Hei kaikki sijaisvanhemmat ja biovanhemmat!
Kun aloitimme tämä "uramme", niin eräs työnohjaaja sanoi meille: "Silloin kun asiat lasten kanssa tulee tuntumaan rankoilta, on ajateltava asioita ammatillisesti".
Silloin kummastelimme mieheni kanssa, että miten tätä voi ajatella muka ammatillisesti. Mehän hoidamme näitä lapsia sydämellämme ja annamme heille samanlaisen kodin ja perheen kuin biolapsillemmekin.
Nyt muutaman vuoden "työtä" tehneenä olen ymmärtänyt vihdoinkin työnohjaajamme sanoman. Nämä lapset jotka perheeseemme ovat tulleet, ovat todella rankoista taustoista eli heidän mielessään ja kaikessa käyttäytymisessään näkyy nämä ongelmaiset vuodet. Nyt kun yritämme lapsille opettaa luottamusta, sitä mikä kuuluu minkäkin ikäisen lapsen tietää, normaali arkea ja tunteita, jotka ovat lapsilta kuolleet jo varhaisessa vaiheessa -on tämä niin rankkaa, että ihan oikeasti, joskus on pakko asettua tunteiden ulkopuolelle ja ajatella asioita AMMATILLISESTI. Ajatella, että tämä on myös työni.
Kun viimeksi tulleet lapset tulivat taloon, olin työelämässä. Ehtona siihen, että lapset voivat muuttaa meille oli se, että jompikumpi vanhemmista sitoutuu kotiin, koska lapset ovat niin rankkoja. Mietimme tarkkaan mitä tekisimme ja lopulta päädyin jäämään kotiin, lasten vuoksi. Nyt jos joku uskaltaa purnata meidän sijaisvanhempien "suuria palkkioita" ja lasten saamia kulukorvauksia, niin toivon tämän ihmisen joskus joutuvan elämään yhtä täysinäistä elämää 24 h vuorokaudessa TÄYTTÄ TYÖTÄ! Meillä ei ole lomia, ei huoahdus taukoja, koska lapsia ei voi viedä hoitoon mihin sattuu, sillä se rikkoo heti heidän turvallisuutensa.
Rankaksi tämän tekee myös se, että me joudumme sompailemaan koko ajan lapsen tunteiden kanssa, koska lapsille harvoin annetaan mahdollisuutta rauhoittua ja kiintyä sijaisperheeseen. Yhteydenpidot bio vanhempiin ja sukulaisiin onkin lapsen identetiitin kehittymisen vuoksi tärkeitä, mutta ne liian usein toistuessaan saavat lapsen mielen sekaisin.
Onko tämä sijaivanhemmuus mielestänne myös ammatti vai miten asia onkaan?
Terveisin koulutukseltaan lapsi- ja nuori- ja perhetyöhön erikoistunut lähihoitaja
Kun aloitimme tämä "uramme", niin eräs työnohjaaja sanoi meille: "Silloin kun asiat lasten kanssa tulee tuntumaan rankoilta, on ajateltava asioita ammatillisesti".
Silloin kummastelimme mieheni kanssa, että miten tätä voi ajatella muka ammatillisesti. Mehän hoidamme näitä lapsia sydämellämme ja annamme heille samanlaisen kodin ja perheen kuin biolapsillemmekin.
Nyt muutaman vuoden "työtä" tehneenä olen ymmärtänyt vihdoinkin työnohjaajamme sanoman. Nämä lapset jotka perheeseemme ovat tulleet, ovat todella rankoista taustoista eli heidän mielessään ja kaikessa käyttäytymisessään näkyy nämä ongelmaiset vuodet. Nyt kun yritämme lapsille opettaa luottamusta, sitä mikä kuuluu minkäkin ikäisen lapsen tietää, normaali arkea ja tunteita, jotka ovat lapsilta kuolleet jo varhaisessa vaiheessa -on tämä niin rankkaa, että ihan oikeasti, joskus on pakko asettua tunteiden ulkopuolelle ja ajatella asioita AMMATILLISESTI. Ajatella, että tämä on myös työni.
Kun viimeksi tulleet lapset tulivat taloon, olin työelämässä. Ehtona siihen, että lapset voivat muuttaa meille oli se, että jompikumpi vanhemmista sitoutuu kotiin, koska lapset ovat niin rankkoja. Mietimme tarkkaan mitä tekisimme ja lopulta päädyin jäämään kotiin, lasten vuoksi. Nyt jos joku uskaltaa purnata meidän sijaisvanhempien "suuria palkkioita" ja lasten saamia kulukorvauksia, niin toivon tämän ihmisen joskus joutuvan elämään yhtä täysinäistä elämää 24 h vuorokaudessa TÄYTTÄ TYÖTÄ! Meillä ei ole lomia, ei huoahdus taukoja, koska lapsia ei voi viedä hoitoon mihin sattuu, sillä se rikkoo heti heidän turvallisuutensa.
Rankaksi tämän tekee myös se, että me joudumme sompailemaan koko ajan lapsen tunteiden kanssa, koska lapsille harvoin annetaan mahdollisuutta rauhoittua ja kiintyä sijaisperheeseen. Yhteydenpidot bio vanhempiin ja sukulaisiin onkin lapsen identetiitin kehittymisen vuoksi tärkeitä, mutta ne liian usein toistuessaan saavat lapsen mielen sekaisin.
Onko tämä sijaivanhemmuus mielestänne myös ammatti vai miten asia onkaan?
