Saatekirjelmä:
Mulla ei ole ollut tapana ruikuttaa elämän pikku epäkohdista: mutta tästä pitää jo saada juniori-Nobeli.
Puhelimen taukoamaton unimelodia täytti jokaisen sopen pienestä kahvilasta. Kukaan ei ollut aluksi kiinnittänyt mitään huomiota aivan tavalliseen puhelimen pitämään meteliin.
Mutta kun sen itsepintainen jääräpäisyys ei ottanut tauotakseen: lusikat lakkasivat kilisemästä hohtavissa kupeissa, mutisevat lauseet lyhentyä. Kunnes kaikki tuntuivat jähmettyvän kuuntelemaan vaitonaisena tuota päättymätöntä tuutulaulua.
Miksi hän ei vastaa puhelimeensa? Miksi hän antaa sen soida tällaisessa paikassa. Piittaamatta ollenkaan siitä, että sen jatkuvasti kasvava meteli alkoi ärsyttää kaikkia paikalla olijoita yhä enenevässä määrin?
Tauonnut lause huulillaan: he katsoivat olkansa ylitse tuutulauluun. Eivätkä voineet käsittää miksi heidän julkituotuun ärtymykseensä ei reagoitu millään lailla. Puhelin soi, vaikka tuolit narahtelivat raivoikkaasti lattiaa vasten. Vaikka jostain kuului ärtynyt, ja liian kovaksi säädetty vihainen murahdus.
Millaista piittaamattomuutta ja ylenkatsontaa. Millaista, vihan tapaista halveksuntaa muita ihmisiä kohtaan. Kuinka loukkaavaa ja julkeaa barbariaa.
Hän ei tehnyt elettäkään nostaakseen puhelimen pois taskustaan. Ei ollut millään tavoin kiinnostunut siitä kuka soittaja oli - tai siitä mikä asia tuolla intensiivisellä ja herkeämättömällä taholla hänelle oli. Tuon ihmisen täytyi vihata sekä soittajaa että ympäristöään silmittömästi, melkein järjettömästi. Sillä hän joi hiljalleen kahviaan, ja tuijotti asettia edessään väräyttämättäkään silmiensä ilmettä - tai millään tavalla häiriintyen herättämästään ahdistuksesta.
Juuri kun hän oli nousemassa suunnattoman ärtyneenä tuoliltaan: Juuri nostaessaan lehtensä vihaisena pöydältä kainaloonsa: Tuo tuutulaulu loppui. Se katkesi kuin seinään ja lakkasi olemasta.
Hän vilkaisi puhelimen piittaamattomaan omistajaan ja oli aivan sanaton. Hiljaisuus oli tyrmäävä. Se syntyi aivan tyhjästä, ja jäi roikkumaan kahvilaan tuhansin näkymättömin langoin hohtavasta katosta.
Hän istuutui takaisin alas aivan sanattomana. Avasi uudelleen lehtensä ja yritti unohtaa koko tapahtuman.
Oli aivan selvää että hän ostaisi kalliimman kukkavihkon kuin oli ollut aikeissa ostaa. Mitään syytä kitsailuun ei nyt ollut. Sellainen tuntuisi aivan säädyttömältä ja moukkamaiselta. Hän ostaisi kalliin kukka-asetelman ja veisi sen perille - käärittynä itseensä tyytyväisiin ajatuksiin - valmiina ojennettavaksi pitkään levänneille, paljon kärsineille kasvoille.
Ajatus oli kaunis, ja hän sen toteuttaisi. Hän keräisi kaiken rohkeutensa ja astuisi ovista sisään valmiina olemaan läsnä - läsnä niin kauan kuin se vain olisi mahdollista.
Samalla kun hän mietti: missä oli lähin kukkakauppa: hän huomasi vierellään istuvan vanhemman rouvan huulessa roikkuvan viinerinmurun. Se oli joutunut kummalliseen asemaan: sillä se tuntui huvittavan miestä - vaikka hän ei voinutkaan huvittuneisuuttaan naiselle ilmaista.
Muru irtosi naisen alahuulesta ja putosi kuin hidastettuna pöydälle hänen eteensä. Nainen ei huomannut tapahtumaa, vaan katseli kivistä seinää edessään -näki sille ripustettujen kuivakukkien nuokkuvan unisena ohuen pölykerroksen alla. Se muistutti häntä kuivasta unesta, ratisevista ajatuksista sanojen askelien alla.
