Olen ollut vähän ihmeissäni lapseni suhtautumisesta asioihin ja joskus olen miettinyt että ovatko ne normaaleja, esimerkki: lapsi on menossa ulos isänsä kanssa. Yhtäkkiä lapsi näyttää vakavalta ja sanoo 'joku syö äitiä'. Kysyn että mitä niin tiuskaisee vielä kovempaa saman jutun. Kysyn että miten niin... että mikä syö äitiä. Vastaus on 'kuusi'. Oletin että tarkoitti meidän joulukuusta ja hämmennyksen sekaisena naurahdan asialle. Lapsi istuu sohvalla kädet puuskassa otsa kurtussa kuinka 'häntä ei naurata mikään, KOSKAAN!' tämän jälkeen olen enemmän kuin hämmentynyt kuinka tyhjästä nyt noin kiukustuu. Kun yritän selvittää asiaa että miksi on noin pahalla päällä niin vastaa siihen että 'älä kutsu minua kiukkuiseksi', vastaan että no en kutsu mutta että miksi on noin pahalla tuulella. Vastaa siihen ettei häntä kiinnosta puhua asiasta. Silti istuu sohvalla jalkaa kiukkuisesti heilutellen. Onneksi sentään lähti isänsä kanssa mutta edelleen vakavana... Siis mitä ihmettä? Eikä ole ensimmäinen kerta kun näin suhtautuu ja sitä itse ajattelee että miten voikin olla noin herkkähipiäinen ja se että suuttuu vielä ihan tyhjästä! Sellainen kuva ainakin tulee kun ei osaa kertoa mistä kiikastaa.
Raskasta ajoittain olla tuollaisen helposti suuttuvan lapsen kanssa kun ei aina edes löydä sitä langan päätä mistä kaikki saa alkunsa. Lapsella on vilkas mielikuvitus ja joskus vähän liikaakin uppoutuu satujen maailmaan, esimerkiksi leikin lopettaminen voi olla vaikeaa ja se jää ikäänkuin 'päälle'. Vähän aikaa sitten lähti juoksemaan autotielle vaikka olin läsnä niin ei pysähtynyt vaikka huusin että pysähtyy, ei ottanut kuuleviin korviinsa. Onneksi autoja ei tullut siinä kohtaa mutta pidin puhuttelun ettei tuolla lailla yhtäkkiä juosta kun voi jäädä vielä auton alle. Miten voi olla niin paljon pokkaa käyttäytyä noin, usein tulee tunne että miksei se voi olla niinkuin muutkin.
En ymmärrä miksi hän höpisee kummallisia juttuja, onko se hänen tapansa päästä eroon arjesta vai mitä... Ihankuin hänellä ei ole mitään tietoa siitä että hänen sanoillaan on seurauksensa, aina pitäisi olla joku hänen asiantuntijana joka tietää tarkalleen mitä hänen päässään liikkuu, vaikka se useimmiten on sula mahdottomuus kun hän tuo ne esillekin niin erikoisella tavalla. Onko tämä vain joku vaihe vai löytääkö hän ajan kanssa keinot tuohon tunteittensa säätelyyn ja itsensä ilmaisemiseen?
Raskasta ajoittain olla tuollaisen helposti suuttuvan lapsen kanssa kun ei aina edes löydä sitä langan päätä mistä kaikki saa alkunsa. Lapsella on vilkas mielikuvitus ja joskus vähän liikaakin uppoutuu satujen maailmaan, esimerkiksi leikin lopettaminen voi olla vaikeaa ja se jää ikäänkuin 'päälle'. Vähän aikaa sitten lähti juoksemaan autotielle vaikka olin läsnä niin ei pysähtynyt vaikka huusin että pysähtyy, ei ottanut kuuleviin korviinsa. Onneksi autoja ei tullut siinä kohtaa mutta pidin puhuttelun ettei tuolla lailla yhtäkkiä juosta kun voi jäädä vielä auton alle. Miten voi olla niin paljon pokkaa käyttäytyä noin, usein tulee tunne että miksei se voi olla niinkuin muutkin.
En ymmärrä miksi hän höpisee kummallisia juttuja, onko se hänen tapansa päästä eroon arjesta vai mitä... Ihankuin hänellä ei ole mitään tietoa siitä että hänen sanoillaan on seurauksensa, aina pitäisi olla joku hänen asiantuntijana joka tietää tarkalleen mitä hänen päässään liikkuu, vaikka se useimmiten on sula mahdottomuus kun hän tuo ne esillekin niin erikoisella tavalla. Onko tämä vain joku vaihe vai löytääkö hän ajan kanssa keinot tuohon tunteittensa säätelyyn ja itsensä ilmaisemiseen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
No tarviiko ton ikäisen lapsen juttuja aina ottaa niin aikuisentosissaan...
Kyykisty ens kerralla lapsen tasolle ja sano huumorimielessä, että "ei äitiä syö mikään mutta äiti saattaa kyllä syödä tällaisen nassikan joka puhuu ihan höpöjä" ja sitten kaappaat lapsen syliisi.
Uhmaikäkin loppuu monella muksulla vasta 4-5-vuotiaana ja mielikuvitus on sen ikäisillä tunnetusti melkoinen. Latelevat ääneen pähkähulluja lauseita vain siitä ilosta, että saavat aikuisen vihdoinkin näkyvästi hämilleen.
Aikuisen täytyy kestää sellainenkin testailu eikä etsiä "järkiselityksiä" kaikelle käytökselle, ikään kuin lapsi olisi aikuinen eikä lapsi.
Ymmärrän että huumori on tärkeää. Huumorimielellä on vain vaikea ottaa kun toinen on niin vihainen. Lasta ei silloin saa nauramaan mikään eikä hän halua muuttaa puheenaihetta. Jos ottaisin juuri tuolla halausotteella niin loukkaantuisi vieläkin enemmän eikä se kenenkään kannalta olisi mukavaa. Tuntuisi muutenkin luonnottomalta tehdä niin kun hän ei edes pidä sellaisesta. Miten voikin olla niin vaikeaa :D
Voihan sitä aina tilata ajan yksityiselle lastenneurologille, jos asia huolestuttaa paljon. Sittenpä on ainakin toiminut, eikä vaan jäänyt ihmettelemään, onko normaalin käytöksen puitteissa vaiko ei.
Tuon ikäiselle lapselle on aikuisen hyvä sanoittaa tunteita. Esim. kun lasta kiukuttaa niin itse olen käyttänyt sitä, että sanon lapselle että kiukku on tunne siinä missä ilo. Kun pieni lapsi kiukkuaa en jätä häntä yksin, olen samassa huoneessa ja otan syliin kun lapsi sitä haluaa. Lapselle on hyvä opettaa, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Niiden säätelemiseen lapsi tarvitsee aikuisen apua. Lapselta voi kysyä myös, että missä se kiukku tuntuu ja aikuinen voi puhaltaa sen pois.