Masentaa kun äiti huutaa koko ajan

Nykysuomi on paikka jossa monet naiset huutaa ja lyö. Pahinta on että sitä katsotaan läpi sormien salataan ja vielä keksitään tekosyitä jotka tekisi tosta hyväksyttävää

Neuvo ole hiljaa ja pysy kaukana

Käy puhumassa koulussa kuraattorille. Ne voi nykyään olla jo aika nokkelia keksimään konsteja pulmiin. Naiset ja äidit on kautta aikain olleet ihan yhtä riiviöitä kuin miehetkin. Konstit vaan on usein hiukan erilaiset ja tosiaan niitä ei haluta niin helposti nähdä. Ehkä tässä kohtaa alkaa jo hiukan silmät raottumaan. Varo visusti itse joutumasta ns. hankalan kakaran maineeseen.

Tiedän mitä mietit. Olin itse samanlaisessa tilanteessa, tosin voisin kuvitella, että ehkä jopa pahemmassa. Mulla tilanne meni aika pahaksi, enkä ole ollut äitini kanssa tekemisissä kymmeniin vuosiin.
Puhuin siitä isäni kanssa silloin, mutta se ei mennyt ihan nappiin. Myöhemmin mietin, että olisi pitänyt puhua uudemmankin kerran. Saada ihan kaikki saman pöydän ääreen. Se olisi voinut auttaa.
Opinnonohjaaja oli mulle aika hyvä ja ehdotti sijaiskotiakin, mutta en sitten siihenkään lähtenyt, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen se olisi ollut paras ratkaisu. Sitä jotenkin halusi suojella äitiään. Jälkeenpäin on niin helppoa ajatella viisaasti asioita.
Mulle tulis mieleen, että istuttaisit sen äitisi pöydän ääreen ja sanoisit, että on aika jutella. Siihen olisi hyvä varustautua ihan vaikka jollain etukäteen kirjoitetulla jutulla. Pistäisit itellesi muistilapun, vaikka ranskalaisin viivanpätkin kaikista aiheista, mitkä sua ahdistavat. Sanoisit sille miten susta tuntuu, että se ei sua rakasta tai välitä susta, ihan niinkuin nytkin kirjoitit. Voisin kuvitella, että äitisi alkais vähän ajatella asiaa. Jos pidät kaiken vaan sisällä, se ei johda mihinkään. Jos et saa äitiäs tajuamaan tolla kertoisin ehkä opettjalle, rehtorille, koululääkärille kuraattorille tai terveydenhoitajalle tai sille opinnonohjaajalle.
Tsemppiä sulle oot selkeesti hyvä tyyppi ja osaat ajatella pitkälle asioita.

Raivoaminen on sairaus, äläkä yhtään ihmettele miksi isäsi häipyi kuka saatana jaksaa sitä meuhkaamista aina?

Tärkein kysymys on : Miksi ?
Kun se on selvitetty, koko asia purkautuu tavalla tai toisella.
On hyvä tietää syy, eikös?

Minunkin äitini huusi ja raivosi arkisista pikkujutuista paljon, kun olin nuori ja asuin kotona vielä. Äidilläni oli kai joitain omia huolia ja ne purkautuivat huutamiseen. Hormonit voivat myös selittää käytöstä.

Puhu kouluterkkarille, kuraattorille, jollekulle ymmärtäväiselle sukulaiselle luottamuksella, auttavan nuorisopuhelimen henkilölle, kaverille tai jopa opettajalle jos kukaan muu ei ole saatavilla.

Itse aina nuorena ukoilin Jumalaa, siitä oli paljon apua hetkessä, se toi perusturvallisuuden tunnetta. Uskon edelleen Jumalaan ja rukoilen joka ilta, siitä on yhä apua.

Siunausta! Et ole yksin!