Nainen tunsi sisällään miten hänen ystävättärensä pyrki istumaan häntä vastapäätä. Yritti istuutua alas, ja alkaa kertoilemaan päivän tapahtumia.
Jos näin olisi voinut tapahtua, niin hän varmaan ottaisi kiukkuisesti kantaa elämän loukkaaviin epäkohtiin ja sanoa naksauttaisi jotain terävää - jos vain olisi täällä. Mutta hän on mennyt pois, eikä koskaan tulisi enää takaisin.
Oli mahdotonta saada joku istumaan hänen tuolilleen.
Oli mahdotonta istuutua itse hänen tuolilleen, sillä se oli hänen tuolinsa, ja tämä hänen allaan oli naisen oma. Hänet oli tuomittu katselemaan seinää. Hänen selkänsä oli aina vasten muita ihmisiä. Vaikkakin hän vaivatta näki ystävättärensä iloiset silmät edessään, hän silti tunsi iloa siitä, että hänen ei enää tarvinnut sietää aivan kaikkea mitä tämä suustaan ulos oli suoltanut. Kuolemassa oli jotain vapauttavaakin, se ei aina ollut vain riistäjä.
Hän huomasi laikukkaiden käsiensä hieman vapisevan. Kuivakukkien huomaavan, pienen pölyn alla, hänen pelkonsa.
Tuo vanha rouva oli vilkaissut nuorta tarjoilijaa kiukkuisena, kun tämä ei millään tavoin ollut puuttunut julkeaan puhelimen kilinään. Tarjoilija oli kumartunut piiloon himmeiden pleksien taakse järjestelemään viinereitä ja croissantteja, mansikkakakkuja ja sachsereita. Mutta tuon vanhemman naisen vilkaisu sulatti pleksit heidän katseidensa väliltä, ja syytti tarjoilijaa täydellisestä ammattitaidonpuutteesta ja tilannetajuttomuudesta. Häpeillen tarjoilija tunsi miten nöyryytyksen tuskanhiki nousi hänen lapaluittensa väliin ja kiilteli hänen otsallaan.
Hän ei uskaltanut. Hän oli synnynnäinen pelkuri. Hänen kynnyksensä oli niin korkea, että se joskus tuntui suorastaan järjettömältä.
Hän oli palveluammatissa, ja siinä hänen tulisi olla koko ajan asiakkaidensa kanssa tekemisissä - niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta hänen hymynsäkin oli niin teennäinen, niin ohut ja peilin edessä harjoiteltu, että se ei huijannut ketään. Ei harhauttanut mitään.
Puhelimen kilinän vaikeneminen oli tuonut hänelle hetkessä mieleen otteen jostain vankasta. Vaikka hän oli äsken ollut uimataidottomana veden varassa. Mutta heti kun tuo hirvittävä lastenlaulu oli tauonnut, hän tunsi maan jalkojensa alla. Hän oli pelastunut.
Vanha nainen ei enää katsellut häntä. Nainen tuijotti seinää edessään. Tarjoilija vilkaisi ikkunapöytään: siellä istui hermostuneen oloinen nainen katsellen communikaattorinsa nestekidenäyttöä purren alahuultaan. Hän tökki etusormiensa kynsillä pehmeitä painikkeitä yksi toisensa jälkeen alas - ja puri alahuultaan. Hänellä oli suunnaton ikävä. Se tuntui hänen reisissään ja hänen alavatsassaan jatkuvana mielikuvaharhana. Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään. Tuon kirotun puhelimen tuutulaulu oli sekoittanut hänen ajatuksensa täysin, vieneet niiltä suunnan ja määränpään, tuoneet tilalle mielikuvia ja haluja joita hän ei nyt halunnut itselleen - mutta nainen tunsi miten ne syntyivät hänen ajatuksissaan, ja tempaisivat hänen vartalonsa kiinni itseensä. Hänellä oli kuuma. Hänen oli vaikea istua aloillaan - ja hän oli hyvin hermostunut. Hänestä tuntui että hänen oli saatava nyt ja heti...aivan kaikki.
Nainen läpsäytti kannen kiinni ja yritti suoristautua ajatuksissaan työasioihin, mutta ne katosivat heti synnyttyään hänen suonissaan kiertävän veren kohinaan.
Nainen oli varma, että tuo vanhempi, hieman välinpitämättömältä näyttävä mies oli huomannut naisen poskilla kiertävän kuumuuden - ja hän päätti lähteä heti ulos, pihalle, kadulle. Aivan mihin tahansa, kunhan hän vain pääsisi täältä pois...aivan minne tahansa.
