Tää tuntuu todella järjettömältä – tiedän jossain sydämen takana sen. Minunhan pitäis olla vahva. Minut on kasvatettu siihen tai oikeastaan olen kasvanut siihen. Olen se joka viimeisenä nostaa kädet ylös ja luovuttaa. Taistelija viimeiseen asti.
Kyllä kait mä pärjään ainakin ulos päin, ei kai minua turhaan fenix-lintuun ole rinnastettu vuosien varrella. Sanoihan mun kamu kerran ”Sä olet aina niin vahva”. Kysyin jälkeenpäin, että mistä se on saanut päähänsä sen vahvuuden. ”Siitä, että susta selviytyminen on aina olut itsestään selvää.” Että silleen. Eihän mikään oo itsestään selvää. Siksikö tällainen vaikutelma on tullut, kun en halua olla kenellekään vaivaksi. Haluan, että kaikilla olisi hyvä olla. Siksi on helpompi hymyillä, tukahduttaa ja koettaa unohtaa pahaolon tunteet, olla helppo, kiva ja vaivaton. Tunnen tuottaneeni pettymyksen kaikille, jos en olekaan tätä kaikkea yllämainittua. Ei. Ei, kyse ei ole toisten miellyttämisestä, vaan siitä että koen loukanneeni toista jos en olekaan sitä mitä hän odottaa.
Olen yrittänyt työstää tätä ajatusta, tunnetta tai mitä tämä sittenkin on niin pois. Koska jotenkin ymmärrän, että tää ei ole tervettä tai pitäisikö sanoa normaalia. Mistä tiedän? No, ei kai nuorten kanssa työskentely minullakaan ole ihan hukkaan mennyt. Olenhan ammatti-ihminen – kaikesta huolimatta. Mutta siihen ei ammattitaitoni riitä, että pystyisin sanomaan että olenko masentunut vai tekeekö päättötyöni minut tällaiseksi.
Mutta eikö joskus voisi olla edes hetken onnellinen? Miksi aina pitää vaan pärjätä? Mä taidan olla aika hajalla. Olo on kuin narkomaanilla, joka yrittää päästä jaloilleen uudestaan ja uudestaan, mutta kompastuu aina viime hetkellä kiveen. Mutta kun menettää liikaa elämästään, niin ei kai voi olettaa että jaksaa ikuisesti nousta ylös. Eihän?
Tiedän tarvitsevani ammattiapua, koska yksi asia on ylitse muiden päässäni. Ja se ei lähde, vaikka kuinka pyydän ja rukoilen. Haluan pois täältä. En paeta mitään, mutta kumminkin pois. Yksinkertaisesti en jaksa enää. Havahduin eräänä päivänä täydessä kahvilassa istuessani siihen, että mietin miten pääsisin tästä elämästä helpointen pois.
Milloin tähän tulee loppu? Vasta sittenkö, kun laitan itse pisteen tähän oravanpyörään? Mutta voiko se olla ainut keino? Toisaalta ei kai ihmiselle enempää anneta kannettavaksi kuin se jaksaa?
Hyvienkin on kuoltava, mutta he eivät kuole kokonaan.
// Wilma
Kyllä kait mä pärjään ainakin ulos päin, ei kai minua turhaan fenix-lintuun ole rinnastettu vuosien varrella. Sanoihan mun kamu kerran ”Sä olet aina niin vahva”. Kysyin jälkeenpäin, että mistä se on saanut päähänsä sen vahvuuden. ”Siitä, että susta selviytyminen on aina olut itsestään selvää.” Että silleen. Eihän mikään oo itsestään selvää. Siksikö tällainen vaikutelma on tullut, kun en halua olla kenellekään vaivaksi. Haluan, että kaikilla olisi hyvä olla. Siksi on helpompi hymyillä, tukahduttaa ja koettaa unohtaa pahaolon tunteet, olla helppo, kiva ja vaivaton. Tunnen tuottaneeni pettymyksen kaikille, jos en olekaan tätä kaikkea yllämainittua. Ei. Ei, kyse ei ole toisten miellyttämisestä, vaan siitä että koen loukanneeni toista jos en olekaan sitä mitä hän odottaa.