Samanlainen oli minunkin lapsuuteni ja nuoruuteni, jatkuvaa huutoa ja haukkumista. Erityisesti tuo, että jouduin aina pyytämään anteeksi. Loppujen lopuksi olin niin turta, että esitin valtavaa katumusta ja itkin anteeksiantoa, enkä edes itse tajunnut, mitä olin muka taas tehnyt, se oli vain esittämistä.

Äitisi on vakavasti häiriintynyt, omani oli rajatilapersoona, johon just kuuluu tuo järjetön raivoaminen. Hae itsellesi tukea ja apua, kuraattori on hyvä alku tai mielenterveystoimisto. Jos et hoida itseäsi, et pysty keskittymään oman elämäsi rakentamiseen, joka olisi seuraavien vuosien aikana tärkein hommasi.

Oletko oikeasti nuori, kun siulle vastaajat kuitenkin on aikuisia jotka puhuvat itsestään?

No niin vähän minäkin aion, mutta myös kerron, että äiti on maailmassa ainoa ihminen joka lopulta kaiken kestää ja silti rakastaa sinua, vaikka se ei aina siltä näytä. Hän ei ole täydellinen vaan virheitä tekevä ihminen, kuin kaikki muutkin äidit, äitiyskun on aina uusia tilanteita joita ei ole ennen tullut vastaan hänelle. Kuten myöskin lapselle.

Äidin ja tyttären välit voivat olla aika outojakin, mutta tavallaaän kyse on siitä mitenkä tytär päästää irti napanuorasta ja kasvaa itsenäiseksi ja joskus on niin, että tyttären pitää sitä irtiottoa tehdä jos vaikka äiti ei ole sitä aikoinaan osannut tehdä omalla kohdallaan jouhevasti, niin hän ei ehkä osaa opastaa. Joskus kun irtiotto jää tapahtumatta jää tavallaan jokin kasvuvaihe toteutumatta ja sitten niitä voi joutua käsitteleään kymmeniä vuosiakin ja josk:us sitä vaan sen keskeneräisen jutun joutuu taas omalle tyttärelleen jakamaan ja yrittämään parhaansa.

Itse sain kakaistua äidilleni hyvin myöhäisessä vaiheessa tämänkin: Kuinka koskaan voin tehdä mitään hyvin ja onnistuneesti jos sinä aina etukäteen päätät etten onnistu missään? Tämän jälkeen hän tajusi ja luopui tavastaan, näin kyllä välillä, että hänen teki mielensä sanoa jotain vastahankaan, mutta sulki sen väärin sanomisen sisälleen. Ei hän hetkessä muuttunut, säästi kehujaan, mutta kertoi syyn siihen, omien ikävien kokemuksiensa vuoksi jakoi tunteita varoen. Se oli hyvä opastava neuvo ja tuli suoraan sydämestä. Hän kuoli pian sen jälkeen ensimmäisen spontaanin halauksensa hän yritti nousta sairaalavuoteesta vuorokautta ennen kuolemaansa. Nyt suren sitä, että menetin ainoan ihmisen kenen kanssa sain riidellä aidosti, onko olemassa enää ketään kenen kanssa voi ottaa yhteen ja silti hän vain rakastaa vaikka olisit tehnyt häntä vastaan hirveitä tekoja nuoruuden itsekkyydessä, kun et vielä aina osannut huomioida muita ihan korrektisti. Jälkeenpäin tajusin myös ne hetket jolloin hän ilmaisi hyvinkin selkeästi kuinka ylpeä oli minusta.

Nythän on niin, että voisin näin jälkeenpäin antaa köniin heille jotka käyttivät häntä hyväkseen,suljen silti suuni ja näen näiden ihmisten lävitse. Kiitän onneani, ettei siihen aikaan ollut mitään kaikentietäviä psykiatritätejä jotka luulevat voivansa elää muiden elämää ja sotkea kaiken mikä kuuluu perheen omaan elämään.

