Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä?
Vanhempani erosivat kun olin hyvin pieni, ja minä ja pikkusiskoni jäimme isälle (meillä on aina ollut hyvät välit äitiinkin, ero oli ns. "siisti"). Isäni seurusteli sitten pitkään erään naisen kanssa, johon me lapset olimme ihan hulluina. Muistaakseni kosimmekin häntä isän puolesta... häitä ei valitettavasti tullut. Seuraavan naisen kanssa isä oli kuukauden verran, ennen kuin tämä muutti pienen poikansa kanssa meille sillä aikaa kun olimme mummilassa lomalla. Meille ei myöskään kerrottu, että he menivät naimisiin, vaikka muu suku oli ollut häissäkin (minä olin 12, sisko 8).
Aluksi olimme vain hieman häkeltyneitä nopeasta muutoksesta, mutta pidimme kuitenkin äitipuolta ihan ok- tyyppinä, samoin uutta veljeä. Vähitellen alkoi kuitenkin tapahtua. Kaikki vanhat, meille rakkaat tavarat ja huonekalut katosivat, kuvia myöten (en tarkoita mitään kuvia existä, vaan meistä lapsista ja isästä). Minulla ja isällä oli yhteinen, pari vuotta sitten hankittu koira, jonka kanssa kävimme lenkillä ym. Aluksi äitipuoli yritti kieltää yhteiset lenkit (n. 3h viikossa), kun se ei riittänyt, hän väitti, että hänen pojallaan on allergia, ja koira pitää lopettaa. Testeihin hän ei lasta vienyt, ja puolen vuoden päästä hän osti pojalleen koiran, koska "tällä ei ollu omaa lemmikkiä, niin kuin tytöillä", viitaten lopetettuun koiraamme.
Vähitellen hän pilasi kaikki meidän vanhat juttumme. Emme enää saaneet saunoa yhdessä isän kanssa (se ei ollut sopivaa), emme tehdä pitsaa lauantaisin tai käydä isovanhempien mökillä (tähän kaikkeen hänet olisi tietty otettu mukaan, niin entinen tyttöystäväkin otettiin). Emme saaneet myöskään leikkiä hänen poikansa kanssa (sai kuulemma liikaa vaikutteita tytöiltä), niinpä mekin vähitellen vieraannuimme.
Lopulta tilanne ajautui siihen, että kaikki isän kanssa oleilu oli meiltä kielletty. Kun olin 16, hän sanoi, ettei minun tarvinnut keskustella isän kanssa, onhan minulla kavereita. Siis mitä? Isä oli aina ollut se läheisin tuki ja turva, nyt emme saaneet enää puhuakaan, ainakaan kun hän ei ollut paikalla. Mielestäni olin varsin kiltti ja sopeutuva, vaikka olinkin teini, yleensä tyydyin vain itkeskelemään yksin huoneessani. Tuo oli kuitenkin viimeinen tikki. Pakkasin kamani ja lähdin ovet paukkuen. Muutin ystäväni luo, joka tarvitsi kämppiksen, sain hieman opintotukea ja kävin töissä lukion ohessa. Äitipuoleni päätti perheen rahoista, ja minulle hän ei antanut penniäkään tukea. Ei sillä, kiukuissani en edes pyytänyt. Nyt olen 20, pärjään hyvin opiskeluissa ja asun pokaystäväni kanssa. Kotona en ole käynyt kertaakaan sen jälkeen kun pois lähdin, isää näen joskus, salaa äitipuolelta. Pikkusiskoan kanssa käymme shoppailemassa ja kahvilla.
Pitkä selitys, mutta tässä siis ongelma: haluaisin normaalit välit isääni (olemme edelleen hyvissä väleissä) ja hänen vaimoonsa, että voisin käydä kotona ja tutustua myös heidän yhteisiin lapsiinsa, jotka ovat minulle nyt ihan vieraita. Mitä minun pitäisi tehdä? Isälle puhuminen ei auta, hän pelkää suututtavansa mustasukkaisen vaimonsa. Puhunko äitipuolelle, mitä sanon...?
Vielä pahempi ongelma on se, että pikkusiskoni asuu yhä kotona, ja häntä kohdellaan vielä huonommin kuin minua. Hän ei kuitenkaan ole sitä tyyppiä, joka pärjäisi kovin nuorena itsekseen, hän haluaisi asua isällä vielä pari vuotta, mikä ei minusta ole kohtuutonta. Hän on kuitenkin todella masentunut ja ahdistunut ja välttelee kaikin tavoin kotona oleilua. Miten voisin auttaa häntä? Muutoin pyytäisin hänen asumaan luokseni, mutta en usko, että voin vaatia poikaystävääni suostumaan siihe. Vanhempienhan lapsesta kuuluisi huolehtia.
