitkin pääsi ylempänä oleviin sellikäytäviin. Ajanviettotila oli ylöspäin avoin aina siiven kattoon asti ja kaiteilla reunustetut sellikäytävät olivat yhdellä puolella siipeä. Sellien vastakkaisella seinällä oli kolmannesta kerroksesta alkaen ikkunoita, joista valo paistoi sisään. Ylempien kerrosten selleistä saattoi nähdä pieneltä osin vankilan pihamaalle. Enimmäkseen ikkunoista kuitenkin näki vain taivasta, muureja ja piikkilankaa.

Minut vietiin kolmanteen kerrokseen ja kävelytettiin sellikäytävää pitkin eteenpäin. Käytävän varrella sellit olivat ikkunattomia betonikoppeja, joiden käytävän puoleisen seinän muodostivat valkoiset kalterit. Käytävän keskivaiheilla pysähdyimme ja yksi vartija huusi: ”Numero yhdeksän auki”. Kuului metallista kolinaa ja sellin kalteroitu ovi aukesi vaimeasti narahtaen.