Eli neuvoni on sinulle: sano ääneen, että tuntuu pahalta se mikä tuntuu, älä ala välttämättä jäkättämään, että olet jossain oikeassa vaan sano, että se miten äitisi suhtautuu asiaasi tuntuu pahalta ja anna äidillesi tilaa olla äiti ja aloittaa keskustelua, että saatte asianne tavallanne ymmärretyksi, se ei onnistu jos jompikumpi kieltäytyy kuuntelemasta toisen mielipidettä ja aloittaa liiallisen jäkätyksen. Silloin keskeneräisyys jatkuu vain jos ei molemmat yritä kuunnella. Ja sitten se on niin, että näin vanhalla iällä ne asiat sitten on keskeneräisiä ja sama juttu on keskeneräinen niiden omienkin lasten kanssa. Joskus joutuu monta kertaa yrittämään, että asia tulee oman perheen laisesti etenemään. Omalla lailla on parempi kuin kaikentietävien ulkopuolisten neuvoja kuuntelemalla. Kun itse onnistuu, niin se tavallaan auttaa aina asioissa uusiin etenemisessä.

Huuda takaisin sille. Ja / tai kerro joskus rauhallisesti puhuen, miltä sinusta tuntuu. Ei ole oikein, jos vain sinä pahoittelet aina omaa osuuttasi sen jälkeen, kun olette riidelleet.

Vihaa takaisin, kun siltä tuntuu, niin vältät keräämästä vihaa itseesi.

Sinuna ottaisin yhteyttä sosiaaliviranomaiseen ja kerrot että äitisi käyttäytyy väkivaltaisesti ja aggressiivisesti sinua kohtaan. Toki jos äitisi on päästään sekaisin niin tämä varmaan tarkoittaisi teidän välien katkeamista. Turvallisinta on varmaan kuitenkin mennä koulukuraattorin luokse.

On kokemusta:(( ja pahinta on se kun hän on kuitenkin se aikuinen ja sinä lapsi niin ei välttämättä uskota. Voit soittaa periaatteessa ihan kelle vain he voivat tehdä lasten suojelu ilmoituksen mutta sun täytyy olla varma haluatko sitä nämä ovat isoja asioita kannattaa jutella jollekkin

@ entäpäx (22.1.2017 2:14): Ei kai aloittaja päätä muiden puolesta, minkä ikäiset ihmiset katsovat aiheelliseksi vastata!

Itse 53-vuotiaana miehenä kerron omista kokemuksistani seuraavaa.

Varhaislapsuuteni aikaiset valokuvat todistavat, että olimme silloin varsin onnellinen perhe. Toiselle paikkakunnalle muutto juuri ennen kouluikääni muutti rajusti ja peruuttamattomasti myös lapsuudenkotini ilmapiirin. Siitä alkaen äitini käyttäytyminen minua ja sisaruksiani kohtaan oli enemmän tai vähemmän jatkuvaa huutamista, ivaa, uhkailua, mitätöintiä, manipulointia ja itsetarkoituksellista alistamista, niin kuin olisimme vailla omaa tahtoa ja vain hänen persoonansa jatkeita. Kun mikään ei tuntunut kelpaavan tai riittävän aidosti välittävän rakkauden saamiseen, aloin tietoisesti käyttäytyä takaisin äitiäni kohtaan yhä hankalammin, jolloin noidankehä paheni vuosi vuodelta.