Mies ei ollut huomannut naisen olotilaa. Hän oli kyllä huomannut naisen, mutta naiset olivat hänelle kuin tähtiä taivaalla. Hihittelisivät hän viagroilleen ja eturauhas-ongelmilleen.
Taasen henkisellä tasolla hän tunsi monta mielenkiintoista naista - tai oikeastaan he eivät olleet enää naisia, naisia sanan ahtaassa merkityksessä, vaan ihmisiä sen laajemmassa käsitteessä.
Mies katseli rauhaisaa kadun vilinää sovittaen omia askeliaan kantojen kopinaan. Oli luotava toisenlaisia tapoja elää, sillä aivan mihin tahansa hän ei enää kykenisi. Kaikenlainen hulluttelu olisi nykyään vain älyllistä, verbaalista tai tilannekohtaista. Mihinkään katulamppuun hän ei enää koskaan tulisi kiipeämään. Miltään laiturilta hän ei enää koskaan tulisi hyppäämään iloiseen mereen. Hänen maailmansa oli enemmänkin ajatuksellinen kuin toiminnallinen. Hänen ilonsa olivat muiden iloja, muiden tapahtumia.
Koko hänen lastenlapsiensa armada katseli häntä kahvilan lasin takaa: Häntä, vanhaa miestä, isoisää ja hiljaisen huvittunutta hömppää menneiltä vuosisadoilta. Hänestä tuntui että hän oli valtavan vahva ihminen, sillä hän kykeni kannattelemaan käsivarsillaan kaikkia niitä sukupolvia jotka ovat hänestä syntyneet - tekemättä mitään. Olematta millään tavoin ihmeellinen.
Vanhus oli kuullut tuon ihmeellisen puhelimenpirinän. Se oli hänelle tuttu lastenlaulu, laulu jota hän oli monasti itsekin laulanut. Mutta vaikka hän oli huonokuuloinen, ja huomasi että muu kahvilanväki häiriintyi soimisesta melkein suunniltaan, niin hän ei ollut siitä juurikaan hermostunut. Laulu toi mieleen monia hyviä asioita ja muistoja. Mutta toki hän oli harmissaan siitä, että sen soittaminen oli silti hyvin epäkohteliasta melkein puolitäydessä kahvilassa.
Hän vilkaisi puhelimen omistajaa puolihuolimattomasti. Millainen valta hänellä olikaan. Tuo vallan määrä melkein huvitti vanhaa miestä - ja hänestä tuntui että hän hymyili aivan kummalliselle asialle.
Aivan samaan aikaan: puhelimen omistajaa vilkaisi myös kauimmaisessa pöydässä istuva nuori mies. Tämä kiehui vihasta. Hän oli vielä äsken ollut juuri pomppaamassa raivosta pystyyn, ja syöksyäkseen tuon sian kimppuun, paiskoakseen tätä sitten pitkin lattiaa, ja lopulta viskatakseen tämän puhelimineen pihalle kilisemään. Mutta jokin suurempi käsi oli pitänyt hänet aloillaan. Painanut hänen päänsä kumaraan vihasta ja kiukusta. Sitonut hänen kätensä yhteen ja puristanut niskasta, kunnes hän oli melkein kivahtanut tuskasta. Miehen sisällä kiehui veri. Hän tuijotti kuin myrkkykäärme noita tyhjiä, mistään kiinnostuneita, tylsiä silmiä ja tunsi suunnatonta halua tappaa tuo tänne kuulumaton olio. Viedä hänet ulos ja ampua hänen niskaansa pistoolilla. Kaikki olisi ohi muutamassa sekunnisssa, ja tuo mihinkään kuulumaton hylkiö poistuisi olevien kirjoista.
Hän katsoi kelloaan: se oli jo aivan liian paljon.
Mies nousi nopeasti ylös tuoliltaan ja veteli mennessään päällystakkiaan päälleen.
Hän veti sisäovea ensin väärään suuntaan ja tunsi miten paniikki kihosi esiin hänen sisältään. Tunki ulos lonkeronsa repiäkseen hänen olemustaan palasiksi. Hän luuli hetken olevansa peruuttamattomasti loukussa - vanki - sidottuna maailman seinään kiinni kahleilla joita ei voi kukaan tai mikään murtaa.
Mulla ei ole ollut tapana ruikuttaa elämän pikku epäkohdista: mutta tästä pitää jo saada juniori-Nobeli.
