Koska en saa rauhaa ennen kuin olen yrittänyt uudestaan, yritän uudestaan. Arvostella saa kuka jaksaa.
********************
Jakelin henkareita ovesta sisään työntyville ihmisille. Eteisessäni ei ole naulakkoa johon parikymmentä takkia sovussa sopisi roikkumaan. Joten pyydän nuorempia vieraista viemään takkinsa kodinhoitohuoneen naulakkoon, talon toiseen päähän.
Kaadettuani toimituksen jälkeen kahvia, kaikkiin talosta löytämiini puolentoista desilitran kuppeihin, pyydän vieraita käymään pöytään. Iloisen puheensorinan säestämänä, pöydällä olevat antimet hupenevat vieraiden suihin. Vain pikkusiskoni jää sohvan nurkkaan, kieltäytyen tarjotuista herkuista.
Isäni nauraa siskon laihduttavan. Vilkaisin siskooni, tyttö pudisti päätään nolona ja tupisee kahden jäätyämme, kärsivänsä armottomasta kankkusesta. Hymyilen ymmärtäväisesti ja nostan juhlan päätähden isäni käsivarsilta syliini, vien kamariin ja riisuin valkean kastemekon kiukkuisen piltin yltä.
Isäni ja äitini erosivat kun menin naimisiin. Ei tietenkään samana päivänä, mutta niin ettei häitä vietetty kuin muutaman läheisen ystävän kera. Kuka haluaa häihinsä toistensa kurkussa roikkuvat vanhemmat, saati ne ravintolasta vierelle revityt uuden ihanuudet.
Nyt pari vuotta myöhemmin osaavat jo käyttäytyä lähes sivistyneesti. Äidin uusi hiipii eteisen nurkissa piiloa etsien, paniikkihäiriöinen mies, muuten mukava. Isä sentään ymmärsi jättää tämänviikkoisen morsiamen asunnolleen. Anoppi istuu kuin yksinvaltias narisevassa keinutuolissa ja joka kerta kun tuoli keinahtaa taakse, pelkään sen antavan periksi taakkansa alla.
Anoppi on mielenkiintoinen ihminen, kovin olevinaan vaatimaton, mutta tiukanpaikan tullen hänestä kaivautuu esiin se ainut lapsi joka hän perheessään oli. Yksinäinen, paljon huomiota saanut tyttö, joka ei osaa asettua toisen asemaan, ei osaa tuntea empatiaa. Siksi en koskaan ihan pidä naisesta.
Vieraiden joukossa istuu myös pieni, hiljainen, harmaatukkainen isoäitini. Hän on vielä vaatimattomampi olemukseltaan kuin anoppini, joka suuren kokonsa puolesta ei koskaan voisi olla yhtä hauraan oloinen, kuin tuo sodan läpi elänyt vanhus.
Hauras on sana joka ensin tulee mieleen, noista melkein läpinäkyvän sinisistä silmistä, ryppyjen ympäröimästä suusta ja ohuen ihon peittämistä käsistä. Isoäitini ei ole sen hauraampi kuin betoniseinä, hän vain on tottunut käyttämään ulkomuotoa hyväkseen. Tuossa vanhuksessa piilottelee eletyn elämän salaisuus. Ehkä hän joku päivä paljastaa sen, tai vie mukanaan hautaan.
Suvut liittyvät yhteen sylissäni nukahtaneessa lapsessa. Mikä hänestä kasvaa? Ketä noista aiemmin eläneistä hän aikanaan huomaa muistuttavansa? Toivottavasti ei ketään ja kaikkia. Vien lapsen nukkumaan.
Vieraat lähtevät vähitellen. Kun väki vähenee, pidot paranevat, sanoo joku. Keittää lisää kahvia ja ahmii täytekakun jämät suurelta lautaselta. Sisko nousee sohvalta, tarttuu varovasti viimeiseen kinkkuvoileipään, juo kupin kahvia ja alkaa suunnitella mitä pukisi ylleen, lähtiessään illalla juhlimaan.
********************
Jakelin henkareita ovesta sisään työntyville ihmisille. Eteisessäni ei ole naulakkoa johon parikymmentä takkia sovussa sopisi roikkumaan. Joten pyydän nuorempia vieraista viemään takkinsa kodinhoitohuoneen naulakkoon, talon toiseen päähän.