Jälkeenpäin ajatellen pystyn ymmärtämään niitä mekanismeja, joiden vaikutuksesta äitimme oli itsekin lähinnä oman kasvuympäristönsä olosuhteiden ja asenteiden vanki. En sen sijaan voinut ymmärtää niitä lapsena, koska meillä oli hyvin vähän yhteyksiä kodin ulkopuolelle ja silloinkin äitimme vaikutti hyvin voimakkaalla sensuroinnilla ja auktoritatiivisilla mustavalkoisilla tulkinnoillaan siihen, millaiset mahdollisuudet minulla oli realististen mielikuvien saamiseen "normaalien" ihmissuhteiden toimintamekanismeista. Tämän vaikutuksesta hölmöilin omissa vuorovaikutussuhteissani vielä 30-vuotiaaksi asti niin paljon kuin ehdin. Enhän mielestäni voinut mitenkään olla kaikessa niin totaalisesti väärässä kuin äitini oli antanut ymmärtää. Oikeasti kokemukseni ei kuitenkaan riittänyt sen ymmärtämiseen, miltä osin hänen kommenttinsa olisi ollut syytä ottaa ilkeilevästä esitystavasta huolimatta asiasisällöltään todesta.

Elämä kuitenkin opettaa, välillä kantapään kautta. Pahempia törmäilyjä osaan jo varoa, eikä sosiaalisten verkostojen niukkuudessa ole sinänsä mitään ennenkuulumatonta, koska minun ikäisilläni miehillä kaverisuhteet eivät yleensä muutenkaan ole enää keskeisessä asemassa päivittäisessä elämässä. Ne ikävuodet, joiden aikana ikätovereiden kanssa kartutetaan ne kokemukset ja muistot, joiden kantamana aikuinen jaksaa läpi arkielämän harmauden ja koettelemusten, ovat kuitenkin osaltani peruuttamattomasti ohi. Ystävyyssuhteeni, sikäli kuin minulla on sellaisia ollut, ovat olleet täysin viattomia keskustelusuhteita itseäni vanhempien miesten kanssa, jotka ovat aikoinaan antaneet itsenäistymiseeni ja lapsuudenkodista 25-vuotiaana muuttamiseen kaiken tarvitsemani rohkaisun, jonka sijasta kotona oli tässäkin asiassa tarjolla vain vähättelyä ja halveksuntaa. Aika on siis kauan sitten ajanut näiden keskustelujen tarkoituksen ohitse ja myös tehnyt tehtävänsä useiden tällaisten ystävyyssuhteiden toisen osapuolen kohdalla.

MUTTA: Vaikka lapsuudenkotini sisäinen ilmapiiri oli mitä oli, ulospäin äitini oli äärimmäisen tahdikas ja teki kaikkensa huolehtiakseen lastensa terveydenhoidosta ja koulutuksesta. Minä ja sisarukseni menestyimme hyvin sekä koulussa että opiskelussa, meillä kaikilla on nyt hyvät työpaikat ja oma perhe. Se asia, joka oli äidillemme tärkein, on siten ollut pitkällä aikavälillä tarkasteltuna myös minun kannaltani tärkein asia, jonka ansiosta olen onnistunut tekemään elämästäni sellaisen, jollainen se on nyt.

Kukaan ei ole virheetön. Minäkin teen taatusti virheitä omien lasteni kasvatuksessa. Yritän kuitenkin erityisen tarkasti varoa toistamasta niitä virheitä, joita minua kohtaan on tehty. Kuuntelen ja arvostan lasteni mielipiteitä, en lyttää niitä mutta tuon keskusteluun tarvittaessa mukaan ne lisäfaktat, jotka lapselta oli ilmeisesti jäänyt huomaamatta. Annan käskyt keskustelevaan sävyyn ja varmistan, että ne on ymmärretty, mutta sen jälkeen pidän tiukasti kiinni niiden noudattamisesta. Tähdennän koko ajan sitä, että lapset käyvät koulua oman tulevaisuutensa vuoksi ja että yleisen muutosvauhdin kiihtyessä koululla on muutenkin minua paremmat edellytykset modernissa maailmassa elämiseen tarvittavien tietojen ja valmiuksien välittämisessä. Vaimo ja minä yritämme puolestamme tarjota lapsillemme mahdollisimman vakaan ympäristön, jossa he voivat turvallisesti keskittyä rakentamaan omaa tulevaisuuttaan. Omat vuosikymmenten takaiset kokemukseni näkyvät edelleen päivittäisissä mielialoissani siten, että ne ovat myös lasteni havaittavissa, mutta ne eivät onneksi näyttäisi vaikuttavan lastemme minäkuvaan ja käsityksiin omista mahdollisuuksistaan elämässä.

