Tiia Lifländer

Luin enkä tykännyt.
Romaanissa eräs prinsessasyndroomainen kotirouva huomaa miehensä pussaavan omaa sihteeriään ja vatvoo tätä mielessään seuraavat 60 vuotta. Kunnes vihdoin nostaa kissan pöydälle. Mies saa sydänkohtauksen, kun kuulee, että vaimo on saanut tietää, että hän pussasi sihteeriään 60 vuotta sitten. Sitten annetaan anteeksi sille sihteerille, mitä sukulaistyttö pitää suurena ihmeenä. Ja on romaanissa joku eronnut yksinhuoltajaisäkin, joka juttelee tälle kotirouvalle ja sihteerille, kun nämä ovat vanhoja kurppia ja päättävät muuttaa kimppakämppään.
Romaanin tyyli ei ole pätkääkään humoristinen, edes itseironinen, vaan kaikki on koko ajan jotenkin kuolemanvakavaa. Lauseet ovat liian pitkiä, itse olisin pätkinyt melkein kaikki pisteillä päälauseiksi. Välissä on melko teennäisen oloista dialogia. Ei nyt tule mieleen ketään toista kirjailijaa, johon tyyliä voisi verrata, niin että siinä mielessä kirjailijalla on "oma ääni". Ehkä joku tyttökirja 1800-luvulta.
Lisäksi meno on hyvin elitististä, lennetään Kööpenhaminaan, lipitetään teetä ja ajellaan autolla pitkin maaseutua. 50-luvun Suomessa, jolloin suurin osa suomalaisista eli vaatimattomasti, esim. oma siirtokarjalainen isäni asui korsussa seitsemän sisaruksen kanssa ilman ulkovessaa.
Mielestäni loistava tarina ihmisestä, jolla ei ole oikeita ongelmia. Ehkä vähän huonommilla korteilla olisi saattanut olla useampiakin syitä elää.

Luin tän kirjailijan haastattelun hesarista ja se oli kyllä jotenkin tosi söpöä kun se kertoi kirjoittaneensa 15 tai 25 vuotta, tavoitteena oma kirja.