Katson ikkunasta ulos,
kuinka kaunis talvimaisema onkaan.
Lumi peittää puut, pensaat,
orapihlaja aidan.
Punatulkku lintulaudalla,
kissa peuhaa lumessa.
Lumihiutaleet leijuu hiljalleen,
pudoten kuusen oksalle,
tehden paksumpaa lumikerrosta.
Pieni pakkanen, narisee kenkien alla,
poika puhaltaa huurun suustaan,
joka häviää hiljalleen ilmaan.
Jääpuikot räystään reunalla,
kauniit sileät, vieri vieressä.
Aurinko osuu jääpuikkoihin,
kimmeltää kirkkaasti, välkehtii,
kuin timantti nimettömässä sormessa.
Niin ihanan tunnelmallinen talvi on,
rakkaani huomaatko kuinka kaunis?
Sytytetäänkö kynttilä ?
kuinka kaunis talvimaisema onkaan.
Lumi peittää puut, pensaat,
orapihlaja aidan.
Punatulkku lintulaudalla,
kissa peuhaa lumessa.
Lumihiutaleet leijuu hiljalleen,
pudoten kuusen oksalle,
tehden paksumpaa lumikerrosta.
Pieni pakkanen, narisee kenkien alla,
poika puhaltaa huurun suustaan,
joka häviää hiljalleen ilmaan.
Jääpuikot räystään reunalla,
kauniit sileät, vieri vieressä.
Aurinko osuu jääpuikkoihin,
kimmeltää kirkkaasti, välkehtii,
kuin timantti nimettömässä sormessa.
Niin ihanan tunnelmallinen talvi on,
rakkaani huomaatko kuinka kaunis?
Sytytetäänkö kynttilä ?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sinulle samaa kuin Siirillekin, viimeistele tekstisi ja kiinnitä enenmmän huomiota oikeinkirjoitukseen ja kielioppiin.
orapihlaja aita -> orapihjala-aita
lumihiutaleet leijuu -> leijuvat
poika puhaltaa huurun suustaan, joka häviää hiljalleen ilmaan
-> huurun, joka häviää
Sisältöä ja ajatusta teksteissäsi on.
tämän runon suhteen, mutta minun runoissani on usein sanoja, ei kieliopiilisesti oikein,
koska se saattaa sopia tai sointua runoon paremmin, vakka ei kieliopilisesti olisikaan oikein.
Kiitos kritiikistä, pidän että runojani arvostellaan ja neuvot ovat aina tarpeen.
Kiitos neuvosta, näin se on parempi
Katson ikkunasta ulos,
kuinka kaunis talvimaisema onkaan.
Lumi peittää puut, pensaat,
orapihlaja-aidan.
Punatulkku lintulaudalla,
kissa peuhaa lumessa.
Lumihiutaleet leijuvat hiljalleen,
pudoten kuusen oksalle,
tehden paksumpaa lumikerrosta.
Pieni pakkanen, narisee kenkien alla,
poika puhaltaa huurun,
joka häviää hiljalleen ilmaan.
Jääpuikot räystään reunalla,
kauniit sileät, vieri vieressä.
Aurinko osuu jääpuikkoihin,
kimmeltää kirkkaasti, välkehtii,
kuin timantti nimettömässä sormessa.
Niin ihanan tunnelmallinen talvi on,
rakkaani huomaatko kuinka kaunis?
Sytytetäänkö kynttilä ?
Sytytetään kynttilä. Nautitaan loisteesta, lämmöstä. Unelmoidaan. Nähdään kaikki luonnon kauneus. Sen kaunein teko - nainen. Ihanainen.
Ajatusten ja katseiden vangitsija. Mielen rauhattomaksi tekijä. Ystävä, äiti mikä lienetkin. Ihanin olento luomakunnassa.
Niinpä, nainen on useimmiten miehen mieleen :).
Minäkin ymmärrän kommentoijan näkemykset oikeinkirjoituksen suhteen.
Täällä palstalla me kirjoittajat voimme ensisijaisesti teksteissämme keskittyä sanoman ja tunteen esilletuomiseen. Ne ovat foorumin tavoitteiden mukaisia. Me emme ole täällä runokilpailussa, jolloin tekstin oikeinkirjoitukseen sekä muotoseikkoihin tulisi enemmän kiinnittää huomiota.
Palsta on saavuttanut suuren suosion, enkä usko sen kevään lähestyessä ainakaan laantuvan.
Kiitos runotytteli jälleen, jatketaan!
Minä luulen kans niin. Sitä paitsi oletteko lukeneet koskaan murteella kirjoitettuja runoja tai peräti Kalevalaa tai Eino Leinoa - ei ole aina kieliopit "kohdallaan" ja täyttä runoutta on.
Runo kerro sanomasi: itke itkusi, laula laulusi, kuole kuolemasi elä rakkautesi - elä, elä, vaan!
tietenkin enemmän runontekemisen vaiheista ja muuta.Kirjoittajien näkemykset ja tyyli ovat kirjoittajan näköisiä, sitä ei tarvitse ohjailla. Minulla runosuoni aukesi marraskuussa, sen jälkeen jonkinlaista tekstiä on tullut. Tunnetilat säätelevät sävyjä.
Ei minunkaan runosuoneni
kauaa ole auki ollut.
Niin oli kipua ja tuskaa elämäni.
Ihme tapahtui: sanoja paperille laitoin.
Huomasin - tuskani runoksi muuttui,
huiluni löysin ja iloa vihdoin soittelin!
Etkö saanut valoa,
miksi sielusi tummeni.
Joskus tuska aukaisee,
tunteet juoksuun,
kuin puro jaksaa,
tuoda rakkauden helmiä,
ei laske niitä,
vaan tuo ja tuo.
En nähnyt valoa,
ei ollut rakkauden taloa.
Kauan asustelin surutalossa,
kipeä oli menetykseni.
Ymmärtää nyt voin syvemmin,
huiluni voi soida
ja lohdutusta tuoda.
Nöyrtynyt elämän taistoissa,
taipunut on tahtoni,
vaikka katsoa pientä.
Tarvitaan tuska,
elämän peili,
että näemme,
laveammin elon,
kuin ruispelto huojuu,
löydät oikean jyvän,
pienestä alkaa uusi,
myös rakkaus,
joka voi kasvaa suureksi.
Nyt minä oikeasti itken...
jätän yhden siemeneksi,
siitä nousee ilo,
kumpuaa hymy,
aamun kaste yhtyy siihen,
mustapääkerttu laulaa lehdossa,
meidän lapsemme.
Sitä rakkauden
lasta rakastan
hellästi hoivaan
tuudittelen
laulelen ja
sinua silmiin
uskallan katsoa
jo haihtui pelkoni
kauas poi pakeni
ilo mieleni täytti
lahjasta Luojaa kiitti.
Ken meille elämän antoi,
aurinko tai Luoja,
ehkä molemmat,
kuka tunteen ja rakkauden,
lauluja sulle laulan,
kuulen huilusi herkän soinnun,
se kyyneleen hiljaa antaa,
kulkea poskea alas,
otat sen kiinni ,
ja huuliisi suljet.