ALOITTAJAN kannalta olisikin mielestäni tärkeää selvittää:

- onko huutaminen uusi ilmiö vai onko se jatkunut jo pitkään

- osoittaako huutaminen lähinnä, että äiti menettää malttinsa yksittäisissä tilanteissa, vai onko se osa järjestelmällistä käyttäytymismallia

- onko aloittajalla riittävästi muita terveitä ihmissuhteita siten, etteivät äitisuhteen kuormitustekijät vaikuta liiallisella painoarvolla minäkuvaan ja ihmissuhteiden yleisten toimintamekanismien hahmottamiseen.

En voi ymmärtää, että niin moni kehoittaa antamaan väkivaltaiselle köniin.
Maksamaan huudot huudoilla ja perunat perunoilla. Niinkuin se olisi oikein.
Se on väärä menettely, joka tehoaa - valitettavasti!

Koulussa nuoruudessani eräs poika alkoi heittellä kiviä jalkoihini
nauraa irvistellen: "Tanssi!" Kaikki kerääntyivät ympärille tappelua odottaen.
Hän oli luokkatoverini. Katseli minua räkä valuen nenästä ja silmistä.
Oli talvi. Suuret lumikinokset aurauksen jäljiltä vieressämme.
Laskin raskaan koululaukkuni maahan, otin jätkää takin kauluksista ja
selästä kiinni ja mottasin sen halpamakkarapätkän pää edellä kinoksiin.
Otin sanaa sanomatta laukkuni ja lähdin kotiin. Minulle annettiin hiljaa tietä.
Jätkä purskahti sen jälkeen itkuun joka kerta, kun katsoin häneen päinkin.
Ei tullut heittelemään enää kiviä jalkoihin huutaen:"Tanssi!"

Sosiaalitoimisto auttaa. Soita sinne tai vie kirje. Pääset huostaan.

Aika typeriä vastauksia täällä osa...

Vanhemmat on usein aika kovien paineiden ja stressin alla, joka usein purkautuu pikkuasioista raivoamisena. Tietysti se on väärin, mutta älä ajattele, ettei äitisi rakasta sinua. Me aikuiset toimimme välillä tyhmästi. Tietysti voit itsekin miettiä mitkä ovat asioita, jotka äitiäsi ärsyttää. Todennäköisesti asiat on pikkujuttuja, jotka voi olla helppokin välttää, esim . omien sotkujen siivoaminen jne. Mutta tärkein juttu kaikista. Juttele äitisi kanssa. Uskon, että herää miettimään, kun asian ottaa puheeksi. Kannattaa valita hetki, jolloin hän ei ole jo kiukkuinen, usein riitojen käsittely ei ole rakentavaa kiukun vallassa. Joskus voi olla helpompi aloittaa keskustelu vaikka viestillä. Saat kirjoittaa rauhassa ajatuksesi, eikä sinua keskeytetä, eikä tunteet purskahda heti pintaan.

Tsemppiä sinulle, on hyvä juttu, että haluat ratkaisua asiaan. Toivon sinulle kaikkea hyvää!

Ihmisille - ml omat lapset - huutaminen ja raivoaminenhan ei ole oikein. huutajalla ei ole kaikki kunnossa koska se ei ole normaalia. kannattaa jutella ulkopuolisen asiantuntijan kanssa mistä kiikastaa. huutaja voi olla masentunut ylirasittunut tai ties mitä mutta huutaminen ei ole normaalia käytöstä vaan se on väkivaltaa.

jos huutaminen johtuu siitä että olet käyttäytynyt väärin eli laittomasti olet väärinkäyttänyt tätä palstaa. esim alaikäinen kännissä kotiin, voisin hyväksyä huutamisen.

mulla täysin sama homma!!!!

kai se on lääkäri, jonka sä tapat?

