Runo rakkaalle vaimolleni

Usko, toivo ja rakkaus

Muistatko kun ihastuimme silloin?
Kauan siitä on, vaan muistan että illoin
kahden aivan istuttiin, se oli riittämiin.
Seura rakkaan ihmisen, joskus sana, toinenkin,
voi jos tunteen sen vielä joskus kokisin.

Vaan nuorten suuri rakkaus ei kestä ikuisesti.
Sen roihu aina laimenee, mut kenties kestää silti.
Ja niin se hyvä onkin, ettei palais loppuun asti,
kestää silloin pidempään ja muuttuu vakaammaksi.

Kaksin saimme aloitella elon taipaleen,
vaan pian muutti elämämme ensi lapsonen.
Rakastimme pienokaista, vaikka kivuissansa,
valvotti hän molempia ensi kuukautensa,
raukka pienoinen.
Ihmetellen seurasimme, kuinka ihmislapsi
pieni on ja avuton aivan aluksi.

Alle vuoden vanhana sai lapsemme jo seuraa
ja pian uutta pukkas melkein samaan tahtiin huimaan.
Hyvä olis levollekin jäädä pientä saumaa,
vaan Isän suunnitelman mukaan laajensimme laumaa,
ja niin me väsyimme.
Muistan ajatelleeni että muutuimme
pelkäks työpariksi keskellä kiireemme.

Joka lapsi tullessaan muutti suhdettamme,
etäännytti suruisasti meitä toisistamme.
Voimat kun on vähissä lasten tarpeista,
ei syty romantiikka, vaikka tilanteita
joskus oliskin.
Niin se rakkaus kärsii ja aivan näivettyy,
vaan minkä sille mahtaa, se on kai määrätty.

Uskon veljet neuvovat pyhäs viisaudessaan
kaikki lapset Luojalta vastaanottamaan.
Niin voimat on kuin päivät, sanotaan,
ja kunpa siihen voisin tyytyä uskomaan,
vaan väsyy ihminen.
Vuosien vauvaralli ja myrskyt teinien,
uuvuttavat niin ja alkaa masentuminen.

Paitsi suhdettamme, niin myös sinua
muutti raskaudet, on kroppas romuna.
Sä ennen olit neitokainen ihana ja sievä,
vaan nyt oot usein allapäin ja rikki sisältä,
mi haittaa elämää.
Voi miksi emme aiemmin jo tähän heränneet?
Ois vielä kehos ehyempi, vaivat vähenneet.

Rakastamme lapsiamme vaikka mikä ois,
mutta toista totuutta ei mitenkään saa pois:
voimat loppuu ennen pitkää perheen kasvaessa,
kuin tarpominen jatkuvasti suossa sumuisessa,
kun loppua ei näy.
Uupuminen, nyt sen näen, tappaa iloa,
hymy ei oo herkässä, ei kuulu naurua.

Onko oikein lapsille, että vanhemmilla
ei oo aikaa kohdata ja mieli mustelmilla?
En usko että Jumala sitä haluaa,
vaan tahtoo heille rakkautta
suotavan, ja turvaa.
Suurin huoli aina on, että lapsista
kasvais tasapainoisia kansalaisia.

Tämä kaikki johtanut on siihen nykyään,
että vuoteessamme käymme selin nukkumaan.
Pelko uuden raskauden on siihen syynä vain,
kun tiedän että haluaisit jotain muutakin,
niin kuin minäkin.
Rakkaus tekee kipeää, kalvaa, korventaa,
kun toista haluaisi, vaan pelkää koskettaa.

Onko tässä laitaa että rakkaus kielletään!
Uskon ehto onko tää, en saata ymmärtää!
Tapetaanko tunteet, niin ei enää haluta?
Vai luotetaanko siihen, että Jumalalta
saamme luvan rakastella ilman pelkoa?
Vaikea on suunta kääntää tiehen vieraaseen,
kun lapsena jo juurrutettiin pelko sydämeen.

Toivo kantaa kulkijaa läpi elämän.
Ei salli antaa periksi vaan panee miettimään.
Jos luottaisimme kuitenkin vain omiin tunteisiin,
ei hyvä ollut meidän, kun ne tukahdutettiin,
se selvää on jo niin.
Usko, toivo, luottamus ja rakkaus sydänten,
eikö paina enemmän kuin kiellot ihmisten?