Eli hyvät neuvot olisivat kullan arvoisia! Tilanne on niin tulehtunut ja jumissa, etten osaa enää tehdä mitään.
Vanhempani erosivat kun olin hyvin pieni, ja minä ja pikkusiskoni jäimme isälle (meillä on aina ollut hyvät välit äitiinkin, ero oli ns. "siisti"). Isäni seurusteli sitten pitkään erään naisen kanssa, johon me lapset olimme ihan hulluina. Muistaakseni kosimmekin häntä isän puolesta... häitä ei valitettavasti tullut. Seuraavan naisen kanssa isä oli kuukauden verran, ennen kuin tämä muutti pienen poikansa kanssa meille sillä aikaa kun olimme mummilassa lomalla. Meille ei myöskään kerrottu, että he menivät naimisiin, vaikka muu suku oli ollut häissäkin (minä olin 12, sisko 8).
Aluksi olimme vain hieman häkeltyneitä nopeasta muutoksesta, mutta pidimme kuitenkin äitipuolta ihan ok- tyyppinä, samoin uutta veljeä. Vähitellen alkoi kuitenkin tapahtua. Kaikki vanhat, meille rakkaat tavarat ja huonekalut katosivat, kuvia myöten (en tarkoita mitään kuvia existä, vaan meistä lapsista ja isästä). Minulla ja isällä oli yhteinen, pari vuotta sitten hankittu koira, jonka kanssa kävimme lenkillä ym. Aluksi äitipuoli yritti kieltää yhteiset lenkit (n. 3h viikossa), kun se ei riittänyt, hän väitti, että hänen pojallaan on allergia, ja koira pitää lopettaa. Testeihin hän ei lasta vienyt, ja puolen vuoden päästä hän osti pojalleen koiran, koska "tällä ei ollu omaa lemmikkiä, niin kuin tytöillä", viitaten lopetettuun koiraamme.
Vähitellen hän pilasi kaikki meidän vanhat juttumme. Emme enää saaneet saunoa yhdessä isän kanssa (se ei ollut sopivaa), emme tehdä pitsaa lauantaisin tai käydä isovanhempien mökillä (tähän kaikkeen hänet olisi tietty otettu mukaan, niin entinen tyttöystäväkin otettiin). Emme saaneet myöskään leikkiä hänen poikansa kanssa (sai kuulemma liikaa vaikutteita tytöiltä), niinpä mekin vähitellen vieraannuimme.
Lopulta tilanne ajautui siihen, että kaikki isän kanssa oleilu oli meiltä kielletty. Kun olin 16, hän sanoi, ettei minun tarvinnut keskustella isän kanssa, onhan minulla kavereita. Siis mitä? Isä oli aina ollut se läheisin tuki ja turva, nyt emme saaneet enää puhuakaan, ainakaan kun hän ei ollut paikalla. Mielestäni olin varsin kiltti ja sopeutuva, vaikka olinkin teini, yleensä tyydyin vain itkeskelemään yksin huoneessani. Tuo oli kuitenkin viimeinen tikki. Pakkasin kamani ja lähdin ovet paukkuen. Muutin ystäväni luo, joka tarvitsi kämppiksen, sain hieman opintotukea ja kävin töissä lukion ohessa. Äitipuoleni päätti perheen rahoista, ja minulle hän ei antanut penniäkään tukea. Ei sillä, kiukuissani en edes pyytänyt. Nyt olen 20, pärjään hyvin opiskeluissa ja asun pokaystäväni kanssa. Kotona en ole käynyt kertaakaan sen jälkeen kun pois lähdin, isää näen joskus, salaa äitipuolelta. Pikkusiskoan kanssa käymme shoppailemassa ja kahvilla.
Pitkä selitys, mutta tässä siis ongelma: haluaisin normaalit välit isääni (olemme edelleen hyvissä väleissä) ja hänen vaimoonsa, että voisin käydä kotona ja tutustua myös heidän yhteisiin lapsiinsa, jotka ovat minulle nyt ihan vieraita. Mitä minun pitäisi tehdä? Isälle puhuminen ei auta, hän pelkää suututtavansa mustasukkaisen vaimonsa. Puhunko äitipuolelle, mitä sanon...?
Vielä pahempi ongelma on se, että pikkusiskoni asuu yhä kotona, ja häntä kohdellaan vielä huonommin kuin minua. Hän ei kuitenkaan ole sitä tyyppiä, joka pärjäisi kovin nuorena itsekseen, hän haluaisi asua isällä vielä pari vuotta, mikä ei minusta ole kohtuutonta. Hän on kuitenkin todella masentunut ja ahdistunut ja välttelee kaikin tavoin kotona oleilua. Miten voisin auttaa häntä? Muutoin pyytäisin hänen asumaan luokseni, mutta en usko, että voin vaatia poikaystävääni suostumaan siihe. Vanhempienhan lapsesta kuuluisi huolehtia.