Puhelimen taukoamaton unimelodia täytti jokaisen sopen pienestä kahvilasta. Kukaan ei ollut aluksi kiinnittänyt mitään huomiota aivan tavalliseen puhelimen pitämään meteliin.
Mutta kun sen itsepintainen jääräpäisyys ei ottanut tauotakseen: lusikat lakkasivat kilisemästä hohtavissa kupeissa, mutisevat lauseet lyhentyä. Kunnes kaikki tuntuivat jähmettyvän kuuntelemaan vaitonaisena tuota päättymätöntä tuutulaulua.
Miksi hän ei vastaa puhelimeensa? Miksi hän antaa sen soida tällaisessa paikassa. Piittaamatta ollenkaan siitä, että sen jatkuvasti kasvava meteli alkoi ärsyttää kaikkia paikalla olijoita yhä enenevässä määrin?
Tauonnut lause huulillaan: he katsoivat olkansa ylitse tuutulauluun. Eivätkä voineet käsittää miksi heidän julkituotuun ärtymykseensä ei reagoitu millään lailla. Puhelin soi, vaikka tuolit narahtelivat raivoikkaasti lattiaa vasten. Vaikka jostain kuului ärtynyt, ja liian kovaksi säädetty vihainen murahdus.
Millaista piittaamattomuutta ja ylenkatsontaa. Millaista, vihan tapaista halveksuntaa muita ihmisiä kohtaan. Kuinka loukkaavaa ja julkeaa barbariaa.
Hän ei tehnyt elettäkään nostaakseen puhelimen pois taskustaan. Ei ollut millään tavoin kiinnostunut siitä kuka soittaja oli - tai siitä mikä asia tuolla intensiivisellä ja herkeämättömällä taholla hänelle oli. Tuon ihmisen täytyi vihata sekä soittajaa että ympäristöään silmittömästi, melkein järjettömästi. Sillä hän joi hiljalleen kahviaan, ja tuijotti asettia edessään väräyttämättäkään silmiensä ilmettä - tai millään tavalla häiriintyen herättämästään ahdistuksesta.
Juuri kun hän oli nousemassa suunnattoman ärtyneenä tuoliltaan: Juuri nostaessaan lehtensä vihaisena pöydältä kainaloonsa: Tuo tuutulaulu loppui. Se katkesi kuin seinään ja lakkasi olemasta.
Hän vilkaisi puhelimen piittaamattomaan omistajaan ja oli aivan sanaton. Hiljaisuus oli tyrmäävä. Se syntyi aivan tyhjästä, ja jäi roikkumaan kahvilaan tuhansin näkymättömin langoin hohtavasta katosta.
Hän istuutui takaisin alas aivan sanattomana. Avasi uudelleen lehtensä ja yritti unohtaa koko tapahtuman.
Oli aivan selvää että hän ostaisi kalliimman kukkavihkon kuin oli ollut aikeissa ostaa. Mitään syytä kitsailuun ei nyt ollut. Sellainen tuntuisi aivan säädyttömältä ja moukkamaiselta. Hän ostaisi kalliin kukka-asetelman ja veisi sen perille - käärittynä itseensä tyytyväisiin ajatuksiin - valmiina ojennettavaksi pitkään levänneille, paljon kärsineille kasvoille.
Ajatus oli kaunis, ja hän sen toteuttaisi. Hän keräisi kaiken rohkeutensa ja astuisi ovista sisään valmiina olemaan läsnä - läsnä niin kauan kuin se vain olisi mahdollista.
Samalla kun hän mietti: missä oli lähin kukkakauppa: hän huomasi vierellään istuvan vanhemman rouvan huulessa roikkuvan viinerinmurun. Se oli joutunut kummalliseen asemaan: sillä se tuntui huvittavan miestä - vaikka hän ei voinutkaan huvittuneisuuttaan naiselle ilmaista.
Muru irtosi naisen alahuulesta ja putosi kuin hidastettuna pöydälle hänen eteensä. Nainen ei huomannut tapahtumaa, vaan katseli kivistä seinää edessään -näki sille ripustettujen kuivakukkien nuokkuvan unisena ohuen pölykerroksen alla. Se muistutti häntä kuivasta unesta, ratisevista ajatuksista sanojen askelien alla.
Nainen tunsi sisällään miten hänen ystävättärensä pyrki istumaan häntä vastapäätä. Yritti istuutua alas, ja alkaa kertoilemaan päivän tapahtumia.
Jos näin olisi voinut tapahtua, niin hän varmaan ottaisi kiukkuisesti kantaa elämän loukkaaviin epäkohtiin ja sanoa naksauttaisi jotain terävää - jos vain olisi täällä. Mutta hän on mennyt pois, eikä koskaan tulisi enää takaisin.