Olet murrosikäinen, luulen että et ehkä itsekään ole aivan enkeli kun hormonitoiminta on käynnistynyt. Luulen jotta paras ja helpoin konsti olisi istua äidin kanssa pöydän ääreen ja jutella. Miksi hän huutaa, onko aihetta? Mitä on ne pienet asiat?
Suuttuuko hän jos sinä et tee kotiaskareita tai noudata pelisääntöjä?
Jos homma ei onnistu sitten koulukuraattorille keskustelemaan.

Áloittaja voi muuttaa yksin asumaan koska on nyt täysi-ikäinen.

Huuda takas ja älä pyytele anteeks. Tee sille paha mieli

Mul on sama juttu se huutaa kokoajan vaikka se tietää että mä oon herkkä ja huonomuistinen ps oon 9 vuotias tyttö

Olen 11v tyttö. Minulla on ollut jo jonkin aikaa ongelmia äitini kanssa. Hän huutaa minulle kun naksauttelen sormia, se on minulta tahaton liike. Ainakun äitini huutaa siitä minulle yritän sanoa "se on tahatonta" mutta sitten purskahdan itkuun. Ainakun äitini huutaa tästä asiasta haluan vain kauas pois jossa olisin täydellinen eikä tulisi sormien naksuttelu pakkooirettta aina kun ahdistaa. Se on minulla ahdistuksen tai stressin lieavitystä ja auttaa muttei äitini ymmärrän.
Haluan aina siinä tilanteessa juosta pois ja mennä esimerkiksi vessaan ja vain itkeä kaikki huono olo pois. Se on vain kurjaa kun äitini ei tajua etten tekisi niitä ellei aivoni sanoisi että tee.

Olen 13v tyttö.
Äitini sanoo aina että olisin jonkinlaisen avun tarpeessa koska sanon välillä kipujen takia haluan kuolla. Äitini ajattelee että olen itsetuhoinen ja että minun pitäisi olla osastollakun hän ei pärjäisi minun kanssa. Sen takia vii!te!en koska tunnen niin paljon huonoa oloa ja kurjuutta. Äitini luulee minua vakavasti sairaaksi ja että minulla olisi pahat mt ongelmat muttei ole. Se on kummallista kun oman äitin pitäisi kaiken järjen mukaan kumminkin tuntea oikesti oma lapsi aivan täysin. Äitini on saanut minut jo kolme kertaa putoamaan korkealta kalliolta alas. Olen koulussa paljon jäljessä äitini "harhojen" takia. Olen onneksi pääsyt hakeutumaan terapiaan ja tätäkin tekstiä kirjoitan osastolla isoissa kivuissa öitini takia kun juuri pääsin lepareista kun muka sekosin. Olin täysin kunnossa mutta puhelin tippui lattialle ja hoitajat luuli että viskaisin sen lattialle. Olen kiitollinen niille jotka ovat kumminkin tukeneet minua ja käynyt aina katsomassa kun en halunnut että äitini tulisi katsomaan minua. Hän aina vain luuleee että olen menossa huonompaan suuntaan vaikkakin olen juuri nyt ehkä jopa hyvimmässä kohtaa hetkeen. Syön ja olen ruvennyt taas liikkumaan. En ole liikkunut omilla jaloilla varmaaankaan 1kk kosna en ole syönyt ja en ole saanut sen takia kävellä etten menetä vikoja energioita. Mutta älkää hakeutuko samaan tilanteeseen muistakaa aina ja ikuisesti syödä vaikka tilanne olisi mikä. Älkää ikinä tehkö yhtä typerästi kuin minä. Kiitos jos luit.🫶🏻