Eli hyvät neuvot olisivat kullan arvoisia! Tilanne on niin tulehtunut ja jumissa, etten osaa enää tehdä mitään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
...kahden kesken sille äitipuolelle, vaikka tuntuisi miten pelottavalta tahansa. Tai kirjoita ajatuksesi paperille - tämäkin sinun kirjoituksesi olisi hyvä näyttää tälle äitipuolelle - mutta vain kahden kesken, ettei se äitipuoli pääse "pakoon", tai hae toisia omalle puolelleen. Kirjoituksesi ei "henkinyt" lainkaan pahaa, vaan oli erittäin realistinen kuvaus sinun elämästäsi ja tunteistasi. Ei kai se äitipuoli voi ihan "sairas" olla - pitää sillä kait jotain tunteita olla.
Sinun kirjoituksessasi oli jotain hyvin tuttua - tosin sillä tavoin, että minä olen itse se äitipuoli. Meillä on käyty kaikki mahdolliset aallokot läpi laidasta laitaan uusperheen arjessa, ja helppoa ei ole ollut. On ollut minun lapseni ja sinun lapsesi. On ollut mustasukkaisuutta molemmilla puolisoilla toisten lasta kohtaan, lapsilla toisiaan ja omaa isää tai äitiä kohtaan, mustasukkaisuutta isovanhempia kohtaan, muita sukulaisia kohtaan, jne.
On ollut aivan hirveitä riitoja - huudettu puolin ja toisin - mökötetty jne. Joskus olen toivonut, että aika kääntyisi taaksepäin - olisi niin kuin ennen, ilman näitä uusperheen sotkuja, mutta...Sitten järki tulee takaisin, ja sitten on keskusteltu, välistä itketty, pyydetty anteeksi - tuotu ne kipeätkin asiat esille - joko lasten tai puolison kanssa. Kaikesta on selvitty, mutta vain siksi, että minä olen jaksanut puhua - ja vastapuoli on tullut vastaan.
Puhuminen on joskus hirvittävän vaikeaa, mutta yllätys yllätys, se vastapuoli joka saattaa olla nyrkit pystyssä, tuleekin siihen juttuun mukaan. Minäkin olen joskus ollut hirvittävän vihainen, mutta en ilmeisesti kuitenkaan niin pelottava, että ne miehen lapset eivät olisi uskaltaneet tulla sanomaan, että nyt on paha olla tämän meidän riidan takia. Tai sitten ne vaan tuntevat minut niin hyvin, että tietävät, ettei minuun tepsi muu kuin asioitten puhuminen puhki.
Mutta aina olen muistanut kuitenkin sanoa sen, että vaikka vaikeaa onkin joskus, niin koskaan en selkääni heille käännä, aina voivat luottaa siihen, että minä olen valmis auttamaan.
Eli siis, yritä puhua sen äitipuolesi kanssa, vaikka kirjeen välityksellä.
Kiitos neuvosta, niinhän sitä pitäisi...Vaikeaksi puhumisen tekee se, että vaikka mielestäni yrittäisin keskustella hänen kanssaan rakentavasti (no, en ole vuosiin enää jaksanut yrittää), hän väittää minun vain haluavan hänen ja isäni eroa tms. Eikä siinä vielä mitään, mutta minun keskusteluyritykseni aiheuttivat poikkeuksetta sen, että pikkusiskolleni tehtiin jotain ikävää. Viimeksi jätettiin ilman iltapalaa kahdeksi viikoksi, koska hän joi kuulemma liikaa tuoremehua leivän kanssa. Sitä edellisellä kerralla äitipuoli sanoi, että minä ja siskoni olemme pilanneet isämme elämän. Arvatkaa, miltä siskosta tuntui...hän kun ei edes muista niin hyvin kuin minä, miten loistava isä meidän isämme on aiemmin ollut. Siksi puhuminen todella pelottaa, pikkusiskon takia, joka on kovin herkkä ja hiljainen pikkutyttö. Toisin kuin minä nykyään...tuntuu joskus, että elämä on kovettanut liikaakin.
