Olen adoptiolapsi. Vanhemmat eros muutaman kuukauden kuluttua, kun mä tulin Suomeen ja molemmilla on ihan eri versioit miksi ero tapahtui. Isän mukaan äiti kävi vieraissa ja äidin mukaan sen piti lähteä töiden takia. Oon miettinyt tätä viimeiset parivuotta, mutten uskalla kysyä asiasta. Nyt äiti tuntuu painostavan muuttamaan sen luokse vaikka en tahtoisi. Asun isin luona ja mun kaikki kaverit on täällä ja niin edelleen. Äidillä on uus mies, joka on ihan kiva, mutta joskus tekisi mieli haistatella pitkät sillekin jätkälle. Se nimittäin haukkaa paikkakuntaa missä asun ja vittuilee mun isistä ja musta vaikkei se sitä myöntäisikään. Äiti on yrittänyt lahjoa mua rahalla, että jos muutan sinne niin saan, joka kuukausi 150. Vanhemmat riitelee usein ja haukkuu toisiaan. Itse oon tottunut jo tähän, mutta silti se tuntuu pahalta. Rakastan mä silti mun äitiä ja isää, vaikka ne on välillä ihan perseestä. Oon käynyt muutama kerran puhumassa terkkarin kanssa tästä. Luulen, että vanhempien väliset hankalat suhteet on vaikuttanut muhun pysyvästi, sillä olen masentunut välillä aika pahastikkin. Isi sanoo, ettei olisi äidin kanssa missään väleissä, jos mua ei olisi. Sen takia musta tuntuu, että vanhempien väliset riidat on mun vika. Onko näin? Onko teillä vastaavaa tilannetta?
Kun yksi meidän koulunoppilas kuoli syöpään, pidettiin hänellä muistotilaisuus. Melkein kaikki oppilaat itki siellä mukaan lukien mun paras kaveri. Mä en itkenyt. En tullut siitä oikeastaan edes surulliseksi. Silloin mun kaveri haukkui mua sydämettömäksi. Se tuntui pahalta ja aloin miettiä sitä. Olinko tosiaan niin sydämetön? Toisaalta kuolemasta on tullut mulle jotenkin tavallinen asia, sillä ajattelen sitä joka päiväisesti. Kun mä olin 8-vuotias mun isää ammuttiin. Se oli mun elämän pisin ilta. Isi oli niin lähellä kuolemaa. Kaverit sanoi ettei oo koskaan nähnyt mun itkevän. No, kerrran kun oltiin uimassa me puhuttiin meidän vanhemmista. Sitten mulle tuli mieleen se kerta, kun isi melkein kuoli. Mun kaverit huomas sen ja kysy oonko okei. En ollut. En vaan pystynyt siihen enää ja lähdin altaasta. Juoksin suoraan vessaan lukkojen taakse. Tietenkin kaverit huolestu ja seisoi oven takana ties kuinka kaun yrittäen saada mua avaamaan oven. Mä itkin ja itkin enkä oikeastaan tiennyt edes miksi. Juuri kun olin rauhoittunut ja saanut itkun loppumaan tuli mun kaverin äiti. Itsellä ainakaan ei rauhoittavat sanat tepsi. Pitäis olla vaan olla ihan hiljaa ja antaa itkeä. No kaveri äiti alkoi puhua ja purskahdin taas itkuun. Hetken päästä avasin oven ja lähdettiin pois uimahallista. Sen jälkeen ei olla puhuttu koko asiasta. Olen sisäänpäin vetäytynyt ja pidän tunteeni tiukasti sisälläni. En kuitenkaan niin tiukasta, sillä en voi puhua näistä kenellekkään läheiselle, mutta sadoille tuntemattomille ihmisille:) Tuntuu paremmalta, kun voi purkaa kaiken tän ulos. Kiitti jos luit!
Kun yksi meidän koulunoppilas kuoli syöpään, pidettiin hänellä muistotilaisuus. Melkein kaikki oppilaat itki siellä mukaan lukien mun paras kaveri. Mä en itkenyt. En tullut siitä oikeastaan edes surulliseksi. Silloin mun kaveri haukkui mua sydämettömäksi. Se tuntui pahalta ja aloin miettiä sitä. Olinko tosiaan niin sydämetön? Toisaalta kuolemasta on tullut mulle jotenkin tavallinen asia, sillä ajattelen sitä joka päiväisesti. Kun mä olin 8-vuotias mun isää ammuttiin. Se oli mun elämän pisin ilta. Isi oli niin lähellä kuolemaa. Kaverit sanoi ettei oo koskaan nähnyt mun itkevän. No, kerrran kun oltiin uimassa me puhuttiin meidän vanhemmista. Sitten mulle tuli mieleen se kerta, kun isi melkein kuoli. Mun kaverit huomas sen ja kysy oonko okei. En ollut. En vaan pystynyt siihen enää ja lähdin altaasta. Juoksin suoraan vessaan lukkojen taakse. Tietenkin kaverit huolestu ja seisoi oven takana ties kuinka kaun yrittäen saada mua avaamaan oven. Mä itkin ja itkin enkä oikeastaan tiennyt edes miksi. Juuri kun olin rauhoittunut ja saanut itkun loppumaan tuli mun kaverin äiti. Itsellä ainakaan ei rauhoittavat sanat tepsi. Pitäis olla vaan olla ihan hiljaa ja antaa itkeä. No kaveri äiti alkoi puhua ja purskahdin taas itkuun. Hetken päästä avasin oven ja lähdettiin pois uimahallista. Sen jälkeen ei olla puhuttu koko asiasta. Olen sisäänpäin vetäytynyt ja pidän tunteeni tiukasti sisälläni. En kuitenkaan niin tiukasta, sillä en voi puhua näistä kenellekkään läheiselle, mutta sadoille tuntemattomille ihmisille:) Tuntuu paremmalta, kun voi purkaa kaiken tän ulos. Kiitti jos luit!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.