Olisi mukava kuulla teiltä nykyiset sijaisvanhemmat ns. onnistuneita kokemuksia sijaisvanhemmuudesta. Tarkoitan tällä sitä, että tällä palstalla kirjoitellaan melkein aina, kuinka huonosti menee tai on paljon ja aina vaan ongelmia sijoitettujen lasten ja biovanhempien kanssa.
Kun tätä palstaa lukee, tulee tunne, että ei varmaan uskalla alkaa sijaisvanhemmaksi, kun niin paljon kaikenlaista huonoa sattuu ja tapahtuu. Ymmärrän kyllä realiteetit mutta ihan varmasti on myös perheitä, joilla eletään ihan tavallista lapsiperheen arkea sijoitetuista lapsista huolimatta. Rohkaiskaa näin sijaisvanhemmuudesta harkitsevia perheitä.
Kun tätä palstaa lukee, tulee tunne, että ei varmaan uskalla alkaa sijaisvanhemmaksi, kun niin paljon kaikenlaista huonoa sattuu ja tapahtuu. Ymmärrän kyllä realiteetit mutta ihan varmasti on myös perheitä, joilla eletään ihan tavallista lapsiperheen arkea sijoitetuista lapsista huolimatta. Rohkaiskaa näin sijaisvanhemmuudesta harkitsevia perheitä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
.."ihan tavallista" lapsiperheen elämää olla kenelläkään!! Jos sitä havittelet, olet väärässä paikassa.
Tavallinen elämä loppuu siihen kun ensimmäinen sossu avaa kotisi ovet....
Onnistuneita kokemuksia sen sijaan on varmasti monellakin.
Hei!
Toisaalta mitä haastavampi lapsi/nuori on, sitä enemmän saa itse ainakin "työstään" näkyvää, lasten käytöksen ja kaiken muun myötä.
En minäkään tätä työtä olisi näin kauaa tehnyt, jos en olisi tästä pitänyt ja niinkauan aion jatkaa, kun saan.
Kannustan kaikkia vaan sijaisvanhemmiksi, jotka ajattelevat tulevan monenlaisten ihmisten kanssa toimeen ja eivät säikähdä pienistä ja jaksavat sanoa joka päivä saman asian sataan kertaan, kyllä se työstä käy, mutta niinhän joka työssä vaaditaan paljon ja tämä on jollain tavalla ihan oma elämäntapa.
Kyllä suosittelen ja vaihdetaan sitten ajatuksia vaikka täällä!
kaikkihan elämässä arkiseksi muuttuu aikanaan, mutta sijaisvanhemmuudessa se voi viedä kauemmin, koska tilanteet ovat niin muutuvia, elämä vain ei ole niin tasapaksua tai neutraalia. Joillakin voi olla, mutta meillä ainakin bio-vanhemmat häsläävät meidänkin elämää ja se jos mikä rasittaa, eikä anna mahdollisuutta arkiintua elämäänsä, aina on jotain uutta ilmassa. Ja tämä kaikki vaikuttaa aina lapseen ja sitä kautta meihin kaikkiin. Onnistumisen kokemuksia tulee viikoittain, mutta epäonnistumiset kumoavat näitä ryminällä, ehkä josku myöhemmin aurinko paistelee risukasaankin.=)
Kyllähän meidän elämä on suurimmaksi osaksi ihan tavallista lapsiperheen arkea iloineen ja suruineen. Kuukausittaiset tapaamiset biovanhempien kanssa on varmaan samaa kuin ns. tavalliset perheet käyvät tapaamassa sukuaan. Välillä tunteet kuohuvat, mutta kun miettii asiaa niin suurimman osan ajasta yhteistyö pelaa ja asioista voidaan keskustella. Meille on sijoitettu vammainen lapsi, jonka vammat eivät ole aiheutuneet huostaanotosta eikä meille sijoituksesta. Meille itsellekin olisi voinut syntyä lapsi, joka ei ole ihan terve. Lapsen runsaat terapiat voivat johtua todellakin esim. liikuntavammasta, kuten meillä.
Arki sujuu, tapaamiset onnistuvat ja lapset ovat tavallisia lapsia. Ovat aivan ihania ihmisiä, jopa muidenkin mielestä. Päiväkodista ja koulusta saamme hyvää palautetta lasten käytöksestä. Elämme arkea ja välillä aivan unohtuu oikeusprosessi joka taustalla pyörii koko ajan.
meillä kaikilla on takuuvarmasti ihania kokemuksia sijoitettujen lastemme kanssa. herkkiä, unohtumattomia hetkiä joiden varassa me jaksamme. on korjautuneita traumoja, uudelleen opittuja käyttäytymismalleja ja pelkästään sekin on ilo kun lapsi oppii piirtämään. lukemaan ja kirjoittamaan.hymyilemään ja itkemään ilman teeskentelyä.
jos taas tarkoitat kirjojen tarinoita anna-orpotyttö, iiris-rukka, pieni runotyttö, niin niitä tuskin löytyy pilvinpimein. siis sellaisia sijoituksia, joissa ihana lapsi tulee koko perheen päivänsäteeksi eikä sen jälkeen satu vahingossa särjettyä juomalasia kummempaa.
en edes osaa kuvitella, että omieni tai muidenkaan tuntemieni sijaislasten perheissä voisi elää ns. tavallista arkea. sitä elämää, jota elimme ennen sijoitettuja. ANTEEKSI! kyllä yleensä aina on syytä olla silmät selässä ja tuntokarvat pystyssä, sillä todella mitä tavanomaisin normaaliin arkeen kuuluva tapahtuma voi lapsessa laukaista takautuvan muiston ja taas mennään ja lujaa...