Sinun tilanteestasi: minusta tuo kuulostaa vielä kohtalaisen normaalilta, vaikka ei teilläkään taida helppoa olla. Minusta kuitenkin alkaa tuntua siltä, että äitipuolellani on ihan oikeasti päässä vikaa, se mustasukkaisuus on sairaalloista. Tätä mieltä on myös isäni (ja isän psykologi) sekä koko sukumme, joka kyllä alussa piti äitipuolestani todella paljon. Ja kuka sitä nyt voisi sairasta ihmistä vihata...surullinen, ja hieman katkera kyllä olen. Uskon että meistä kaikista hänellä on vaikeinta. Hänhän ei tule pääsemään itseään ikinä pakoon.
aika outoa että isäsikin on sitä mieltä ja isäsi psykologi,mutta isä ei tee mitään??? MIten se isä antaa tyttärensä olla ilman iltapalaa? Tai miten se on voinut antaa kaiken tapahtua?Kirjoita isällesi kirje ja kerro kaikki ja miltä sinusta tuntuu,ihan kaikki.Luulisi isäsikin heräävän todellisuuteen, kai hän nyt vähän voi nousta sitä naista vastaan sieltä tossun alta.Yritä pärjäillä!
Arvaa, onko me ihmetelty samaa?) Ongelma ilmeisesti on, että äitipuoli aina riidellessä uhkaa vievänsä lapset (siis heillä on nykyään kaksi yhteistä) ja se olisi isälle liian kova pala. Ja valitettavasti isäni on todella lammas ja todella tossun alla, tämän olen hänelle sanonutkin noin 100 kertaa, mutta en ikinä pysty olemaan pitkään vihainen, kun huomaan, että isälläkin on tosi paha olo (hän tietää, ettei toimi ihan "oikein"), ja hän on minulle niin rakas, etten halua moittimalla lisätä taakkaa. Hölmöä, tiedän, mutta isäni suhteen olen heikko. Hän on kuitenkin elämäni tärkein ihminen.
No, onneksi sisko kasvaa koko ajan, toivottavasti jaksaa sitten aloittaa oman elämän ja huomaa, että ihmiset noin yleensä on ihan mukavia :) Olisi vaan kiva sitäkin tyttöä vähän jelppiä, kun tietäisi miten...
Äitipuolesi taitaa todellakin olla sairas tai muuta vastaavaa. Uskon sinua täysin, koska mieheni lasten äiti kosti omille lapsilleen kaikki riidat, jotka kävi hänen kanssaan - naimisissa ollessaan ja eron jälkeen. Kosto oli useimmiten sellainen, että lapset jäivät ilman ruokaa. Pitänee mainita, että lapset olivat huostaanoton uhan alla, ellen olisi hyväksynyt heitä luoksemme - eivätkä he mitään pieniä myöskään olleet.
Ymmärrän myös isääsi - miehet ovat joskus uskomattoman ... no en keksi sitä sanaa mikä parhaiten kuvailisi. Mutta lähinnä sitä ajan takaa, että vaikka he ymmärtävät ongelman, aivan kuin he pistäisivät pään piiloon pensaikkoon, ja kaikki olisi sillä hyvä. Haluavat olla uskollisia ja lojaaleja vaimolleen, mutta myös lapsilleen - ja sitten kun ristiriita tulee, niin se pää menee piiloon, ja he olettavat, että kun ottavat sen pään pois sieltä piilosta, niin kaikki on jälleen hyvin. He saattavat ummistaa silmänsä todellisuudelta suojellakseen itseänsä pitääkseen perheen koossa, vaikka kaikki menisi persiilleen.
Isäsi käy psykologilla - miksi - perhe asioidenko takia. Ja äitipuolihan ei sinne tietenkään lähde.
Järkevintä siskoasi ajatellen olisi, että ottaisitte / ottaisit yhteyttä kouluterveydenhoitajaan, ja kävisitte siellä kimpassa keskustelemassa - isäsi, sinä ja sisko. Jospa hän osaisi auttaa teitä eteenpäin, ja ohjata oikeille auttajille, jotka voisivat tehdä tilanteelle jotain. Esimerkiksi sosiaalityöntekijä keskustelemaan kotiin äitipuolen kanssa. On todella raskas päätös, mutta siskosi parasta ajatellen järkevin. On ikävää miten lasta / nuorta voidaan kohdella, ja kukaan ei auta, ellei tee asialle itse jotain. Voimia sinulle, kuin siskollesi ja myöskin isällesi tulevaisuuteen.
Taitaa tosiaan olla aika hankkia jotain ulkopuolista apua. Ja niin, isä on juuri perheasioiden takia käynyt välillä psykologilla, kerran minä olin mukana. Psykologi oli sitä mieltä, että hoitoa tarvitsisi koko perhe, mutta että varsinainen "sairas" osapuoli on juuri isän vaimo. Hän ei suostunut tulemaan mukaan. Pitää varmaan yrittää uudelleen, ja ehkä tosiaan auttaisi jos pikkusiskokin saisi puhua ammattiauttajan kanssa. Huomaisi ainakin, ettei hänessä ole vika...