Oli mahdotonta saada joku istumaan hänen tuolilleen.
Oli mahdotonta istuutua itse hänen tuolilleen, sillä se oli hänen tuolinsa, ja tämä hänen allaan oli naisen oma. Hänet oli tuomittu katselemaan seinää. Hänen selkänsä oli aina vasten muita ihmisiä. Vaikkakin hän vaivatta näki ystävättärensä iloiset silmät edessään, hän silti tunsi iloa siitä, että hänen ei enää tarvinnut sietää aivan kaikkea mitä tämä suustaan ulos oli suoltanut. Kuolemassa oli jotain vapauttavaakin, se ei aina ollut vain riistäjä.
Hän huomasi laikukkaiden käsiensä hieman vapisevan. Kuivakukkien huomaavan, pienen pölyn alla, hänen pelkonsa.
Tuo vanha rouva oli vilkaissut nuorta tarjoilijaa kiukkuisena, kun tämä ei millään tavoin ollut puuttunut julkeaan puhelimen kilinään. Tarjoilija oli kumartunut piiloon himmeiden pleksien taakse järjestelemään viinereitä ja croissantteja, mansikkakakkuja ja sachsereita. Mutta tuon vanhemman naisen vilkaisu sulatti pleksit heidän katseidensa väliltä, ja syytti tarjoilijaa täydellisestä ammattitaidonpuutteesta ja tilannetajuttomuudesta. Häpeillen tarjoilija tunsi miten nöyryytyksen tuskanhiki nousi hänen lapaluittensa väliin ja kiilteli hänen otsallaan.
Hän ei uskaltanut. Hän oli synnynnäinen pelkuri. Hänen kynnyksensä oli niin korkea, että se joskus tuntui suorastaan järjettömältä.
Hän oli palveluammatissa, ja siinä hänen tulisi olla koko ajan asiakkaidensa kanssa tekemisissä - niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta hänen hymynsäkin oli niin teennäinen, niin ohut ja peilin edessä harjoiteltu, että se ei huijannut ketään. Ei harhauttanut mitään.
Puhelimen kilinän vaikeneminen oli tuonut hänelle hetkessä mieleen otteen jostain vankasta. Vaikka hän oli äsken ollut uimataidottomana veden varassa. Mutta heti kun tuo hirvittävä lastenlaulu oli tauonnut, hän tunsi maan jalkojensa alla. Hän oli pelastunut.
Vanha nainen ei enää katsellut häntä. Nainen tuijotti seinää edessään. Tarjoilija vilkaisi ikkunapöytään: siellä istui hermostuneen oloinen nainen katsellen communikaattorinsa nestekidenäyttöä purren alahuultaan. Hän tökki etusormiensa kynsillä pehmeitä painikkeitä yksi toisensa jälkeen alas - ja puri alahuultaan. Hänellä oli suunnaton ikävä. Se tuntui hänen reisissään ja hänen alavatsassaan jatkuvana mielikuvaharhana. Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään. Tuon kirotun puhelimen tuutulaulu oli sekoittanut hänen ajatuksensa täysin, vieneet niiltä suunnan ja määränpään, tuoneet tilalle mielikuvia ja haluja joita hän ei nyt halunnut itselleen - mutta nainen tunsi miten ne syntyivät hänen ajatuksissaan, ja tempaisivat hänen vartalonsa kiinni itseensä. Hänellä oli kuuma. Hänen oli vaikea istua aloillaan - ja hän oli hyvin hermostunut. Hänestä tuntui että hänen oli saatava nyt ja heti...aivan kaikki.
Nainen läpsäytti kannen kiinni ja yritti suoristautua ajatuksissaan työasioihin, mutta ne katosivat heti synnyttyään hänen suonissaan kiertävän veren kohinaan.
Nainen oli varma, että tuo vanhempi, hieman välinpitämättömältä näyttävä mies oli huomannut naisen poskilla kiertävän kuumuuden - ja hän päätti lähteä heti ulos, pihalle, kadulle. Aivan mihin tahansa, kunhan hän vain pääsisi täältä pois...aivan minne tahansa.
Mies ei ollut huomannut naisen olotilaa. Hän oli kyllä huomannut naisen, mutta naiset olivat hänelle kuin tähtiä taivaalla. Hihittelisivät hän viagroilleen ja eturauhas-ongelmilleen.