Kaadettuani toimituksen jälkeen kahvia, kaikkiin talosta löytämiini puolentoista desilitran kuppeihin, pyydän vieraita käymään pöytään. Iloisen puheensorinan säestämänä, pöydällä olevat antimet hupenevat vieraiden suihin. Vain pikkusiskoni jää sohvan nurkkaan, kieltäytyen tarjotuista herkuista.
Isäni nauraa siskon laihduttavan. Vilkaisin siskooni, tyttö pudisti päätään nolona ja tupisee kahden jäätyämme, kärsivänsä armottomasta kankkusesta. Hymyilen ymmärtäväisesti ja nostan juhlan päätähden isäni käsivarsilta syliini, vien kamariin ja riisuin valkean kastemekon kiukkuisen piltin yltä.
Isäni ja äitini erosivat kun menin naimisiin. Ei tietenkään samana päivänä, mutta niin ettei häitä vietetty kuin muutaman läheisen ystävän kera. Kuka haluaa häihinsä toistensa kurkussa roikkuvat vanhemmat, saati ne ravintolasta vierelle revityt uuden ihanuudet.
Nyt pari vuotta myöhemmin osaavat jo käyttäytyä lähes sivistyneesti. Äidin uusi hiipii eteisen nurkissa piiloa etsien, paniikkihäiriöinen mies, muuten mukava. Isä sentään ymmärsi jättää tämänviikkoisen morsiamen asunnolleen. Anoppi istuu kuin yksinvaltias narisevassa keinutuolissa ja joka kerta kun tuoli keinahtaa taakse, pelkään sen antavan periksi taakkansa alla.
Anoppi on mielenkiintoinen ihminen, kovin olevinaan vaatimaton, mutta tiukanpaikan tullen hänestä kaivautuu esiin se ainut lapsi joka hän perheessään oli. Yksinäinen, paljon huomiota saanut tyttö, joka ei osaa asettua toisen asemaan, ei osaa tuntea empatiaa. Siksi en koskaan ihan pidä naisesta.
Vieraiden joukossa istuu myös pieni, hiljainen, harmaatukkainen isoäitini. Hän on vielä vaatimattomampi olemukseltaan kuin anoppini, joka suuren kokonsa puolesta ei koskaan voisi olla yhtä hauraan oloinen, kuin tuo sodan läpi elänyt vanhus.
Hauras on sana joka ensin tulee mieleen, noista melkein läpinäkyvän sinisistä silmistä, ryppyjen ympäröimästä suusta ja ohuen ihon peittämistä käsistä. Isoäitini ei ole sen hauraampi kuin betoniseinä, hän vain on tottunut käyttämään ulkomuotoa hyväkseen. Tuossa vanhuksessa piilottelee eletyn elämän salaisuus. Ehkä hän joku päivä paljastaa sen, tai vie mukanaan hautaan.
Suvut liittyvät yhteen sylissäni nukahtaneessa lapsessa. Mikä hänestä kasvaa? Ketä noista aiemmin eläneistä hän aikanaan huomaa muistuttavansa? Toivottavasti ei ketään ja kaikkia. Vien lapsen nukkumaan.
Vieraat lähtevät vähitellen. Kun väki vähenee, pidot paranevat, sanoo joku. Keittää lisää kahvia ja ahmii täytekakun jämät suurelta lautaselta. Sisko nousee sohvalta, tarttuu varovasti viimeiseen kinkkuvoileipään, juo kupin kahvia ja alkaa suunnitella mitä pukisi ylleen, lähtiessään illalla juhlimaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mua jostain syystä vähän vaivaa käyttämäsi sanajärjestys ja pilkutus... oletko tahallasi vai vahingossa käyttänyt hieman nurinkurista sanajärjestystä?
Sanajärjestykseni on kieroutunut jossain vaiheessa. Puhun sekaisin ja kirjoitan vielä sekavammin. Kävin tuon kerran läpi ja korjasin muutaman räikeimmän, mutta jostain syystä sanat menevät hullusti hypellen vääriin paikkoihin.
Pilkutuksesta en tiedä mitään, joskus pysäyttelen tekstiä pilkuilla jotta lukija pysähtyy ja kompastuu ja palaa takaisin.
