Katselin tuossa, ohjelmaa eläinten käyttäytymisestä, missä niiden tunne-elämää tutkittiin.
Monia lemmikkejä ja kotieläimiä kasvattaneena, olen varma niiden kiintymyksestä ihmiseenkin. No, pennun ja emon välinen hellyys on ihan nähtävissä, mutta joka on nähnyt koiransa uskollisen katseen, tietää sen kiintymyksen.
Jopa undulaatti suki hellästi mieheni hiuksia, lennettyään istumaan hänen päähänsä 😊
Kissakin ilmaisee kiintymystään, ainakin hivelemällä sääriä tai puskemalla rakkaasti päätään nauttien!
No, rakkaus sana, sopisiko se eläimille,... joskin jotakin viehkeän romanttista voi nähdä lintujen kuhertelussa, kumarteluissa ja soidinmenoissa!
Monia lemmikkejä ja kotieläimiä kasvattaneena, olen varma niiden kiintymyksestä ihmiseenkin. No, pennun ja emon välinen hellyys on ihan nähtävissä, mutta joka on nähnyt koiransa uskollisen katseen, tietää sen kiintymyksen.
Jopa undulaatti suki hellästi mieheni hiuksia, lennettyään istumaan hänen päähänsä 😊
Kissakin ilmaisee kiintymystään, ainakin hivelemällä sääriä tai puskemalla rakkaasti päätään nauttien!
No, rakkaus sana, sopisiko se eläimille,... joskin jotakin viehkeän romanttista voi nähdä lintujen kuhertelussa, kumarteluissa ja soidinmenoissa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tietysti elämillä on tunteet lajitovereitaan, laumaansa ja omistajiaan kohtaan. Ne osoittavat tunteitaan hyvinkin näkyvästi, vaikka puhekyky niiltä puuttuu. Se johtuu äänielinten erilaisuudesta ihmiseen verrattuna, muutenhan ne kertoisivat tunteistaan sanoin.
Enoni hevonen vietiin sotaan, ja sen tunteikkaampaa jälleennäkemistä kuin enon ja Lahjan kohtaaminen sodan loputtua oli, on vaikea kuvitella, niin minulle äiti kertoi. Sen silmät kuulemma puhuivat vielä sodan kauhuista, mutta siitä tuli äärimmäisen lempeä ja ihmisrakas .
Meillä on ollut kolme koiraa ja yksi kissa, viimeisen koiran kuolemasta reilu vuosi. Kaikki ovat olleet rakkaita perheenjäseniä, mutta tämä viimeinen saksanpaimenkoira kaikkein läheisin ja tunteikkain. Ensimmäinen oli mäyräkoira, ja metsästyskoirana itsenäisempi, hiukan kovis kuten kissakin. Kaksi ensimmäistä koiraa jäivät matkojen ajaksi kenneliin, mäyris tosin osoitti mieltään kun tultiin hakemaan, sakemanni taas oli ilosta suunniltaan. Viimeinen koira kulki lähes kaikkialla mukana, matkustettiin asuntoautolla Välimeren rantaan saakka. Se makasi välissämme lattialla ja välillä nousi istumaan ja lepuutti päätään sylissäni pitkiä aikoja. Se nojaili armaasti, kun istuttiin talon rapuilla vierekkäin, päämme olivat samalla korkeudella. Se otti vastaan nuolaisuilla ja hännän heilutuksella, vaikka vain postilaatikolla olisi viivähtänyt. Se otti lastenlapset hellästi suojiina, kun olivat vauvoja, ja vieraisiinkin vauvanvaunuihin se halusi myös kurkistaa, että onhan kaikki hyvin. Se tiesi jalkineista, milloin lähdetään lenkille ja riemastui silminänhden ja korvinkuullen, ja jos kaupunkiasusteet puin, se näytti apealta. Se tiesi, milloin emäntä tarvitsee lohdutusta, milloin piti antaa omaa rauhaa. Oman sairautensa ja kipunsa se koetti peittää, ihan selvästi se ei olisi halunnut tuottaa huolta, oli aina reipas .
Tästä aiheesta voisi kirjoittaa loputtomiin, olen toki palstalla ennenkin kertonut .
Nyt on tyttären perheellä Rhodesian koira, pentu vielä, saamme hoitaa sitä. Pihalinnuista kannamme huolta ja iloitsemme, mutta niiden tunne-elämästä emme ole niinkään perillä. Eivätpä nuo ainakaan ole nokitelleet, ihan kuin visertäisivät joskus kiitos-kiitos.
Kyllä linnut ilmaisevat innokkailla viserryksillään kun tuttu ihminen näkyy. Rivitalossa asuessani ei ollut enää nisäkkäitä minulla, niin ystävystyin varpusten kanssa.
Keväisin kun riipustin pyykkiä ulkona narulle ensimmäistä kertaa, ne tervehtivät innokkaasti lennellen ja viserrellen ympärilläni...Olinhan niitä ruokkinut ja varjellut pesäpaikkojaan edellisinä kesinä, eivät nekään ilman ajatusta ole
Tulihan sinitiainenkin kämmennelleni Sipoossa, kuollut se olisi pakkasessa silloin, niin lensi sisälle avoimesta verannan ovesta lämpöön. Yritin pyyheliinalla huiskia sitä ulos, kissa kun oli sisällä, ja kuuma puuhellakin, mutta se painautui vain kämmenen lämpöön.
No, undulaattien häkissä sai "hyyryläinen " ruokailla pari päivä, ja sitten lauhtui jo pakkanenkin onneksi. Undulaatit kun ei rohjenneet mennä syömään niin olivat juuri häkin lattialla aikeissa surmata vieraslajin.
Korkea hätääntynyt piipitys herätti onneksi huomioni, ikävää jos visiitti ihmisen luona olisi päättynyt onnettomasti.
Ei tuollaista luottamusta unohda, pieni lintunen ja kuolemanvaaroja vain ympärillään! Nyt onkin tuo rohkea sinitiainen jo yleistynyt maassamme.
Eläimen tunteet on pitkälti vaistojen varassa, susilaumassa on johtaja alfva, ihminen on koiralle johtaja. Sudesta tuli kesy 'koira' nälkänsä tautta, pääsi kissanpäiville mielyttämällä ihmistä, viksusti tehty melkein älykästä.
Älä nyt viitsi.
Kyllä eläimillä on ajattelukyky ja moraali. Jokaisella oma lajikohtainen persoonallisuutensa ja sitten lisäksi se henkilökohtainen.
Ja tunteehan jopa akvaariokalatkin ruokkijansa!
Ainakin paljon ihmisten kanssa ollut kissa ymmärtää täysin puheen. Tästä on jo minullakin paljon esimerkkejä. Koirakin ainakin jonkin verran. Ja kaikki kotieläimet oppivat varhain tunnistamaan nimensä ja paljon muutakin. Puhekyky vain puuttuu: ei ole siihen tarvittavia elimiä.
Maalaismökin poikana olen nuorena paljonkin eläinten kanssa touhunnut ja tiedän, mistä kirjoitan!