Taasen henkisellä tasolla hän tunsi monta mielenkiintoista naista - tai oikeastaan he eivät olleet enää naisia, naisia sanan ahtaassa merkityksessä, vaan ihmisiä sen laajemmassa käsitteessä.
Mies katseli rauhaisaa kadun vilinää sovittaen omia askeliaan kantojen kopinaan. Oli luotava toisenlaisia tapoja elää, sillä aivan mihin tahansa hän ei enää kykenisi. Kaikenlainen hulluttelu olisi nykyään vain älyllistä, verbaalista tai tilannekohtaista. Mihinkään katulamppuun hän ei enää koskaan tulisi kiipeämään. Miltään laiturilta hän ei enää koskaan tulisi hyppäämään iloiseen mereen. Hänen maailmansa oli enemmänkin ajatuksellinen kuin toiminnallinen. Hänen ilonsa olivat muiden iloja, muiden tapahtumia.
Koko hänen lastenlapsiensa armada katseli häntä kahvilan lasin takaa: Häntä, vanhaa miestä, isoisää ja hiljaisen huvittunutta hömppää menneiltä vuosisadoilta. Hänestä tuntui että hän oli valtavan vahva ihminen, sillä hän kykeni kannattelemaan käsivarsillaan kaikkia niitä sukupolvia jotka ovat hänestä syntyneet - tekemättä mitään. Olematta millään tavoin ihmeellinen.
Vanhus oli kuullut tuon ihmeellisen puhelimenpirinän. Se oli hänelle tuttu lastenlaulu, laulu jota hän oli monasti itsekin laulanut. Mutta vaikka hän oli huonokuuloinen, ja huomasi että muu kahvilanväki häiriintyi soimisesta melkein suunniltaan, niin hän ei ollut siitä juurikaan hermostunut. Laulu toi mieleen monia hyviä asioita ja muistoja. Mutta toki hän oli harmissaan siitä, että sen soittaminen oli silti hyvin epäkohteliasta melkein puolitäydessä kahvilassa.
Hän vilkaisi puhelimen omistajaa puolihuolimattomasti. Millainen valta hänellä olikaan. Tuo vallan määrä melkein huvitti vanhaa miestä - ja hänestä tuntui että hän hymyili aivan kummalliselle asialle.
Aivan samaan aikaan: puhelimen omistajaa vilkaisi myös kauimmaisessa pöydässä istuva nuori mies. Tämä kiehui vihasta. Hän oli vielä äsken ollut juuri pomppaamassa raivosta pystyyn, ja syöksyäkseen tuon sian kimppuun, paiskoakseen tätä sitten pitkin lattiaa, ja lopulta viskatakseen tämän puhelimineen pihalle kilisemään. Mutta jokin suurempi käsi oli pitänyt hänet aloillaan. Painanut hänen päänsä kumaraan vihasta ja kiukusta. Sitonut hänen kätensä yhteen ja puristanut niskasta, kunnes hän oli melkein kivahtanut tuskasta. Miehen sisällä kiehui veri. Hän tuijotti kuin myrkkykäärme noita tyhjiä, mistään kiinnostuneita, tylsiä silmiä ja tunsi suunnatonta halua tappaa tuo tänne kuulumaton olio. Viedä hänet ulos ja ampua hänen niskaansa pistoolilla. Kaikki olisi ohi muutamassa sekunnisssa, ja tuo mihinkään kuulumaton hylkiö poistuisi olevien kirjoista.
Hän katsoi kelloaan: se oli jo aivan liian paljon.
Mies nousi nopeasti ylös tuoliltaan ja veteli mennessään päällystakkiaan päälleen.
Hän veti sisäovea ensin väärään suuntaan ja tunsi miten paniikki kihosi esiin hänen sisältään. Tunki ulos lonkeronsa repiäkseen hänen olemustaan palasiksi. Hän luuli hetken olevansa peruuttamattomasti loukussa - vanki - sidottuna maailman seinään kiinni kahleilla joita ei voi kukaan tai mikään murtaa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ei edes alkanut kahvihammasta kolottaa,
Teksti on hyvä, rakenne ok, tapahtumat järjestyksessä, henkilöitä ja pirisevä puhelin.
Jostain syystä en päässyt sisään kahvilaan, en haistanut tai maistanut mitään, en edes saanut selvää mikä tuutulaulu oli kyseessä, eli en kuullut hiljaisuuden keskellä pirinää.
