KUINKA PALJON MEITÄ ON?!?

Yh olen mutten syitä sille ala sanomaan,pitkä juttu..

Minä vain mietin että miksi TEINIÄITEJÄ on niin paljon,eikä sellaisia kuin vahinkolapsia olekaan. Jos kumi pettää,hae katumus pilleri tai tee abortti jos et lasta halua. Helppoja päätöksiä ei olekaan mutta jotakin on aina päätettävä. Jos abortti on moraalisesti sinusta väärin,pidä lapsi ja mölyt mahassasi..

Ihan vain sillä että kyllä ne pitkätkin suhteet ns.aikuisiällä voi kariutua lapsen syntyessä mutta mikä pakko on lapsi hankkia JOS tietää ettei mies halua tai siitä ei ole siihen. Olet kai todella nuori tai todella naiivi. Miehet EIVÄT muutu tuosta vain vaikka kuinka sanoisivat..

Minä en lasta teininä tehnyt enkä "vanhanakaan" ja meis siitä ensin alkoi puhua ja siitä se homma lähti. Itse aina rakastanut lapsia ja halusin itsekin silloin,asiat vaan nyt menivät niin kuin menivät.

Tosi asia on että kovinkaan moneen ihmiseen ei voi enää tässä maailmassa luottaa eikä ihmisillä ole minkäänlaista moraalia. Minä menetän välillä täysin toivoni yhteiskunnan suhteen mutta pakkohan se on toivoa,mitä järkeä muuten enää missään olisi. Jos vaikka tuo nuorempi sukupolvi tajuaisi jotain..

Miksi enää odotat edes että lapsesi isä muuttuisi? Lapsen vuoksiko? Voin kuule sanoa että lapselle on parempi se,että sillä on yksi hyvä vanhempi kuin yksi paska ja yksi hyvä tai kaksi paskaa..kylmästi sanottuna. Ei se siitä mihinkään muutu.

Jatka elämääsi ja anna kaikki rakkaus ja aika ja huomio lapsellesi.

Kuullosti tarinasi tutulta...mutta omasta tilanteestani on kyllä jo vuosia. Eli asun lapseni kanssa ja asumiserosta jo viitisen vuotta. Kyllähän sitä vielä asumiseron jälkeenkin monet kerrat yritettiin, kun mies vannoi rakkauttaan ja oli itsellä kova halu saada homma toimimaan. Miehen suurin ongelma oli/on viina ja sen mukana tulleet ongelmat, kuten isot velat...
Töitä tein itse vuosia ja sain katkaistua henkisen napanuoran kovasti rakastamaani mieheen: ei ollut helppoa, mutta ainut vaihtoehto. Ja voin sanoa, että KYLLÄ KANNATTI, muuten olisin varmasti hermoraunio ja sitä kautta varsin toivoton äiti. Ei toinen toisen takia muutu ja jos ylipäänsä muuttuu, niin se vie aikaa. Vain itse voit muuttua ja tehdä elämästäsi parhaan mahdollisen. "Leikittely" yhteen palaamisesta vie turhaa energiaa, käytä se ennemmin oman hyvinvointisi vaalimiseen: minulle se tarkoitti keskusteluja hyvien ystävien kanssa, harrastamista, lapsen kanssa touhuamista ja ennen muuta OMIEN UNELMIEN LUOMISTA. Sellaisia unelmia, joihin ei tarvita sitä lapsen isää.

Nyt lapsen isä päässyt jonkin verran jaloilleen ja tapaa jo lastansakin säännöllisesti. Ehkä muuttunut tai sitten ei, mutta meidän yhteinen tarina on menneisyyttä.

Kouluihin pitää saada perhetietoutta yhdeksi oppiaineeksi.
Faktahan on se että riippuu ihan omasta lapsuuden perheestä, miten kodissa käsitellään vanhemmuutta, paljonko esim. äiti tyttärensä kanssa puhuu asioista. Jos oma äiti on tyttärelleen kovin etäinen, ei ehkä tule keskusteltua "naisten" juttuja.
Faktahan on se että renttumiehethän saattaa hyväksikäyttää nuorta kokematonta tyttöä, puhuu ummet ja lammet ja toivoo yhteistä vauvaa, ja puhuu yhteisestä tulevaisuudesta. Ja yllättävän moni neito menee lankaan.
Sitten käy juuri kuvailemallasi tavalla, että jätkä häipyy kuin pieru saharaan, eikä otakkaan mitään vastuuta. Siinä menee monen nuoren naisen elämä korvaamattomasti piloille. Jää opiskelut kesken, alkaa taloudellinen ja henkinen alamäki. Esim. luin jostain tutkimuksen, jossa todettiin teiniraskauksien moninkertaistuneen viime vuosina.
Mutta juuri siksi, kun kaikissa perheissä näitä neuvoja ei anneta, niin mielestäni kouluissa pitäisi antaa perusteellista opetusta nuorille seurustelusta, perhe-elämästä ja vanhemmuudesta.

Avomieheni on aina viihtynyt baareissa mutta uskoin hänen muuttuvan lapsemme syntymän jälkeen , kuten itsekkin muutuin, vastuuntuntoiseksi ja järkeväksi ihmiseksi kaiken nuoruuden bilettämisen jälkeen. Toisin kuitenkin kävi. Mieheni rupesi häipyilemään jatkuvasti omille teilleen eikä häneen voinut luottaa. Jos piti käydä esim. kaupassa, hän jäi sille tielleen eikä tullut kotiin usein kuin vasta aamuyöstä. Kun yritin soittaa, hän ei vastannut. Nämä jutut annoin anteeksi, annoin uusia mahdollisuuksia parantaa tapansa. Sitten tulivat myös rauhoittavat lääkkeet mukaan hänen elämäänsä. Hänen kaverinsa joka ihannoi narkkarielämää ihan tosissaan, alkoi myymään niitä miehelleni, joka usein käytti niitä alkoholin kanssa.

Sitten mieheni haki 2- vuotiaan lapsemme viime viikolla tarhasta aika sekaisin. Tarhatätit olivat sanoneet että jos tämä on viimeinen kerta, asia saa jäädä tähän. Olin miehelleni todella vihainen, ja hän sanoi ettei se tule toistumaan, että se oli typerästi tehty. Seuraavana päivänä sama toistui. Se oli viimeinen pisara. Heitin hänet pihalle, eilen sovimme raha asiat ja tänään hän muutti kaverilleen asumaan.

Selvin päin hän on tos fiksu käytökseltään eikä kukaan uskoisi hänestä tällaista (luulisin).

Tuntuu vaikealta aloittaa yksinhuoltajaelämä. En ole koskaan aiemmin asunut yksin. Heitin hänet ulos saman tien enkä vasta sitten kun hän olisi saanut oman kämpän, koska pelkäsin antavani hänelle taas anteeksi. Silti toivon hänen vielä paranevan ja pystyvän muuttamaan takaisin luoksemme. Saahan sitä toivoa.