Terveisin koulutukseltaan lapsi- ja nuori- ja perhetyöhön erikoistunut lähihoitaja
Vastaukset 7
Vanhimmat
ei todellakaan ole sellainen, että se antaisi ammatillisuutta. olen tavallinen äiti, kouluttunut omien lasteni kanssa normaaliin äitiyteen ja sitten lainalapsieni myötä avartunut myös sijaisvanhemmuuteen.
ja tällä hetkellä katson olevami AMMATTITAITOINEN sijaisvanhempi. mutta en koulutettu sijaisvanhemmuuteen(ei tutkintoa), enkä myöskaan siksi ole ammatillinen.
en myöskään saa työstäni sitä palkkaa, joka ammatti-ihmiselle kuuluuisi. teen kotona ,josta terapeutti saa 60€ tunti. hoidan, annan korvaavia kokemuksia ohjeiden mukaan ja saan aikaan tulosta.
Viestini oli pitkä, mutta en ehkä saanut siihen sitä todellista asiaa kuitenkaan.
Olipa mukava, että sain kommentteja aikaiseksi, se oli tarkoituksenikin, halusin herättää keskustelua tästä sijaisvanhemmuudesta, joka on tavallaan "ammatti" monellekin äidille tai isälle, siinä määrin, että moni sitoutuu kotiin yksin vain lapsia varten.
Täytyy tunnustaa, että jotain ehkä koulutuksestani olen voinut soveltaa tässä sijaisvanhemmuudessani, mutta todellisuudessa kaikki mitä lasten kanssa teen ja toimin on hyvin paljon maalaisjärkeen ja siihen kokemukseen mitä biolasten ja muiden lasten kanssa kokenut, -perustuvaa. Koko ajan opin kantapään kautta ja sehän tämän tekeekin niin mielenkiintoiseksi.
Mutta todella, kun moni meidän palkkioitamme käy raakkaamaan ja puhutaan sijaisvanhempien ylpistelyistä, niin haluaisin kysyä, että kuinka moni on valmis sitoutumaan tähän hommaan täysin tällä "palkalla", sillä kaikessa mitä teemme on otettava huomioon erinäiset lasten ongelmat ja kuinka tämä ja tämä vaikuttaa tuohon lapseen.
AMMATTI tämä on jossain määrin niin, että muuta työtä en voi tehdä, mutta jos lähdetään vertaan tavallaan normaaliin työelämään, niin eipä ole vapaata, ei kunnon palkkaa, ei kunnon eläkettä tiedossa jne.
-Onko sitten näin, kuten olen itse mieltänyt asian, että sijaisvanhemmuus enemmänkin elämäntapa, mutta ammatillisuus silloin tällöin esim. että osaa hakea apua tarvittaessa on tärkeää?
Oletteko törmänneet enkeli tai piru kompleksiin?
Me kun emme tunne olevamme mitään ihmeellisiä, mutta emme kyllä taatusti ole tähän kiusallammekaan ryhtyneet, mutta silti tähän törmää silloin tällöin. Onneksi on niitäkin, jotka osaavat suhtautua asiaan aivan luonnollisesti.
Meillän tullut vaikeahoitoisen lapsen johdsta tilanne, jolloin on ollut pakko otta asia ammatilliselta kannalta. Luin joskus erään ammattilaisen kirjan, jossa kerrottiin, että erittäin vaikeahoitoisen lapsen olleessa kysmykseesä, tunteet pitää jättää taka-alalle, sillä kenelläkään ihmisellä ei ole sellaisa resursseja että kaiken sen ammatillisuuden lisäksi pystyisi ammentamaan riittävää tunnetta. Jossain siinä tilanteessa alkaa prakaamaan.
Minä irtisanouduin omasta työstäni nuorimman sijaislapsemme ollessa 3-vuotias. En pystynyt millään sovittamaan yhteen lapsen terapioita, sairaalareissuja ja omaa työtäni. Vaikka lapsi on hoidossa muutaman päivän viikossa, niin pitkät matkat terapiaan olisivat aika vaikea toteuttaa ilman minun kotona oloa. Joten sijaisvanhemmuus on minulle myös ammatti. Olen lisäksi taksikuski, sairaanhoitaja ja terapeutti. Mitään koulutusta en ole tähän hommaan saanut ja työssäni tein aivan erilaisia tehtäviä kuin nyt.
meillä oli 1 sijaislapsi,joka sijoitettiin meille terveenä. Minulla ei ollut mahdollisuuksia eikä haluakaan jäädä olemattomalla palkalla kotiäidiksi hoitamaan ympärivuorokautisesti lasta, joka osoittautui huomattavasti vaikeahoitoisemmaksi kuin alunperin oli puhe. Ei kukaan alussa meitä vaatinut kotiin jäämään, mutta sijoituksen edetessä sitäkin alettiin jopa vaatimaan. Me ei taloudellisesti tähän kyetty eikä kunta suostunut meitä mitenkään tukemaan, joten lapsi sijoitettiin muualle...
Olen kyllä sosiaalialalle koulutettu.
On toisenlaisiakin ja varmasti teille sopivimpiakin lapsia olemassa. Ei kaikkien vanhempien tarvitse sitoutua kotiin. Juuri tämä erilaisten perheiden tarjonta antaa monenlaisille lapsille mahdollisuuden perheeseen.
Nykyään kuitenkin tuntuu olevan todellisuutta se, että todellakin on jäätävä kotiin lapsia hoitamaan sillä he ovat niin vaativia ja vaikeahoitoisia. On terapiareissujakin ja muita syitä miksi ei kesken työpäivän onnistu aina lähteä, joten kotiin jääminen on usein ainut vaihtoehto joillekin lapsille.
SIJAISISÄ2: Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että välillä on parempi jättää tunteet todellakin taka-alalle, koska itse olemme karvaasti saaneet kokea, että terveenä sijoitetut lapset ovat erittäin raskaita ja vaativia ja emme jaksaisi jos eläisimme liikaa tunteella.