Voi olla että oloni on tänään sulki, enkä pääse mihinkään sisään. Tai itsestäni ulos. Tai sitten teksti oli esimerkki siitä, miten kaiken voi kirjoittaa oikein, mutta kun tekstistä puuttuu se kohta, juju, asia mikä vetäisi mielenkiinnon puoleensa, se vain jää noin auki, koskettamatta lainkaan.
Tietysti maalla noita tilanteita on harvoin että reviiri tulisi häirityksi, ehkei minulla vain ollut kosketuspohjaa...
josta kyllä tulee mieleen että eihän minulla ole kosketuspohjaa afrikkaankaan ja - Minun Afrikkani silti jaksoi kiinnostaa satoja sivuja. Eli kyllä siihen pitäisi päästä kiinni vaikkei ole kokenut vastaavaa,
Josta syystä päätän, ettei tämä ollut huippu elämys kirjoitukseksi.
Minun nenääni se houkutteleva kahvin tuoksu saapui tuota lukiessani, tiedä sitten tuliko se toimistokopperomme parhaat päivänsä nähneestä moccamasterista vai sinun kirjoituksesi myötä kuvitteellisesti...
Mielestäni loistavia henkilökuvauksia, ja mikä tärkeintä, korvissani myös pimputti sellainen ärsyttävä pimpelipompeli, joka alkoi kutkuttamaan sopivasti aivokurkiaiseni ärsyyntymisnippeliä.
Jälleen kerran uppouduin tarinaan aluksi hyvinkin syvälle, mutta sitten aloin pulpahtelemaan pintaan. Putosin siis kärryiltä.
Olin eksyksissä kahvilan pöytien välissä ja vilkuilin hermostuneena ympärilleni, että kuka on ketäkin ja kenen miete oli tämä tässä. Voip olla, jotta tässä on kyse ennemminkin meikäläisen järjen köyhyydestä kuin kirjoituksen laadusta. Itseasiassa se on enemmän kuin todennäköistä. Toisen kerran silmäillessäni pääsin jälleen kyytiin.
Mulla oli tässä kohtaa tähtäimessä luoda jokin keskushenkilö, ilman että tätä oltaisiin millään tavoin kuvailtu.
Tämä ydinhahmo olisi katalyytti, joka käynnistäisi tälle muulle joukolle erilaisia, vahvistettuja reaktiomalleja.
Mua ei kiinnostanut tässä mikään muu kuin se, että voiko jotain "näkymätöntä" luoda siten, että sen jokainen näkee.
Valitettavasti olen tässä epäonnistunut.
tuo henkilö kai oli tämä jonka kännykkä soi.
löysin tuon hiljaisen ikkunasta ulos tuijottajan tekstistä ja ymmärsin mikä tehtävänään oli, se jäi vaivaamaan, ettei sen enempää puhelimen omistajasta, kuin kahvilassa olijoista saanut kunnon otetta.
Ehkä tilanteen alkuun olisi tarvinnut dramatiikkaa, jolla herättää lukijan mielenkiinto, ja jota vasten tuo puhelimen pirinän räikeys olisi paremmin tullut esiin.
Nyt se hiipi esiin, hiljentäen tilanteen vähitellen, jostain syystä se tuntui vievän koko tekstiltä puhtia.
Ehkä jos ensin olisi soinut toinen puhelin, tai kadulla huutanut ambulanssi, jotain melua, joka hetkeksi peittää kaiken muun. Sitten tuo juttelu ja tuota vasten se pirinä. Ihmisiä olisi ärsytetty hiukan enemmän, he olisivat reagoineet pirinään voimakkaammin.
Noin näkisin sen kolmekymmentä luvun ruskeansävyisenä elokuva kohtauksena, tosin kännyköitä ei liene tuolloin ollut...
...Keskushenkilö oli vammainen, ihminen jolla on oikeus kuunnella tuutulaulu kahvilassa, vaikka se kuinka vituttaisi ketä tahansa.
Siitä en kertonut kuin hyvin etäisiä viitteitä.
Etten lukenut riittävän tarkkaan viitteitä, tai olen vain tyhmä enkä niitä löytänyt.
Myönnän kyllä tänään muutenkin juosseeni läpi kaiken eteentulleen. Että ehkä kaiken tietäessäni luen huomenna tekstin uudelleen ja näen siinä enemmän värejä..
Yleensä nautin siitä, että kerrotaan vain viitteitä jostain, eikä tarkoitus olekkaan että teksti avautuisi laiskoille.