Mutta, no luulen että kirjoitin ensimmäisen version kirjasta hienosti sotkien sanajärjestyksen. Ja sanojen saaminen uudelleen oikeaan järjestykseen vaatii valtavasti töitä.
Kuten jo autokoulun opettajani sanoi, on helpompi oppia täysin uutta kuin ensin vanhasta pois ja vasta sitten uutta.
Joo, kuten tuossa edellä mainittiin, niin sanajärjestys oli välillä erikoinen. Piti oikein lukea tuo kahteen kertaan ja ajatuksella. Joku tuossa kerronnassa valitettavasti tökki.
Jotain positiivistakin löytyi. Tuossa kahvittelun lomassa tuli selville hyvin nuo uudet suhteet ja muutamat henkilöt olit kuvaillut mielestäni hyvin.
Arkiset, normaalia elämää kuvaavat jutut ovat ihan kivoja, vaikkakin tämä aihe ei ole itselle mieluisampia.
Enhän minä mitään kirjoittamisesta tiedä, kunhan vaan laitoin lusikkani soppaan...
On kiva kuvata, siitä on vain vaikea löytää ne kohdat joilla vangita lukijan mielenkiinto.
Lisäksi aina kuvatessani jotain koettua tai nähtyä, (koska ihan keksityt, maistuvat niin keksityiltä) tappelen jatkuvasti sen kanssa, mitä voin kertoa muista ihmisistä.
Pitäisi osata sotkea faktaa ja fiktiota enemmän, mutta kun on niinkin, että tuttavani tuntevat nimimerkin, he kyllä löytävät faktan paksunkin fiktio viitan alta.
Olet oikeassa tuon mielenkiinnon vangitsemisen suhteen arkielämästä kertovissa teksteissä. Normaalista nykyarjesta löytyy kirjoittamista ja aiheita hiton paljon. Se, miten niistä saa toisia ihmisiä kiinnostavan, onkin jo vaikeampaa.
Olen huomannut saman myös tuosta muista ihmisistä kertomisessa, jos kirjoitus perustuu omakohtaisiin kokemuksiin. Aika monissa teksteissä on jotain itse koettua - tavalla tai toisella.
Itse harrastan faktan ja fiktion sekoittamista hyvin paljon tätä päivää ja aikaa koskevissa teksteissä.
Kuulkaas hyvä rouva. Teillä on taito vaihtaa tyylilajia ja vilkas mielikuvitus. Tulevalle kirjailijalle ihan hyviä avuja.
Minua ei haitannut sanajärjestykset. Ehkäpä ne ovat myös omassa tekstissäni ja päässäni sekaisin. Toivottavasti eivät ole tarttuneet.
mielipide :) kiva että pidit, mutta kuten tiedät, arvostan enemmän puutteideni esiinriipimistä, kuin suoranaisia kehuja.
Tuskin sanajärjestys on tarttuvaa, enemmän se omalla kohdallani on sitä, kun aluksi halusi olla välkky, kirjoitti kimurantisti. Lopulta huomasin onneksi kuinka tyhmää on kiertää asia mutkan kautta, mutta nyt kun haluaisi edetä suoraan, sormet ovat oppineet nuo humalaisen hoipertelut eivätkä suostu ihan suoraan viivalla kulkemaan.
Tyylilajin vaihdos sinällään kiinnostaa, kosken ihan ole löytänyt sitä tyyliä, joka sopisi kuin hansikas käteen. Tässä etsiskelen ja kyselen mikä lukijoista mukavalta näyttää, että, jotta, koska ja kun kirjoitan saisin sanottua asiani alleviivaamatta mutta jämäkästi.
"enemmän se omalla kohdallani on sitä, kun aluksi halusi olla välkky, kirjoitti kimurantisti."
Tosiaan, vältä tuota, se paistaa aina läpi. Kaikki me varmaan tuohon kyllä joskus syyllistytään :) Suora, kursailematon ja sujuvalta kuulostava teksti tekee useammin vaikutuksen ja tukee jotenkin paremmin tarinaa. Jos kyseessä on siis nimenomaan tarinaan perustuva juttu. Jos haluaa vaan kielellä kikkailla, niin se onkin vähän vaikemapi juttu.