Olen yrittänyt työstää tätä ajatusta, tunnetta tai mitä tämä sittenkin on niin pois. Koska jotenkin ymmärrän, että tää ei ole tervettä tai pitäisikö sanoa normaalia. Mistä tiedän? No, ei kai nuorten kanssa työskentely minullakaan ole ihan hukkaan mennyt. Olenhan ammatti-ihminen – kaikesta huolimatta. Mutta siihen ei ammattitaitoni riitä, että pystyisin sanomaan että olenko masentunut vai tekeekö päättötyöni minut tällaiseksi.
Mutta eikö joskus voisi olla edes hetken onnellinen? Miksi aina pitää vaan pärjätä? Mä taidan olla aika hajalla. Olo on kuin narkomaanilla, joka yrittää päästä jaloilleen uudestaan ja uudestaan, mutta kompastuu aina viime hetkellä kiveen. Mutta kun menettää liikaa elämästään, niin ei kai voi olettaa että jaksaa ikuisesti nousta ylös. Eihän?
Tiedän tarvitsevani ammattiapua, koska yksi asia on ylitse muiden päässäni. Ja se ei lähde, vaikka kuinka pyydän ja rukoilen. Haluan pois täältä. En paeta mitään, mutta kumminkin pois. Yksinkertaisesti en jaksa enää. Havahduin eräänä päivänä täydessä kahvilassa istuessani siihen, että mietin miten pääsisin tästä elämästä helpointen pois.
Milloin tähän tulee loppu? Vasta sittenkö, kun laitan itse pisteen tähän oravanpyörään? Mutta voiko se olla ainut keino? Toisaalta ei kai ihmiselle enempää anneta kannettavaksi kuin se jaksaa?
Hyvienkin on kuoltava, mutta he eivät kuole kokonaan.
// Wilma
Vastaukset 2
Vanhimmat
mee terapiaan. ihan oikeesti. hae apua.
Tekstisi kosketti minua todella paljon.. Sinulla on melkein samanlainen ajatustapa,kuin minulla.. Monesti tuntuu,että olisi paljon helpompi luovuttaa,jättää kaikki taakse,kun tuntuu,että maailmassa ei ole mitään muuta kuin pahaa.. Yritän näyttää iloiselta ja elämänhaluiselta muiden silmissä,vaikka mieleni tekisi itkeä.. Minulle elämässä tärkeinät on,että minun rakkailla on hyvä olla,ja että he jaksaisivat elää..
Itselläni masennus on kestänyt jo 5 vuotta,ja olen jaksanut tähän asti,olen sen verran vahva. Välillä masennukseni oli parempaan päivään,suurimmiksi osaksi huonompaan.. Kevät oli kauheinta aikaa,satutin itseäni kaikella tavalla,millä vain keksin,ja eivätkä psykiatrin ja terveydenhoitajan luona käydyt juttelut auttaneet,koska en pystynyt avautumaan kenellekään,koska liian moni ihminen on satuttanut minua ensin käyttämällä minua hyväksi,ja sitten hylkäämällä minut. Enkä voi enää ikinä luottaa keneenkään!
Että ei se terapia välttämättä paranna oloa yhtään.. Keväällä oloani auttoivat uni-ja masennuslääkkeet,mutta ei masennus ole missään vaiheessa lähtenyt pois. Välillä tuntuisi vain paremmalta luovuttaa,kun tuntuu,että elämällä ei ole minulle mitään muuta annettavaa,kuin kaikkea negatiivista.. En yritä paeta,mutta kun ei vain ole enää mitään elämänhalua..
Mutta jos haluat keskustella lisää,niin voit vaikka mailata minulle,olen tosi hyvä kuuntelija,ja yrittäisin auttaa sinua.. Tässä maili-osoitteeni: [email protected]