Tänään olin vain liian laiska näkemään sanojen välejä
Minäkin lueskelin eilen juttusi ja koetin löytää sen , mitä oikeasti halusit kertoa. Yhdellä huitaisulukaisulla ydin ei auennut, eikä toisaalta ollut aikaa kauheen syväluotaavaa analyysiä tehdäkään, kun omaa pää kihisi sanamyrskykeskuksesssa.
Mielenkiintoista, että nyt kun paljastit, kuka oli piilossa kunnioitukseni sen kun vain lisääntyy.
Itselle kun tuo vammaisuus ja vammaisen oikeus olla missä tahansa kun kopsahtaa niin lähelle. Toistakymmentä vuotta sellaisen pikkuihmisen oikeuksista taistelin...
Naiset nyt ovat tälläisia aina pitää saada sanoa viimeinen sana. Olen melkein pahoillani että olen nainen, en ihan.
Lukijana ymmärsin tämän nyt pitkien selittelyjen ja levänneiden aivojen kanssa eritavalla kuin eilen.
Ensimmäinen puolikas häiriintyi useista -hän- sanoista, vaikka löysin henkilövaihdokset vaivatta, hän sanan olisi ehkä pystynyt korvaamaan välillä jollain toisella sanalla.
Otsikossa tulee tuo invalides, johon lopun tyhjällä katseella viitattiin. Tuon naisen tunteet kommunikaattori kädessään tunsin, samoin tarjoilijan tuskan kun jalat eivät yltäneet maahan puhelimen soidessa. Olen pari kertaa ollut vastaamatta puhelimeen tietäessäni kuka soittaja on, ja että se pirinä kestää...
Joten levänneenä tästä sai enemmän irti kuin läpijuosten. Jostain syystä alku tuntuu selittelevältä kaiken tiedon jälkeenkin.
Tuskin minä vastaavaa koskaan aikaan saan, muttei se estä arvostelemasta niitä puutteita, joita minä lukijana näen. :)
Mutta kun sen itsepintainen jääräpäisyys ei ottanut tauotakseen: lusikat lakkasivat kilisemästä hohtavissa kupeissa, mutisevat lauseet lyhentyä
- alkoivat lyhentyä
raivoikkaasti
- raivokkaasti
tai millään tavalla häiriintyen herättämästään ahdistuksesta.
- häiriintymättä
sachsereita
-sachereita
monasti
-usein
Hän tuijotti kuin myrkkykäärme noita tyhjiä, mistään kiinnostuneita
-mistään kiinnostumattomia taí
ei-mistään kiinnostuneita
Pidin vanhan miehen kuvauksesta.
Ei pitäisi joutua selittelemään kirjoitustaan, sen tulisi aueta ilman.
Kyllä sun kannattaa jatkaa kirjoittamista.
Mä en tiedä edes mitä "oikoluenta" tarkoittaa. Joten sen, ja erilaisten tekstinkäsittelyohjelmien käyttö on mulle kuin kuumatkailua.
Mä en ole niin välittänyt tuosta kielen täydellisyydestä; vain ja ainoastaan siitä syystä, että en hallitse sitä.
Ilokseni olen todennut joitain mikroskooppisia liikahduksia laiskuuteni meressä. Siellä saattaa olla sittenkin elämää.
Sasseria taas en osaa kirjoittaa kahta kertaa samalla tavalla.
Kyllä, kyllä olen ajatellut jatkaa johonkin suuntaan.
Kiitän palautteesta, sillä sitähän minä nyt tässä hieman kaipailin koska ideani oli aivan outo ja kummallinen. Ideani ovat yleensä aina outoja ja kummallisia, eikä niiden selittelystä rikastu eikä rakastu kukaan - saati viisastu.
Olen havainnut kirjoittamisen sitä vaikeammaksi mitä aidompia asiat ovat, ja mitä kauemmin on aitouteen pyrkinyt. Mitä se on: luonnollisuutta?
Luettuani tuon tekstin nyt itse uudelleen lävitse, minulla oli kädessäni valtava punakynä ja lisäysmoottori käynnissä, sillä se oli yhdessä yössä muuttunut aivan toiseksi kirjoitukseksi.
Olisi suunnaton voimavara hillitä itsensä kaikilta niiltä typeryyksiltä jotka liiallisesti innostunutta mieltä väijyvät.
Jos ideasi tuntuu itsestä hyvältä, kannattaa tekstiä kirjoittaa uudelleen ja uudelleen, koska siihen väistämättä tulee uusia tasoja ajan myötä.
Ja huomaa mitä voi kirjoittaa paremmin...
Annoitpa juuri mulle hyvän aiheen pieneen tasohullutteluun.