Perheeseemme on sijoitettu viisi lasta,meillä ei ole biolapsia.Lapset ovat 17v 14vkaksoset 12v ja 11v Lapset ovat tulleet meille ihan pieninä noin 1vuotiaina ainoastaan yksi lapsistamme tuli tukiperhetoiminnan kautta vähän vanhempana.Lapsistamme kaksi on liikuntavammaista toinen lievemmin ja toinen vaikeammin on dysfasiaa fassia ynm. Mutta tämän hienompia lapsia emme olisi itse kyenneet tekemään. Meille nämä lapset ovat aina olleet ikiomia (ovat myös saanet meidän nimen) Lapset ovat tähän mennessä tuottaneet meille vain iloa, jos nyt ei ota lukuun työtä jota erilaiset käytännön ja kouluasiat ovat teettäneet. Olemme matkustelleet ympäri Eurooppaa ja kauemmaksi koko
pesue silloinkin kun lapset olivat ihan pieniä ovat oppineet mahtaviksi matkamiehiksi, meillä on asuntoauto johon pakataan pyöraätuolit ja muut tarvitavat apuvälineet ja menoksi.Meidän lapsilla on aika vähän yhteyksiä omiin biovanhempiin ,joiden kanssa olemme tulleet hyvin toimeen.me koe olevani sijaisvanhempi muuta kuin paperilla ja sen ovat kyllä biotkin hyväksyneet.Kyllä tuntuu ihanalta kun ammattikoulua käyvä päätä itseäni pitempi poika tulee koulusta ja halaa ja kysyy että mitä äipälle kuuluu? Kyllä sijaisvanhemmuus voi olla todella hienoa.JOskus olemme miettineet miten meille on näin hienot lapset annettu,ja usein se tulee lapsillekkin sanottua.
Kirjoitin jo toisessa viestiketjussa "Vaikein lapsi?" siitä miten meillä menee nyt kaksivuotiaan vesselin kanssa, hän on olllut meillä vauvasta asti tukiperhehoidossa ja nyt puolivuotta kokonaan. Hän ei tapaa ollenkaan biovanhempiaan moninaisten syiden vuoksi joista en täällä nyt viitsi enempää kirjoitella, puhelimitse ollaan yhteydessä. Biovanhemmat eivät syytä meitä huostaanotosta, kiittävät siitä kun me hoidamme heidän lastaan, vaikka huostaanottoa eivät ole vielä ainakaan hyväksyneet. Muutaman kerran olemme saaneet kuulla törkeyksiä mutta tuntien niiden latelijan ne voi jättää omaan arvoonsa. Meillä sijoitettu on kuin oma lapsi, tavallista lapsiperheen elämää. Nyt tuntuu että kyllä tämä työssäkäynnin voittaa. Ensi syksynä pitäisi palata omaan virkatyöhön vuoden tauon jälkeen. Jospa joskus vielä olisi mahdollisuus olla kotona vaikka uusien ja entisen sijoitettujen ja omien lasten kanssa. :)
Heips!
Jotkut lastenlääkärit sanovat, että perhe voi alkaa odottaa sijaislapsensa kanssa ns. normaalin lapsiperheen elämää siinä vaiheessa, kun lapsi on asunut sijaisperheessä yhtä kauan kuin hänellä oli ikävuosia sijoituksen alkaessa. Jos lapsi on elänyt elämänsä 5 ensimmäistä ikävuotta kaaoksessa ja pääsee hyvään sijaisperheeseen, jossa riittää pitkämielisyyttä ja rakkautta sekä rajoja, voi "normaalia" perhe-elämää alkaa odottaa viiden vuoden kuluttu, kun lapsi on 10-vuotias (tämä siis esimerkki). Totta kai lapsen vammat pitää ottaa huomioon - eihän niistä parane täysin koskaan. Mutta mielestäni tämä nyrkkisääntö pätee hyvin tavallisen perhe-elämän tavoittelussa sijoitetun kanssa.
Meille on sijoitettu laitoshoitotarpeessa olleet lapset, ja näiden kanssa em. määritelmä ei täytä normaalin perhe-elämän kriteerejä koskaan. Silti sijoitusvuosien määrän noustua kaoottisen elmän taipaleen vuosien määrän rinnalle on havainnut, että TÄSSÄ TÄMÄ NYT ON. Nämä lapset ovat saavuttaneet sen tasapainoon, mikä heille on mahdollista. Pyhäkoulutyttöjä ja -poikia ei meidän tenavista tehtäisi millään tukitoimilla. Varhaislapsuuden vuodet ja odotusajan myrkkyjen käyttö ovat jättäneet lähtemättömät jälkensä.
Silti olemme positiivisella mielellä perheestämme. Olemme näiden lasten äiti ja isä, ja he ovat meidän lapsiamme, ensisijaisesti meidän kasvatuksemme tulosta tässä ja nyt. Tulevaisuudesta emme tiedä, mutta toivomme parasta.
T. Realisti, jolla sydän kai paikallaan.