kokeminen, nirvana tms. saavutetaan vasta senjälkeen kun ihminen pystyy tietoisesti ohjaamaan mieltään.
Mielestäni tätä näkökulmaa ei tuoda riittävästi esille.
Päinvastoin kun asiaa joskus koittaa tuoda esille vastaukseksi saa usein "luovu tavoittelusta luovu siitä ja tästä". sekin on totta ei pidä tavoitella mitään, asiat tapahtuvat niinkuin ne tapahtuvat, so what.
Mielenhallinta, niin että se on täysin(jonkin verran) hallinnassasi nk koulutettu hevonen ,eikä pompi minne sattuu, on pysyvän mielenrauhan edellytys.
Itämaiset taisteluljit ovat kehitetty mielenrauhan saavuttamista varten.
Ainakin maineikas Alan Watts painottaa tätä kirjoituksissaan nk monet muutkin taolaisesta ja zenbuddhalaisesta ajattelusta kirjoittaneet.
Palstaa jonkinverran seuranneena näkemys on ollut se, että suoraan tavoitellaan nirvanaa ilman siihen tähtäävien harjoitusten tai välivaiheiden tärkeyden, välttämättömyyden, ymmärtämistä.
On syntynyt käsitys että "päämäärä" olisi tärkeämpi kuin "tie" joka ei mitenkään pidä paikkaansa ainakin jos on yhtään perhtynyt zenbuddhalaisuuteen ja taolaisuuteen.
Tosin loppujen lopuksi sekä tie että päämäärä ovat sama asia.
Mielestäni tätä näkökulmaa ei tuoda riittävästi esille.
Päinvastoin kun asiaa joskus koittaa tuoda esille vastaukseksi saa usein "luovu tavoittelusta luovu siitä ja tästä". sekin on totta ei pidä tavoitella mitään, asiat tapahtuvat niinkuin ne tapahtuvat, so what.
Mielenhallinta, niin että se on täysin(jonkin verran) hallinnassasi nk koulutettu hevonen ,eikä pompi minne sattuu, on pysyvän mielenrauhan edellytys.
Itämaiset taisteluljit ovat kehitetty mielenrauhan saavuttamista varten.
Ainakin maineikas Alan Watts painottaa tätä kirjoituksissaan nk monet muutkin taolaisesta ja zenbuddhalaisesta ajattelusta kirjoittaneet.
Palstaa jonkinverran seuranneena näkemys on ollut se, että suoraan tavoitellaan nirvanaa ilman siihen tähtäävien harjoitusten tai välivaiheiden tärkeyden, välttämättömyyden, ymmärtämistä.
On syntynyt käsitys että "päämäärä" olisi tärkeämpi kuin "tie" joka ei mitenkään pidä paikkaansa ainakin jos on yhtään perhtynyt zenbuddhalaisuuteen ja taolaisuuteen.
Tosin loppujen lopuksi sekä tie että päämäärä ovat sama asia.
Vastaukset 26
Vanhimmat
oikeilla jäljillä olet. päästäkseen päämäärään, tarvitaan halu tai toive lähteä, itse lähtemisen teko, paljon päättäväisyyttä matkantekoon, sopiva kulkuväline jne...
esim treelta helsinkiin ei pääse jollei halua helsinkiin, lähde edes kävelemään ja pysy päättäväisenä kannassaan saapua perille.
sama pätee henkiseen polkuun, jolla tarvitaan paljon päättäväisyyttä ja sitä kautta mielensä hallintaa.
Näin on kuten olette puhuneet.
Harjoitukset tähtäävät täydelliseen mielenhallintaan, jonka saavuttamiseen tarvitaan suunnatonta pitkäjännitteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Henkistä työtä vuodesta toiseen. Myös tietoa.
Valaistuminen saavutetaan vasta silloin kun mieli on tyyni, järkkymtön ja täynnä myötätuntoa.
Polku on pitkä ja vaikea.
Totta.
...eikö buddhalaisuuden mukaan kaikki haluaminen/himoaminen (elämän tms. himo) ole pahasta? eikö siis nirvanaankin pääsemisen/jälleensyntymisen kiertokulun katkaisemisen haluaminenkin ole pahasta? tässähän on ilmiselvä opillinen ristiriita. pitääkö nirvanaan siis pyrkiä sitä varsinaisesti haluamatta tai ajattelematta?
>>pitääkö nirvanaan siis pyrkiä sitä varsinaisesti haluamatta tai ajattelematta?
voisinkin kysyä mistä mahtaa johtua hetkittäinen turhaantuminen kun tajuaa ettei ole mitään päämäärää vaan kaikki mitä on on tässä ja nyt?
Vaikka asia on ihan mukava ja valtaosin iloa, rauhaa tuottava aiheuttaa se myös turhaantumista, joka kait johtuu siitä että on vaikea hyväksyä sitä, ettei tämä elämä kovin paljon muutu harjoittelee tai oivaltaa mitä tahansa.Tämän rajallisuuden hyväksyminen on vaikeaa (joskus). Tosin siihen auttaa tietysti se ettei ole mitään mitä tarvitsee hyväksyäkään...jne...
Jotta pääsisi polulle, täytyy haluta tulla pois pusikosta. Ei mikään tapahdu itsestään, vaan meiltä vaaditaan elämässä valintoja. Tai sitten joku muu päättää puolestamme, mikä ei ole erityisen hyvä vaihtoehto sekään...
Mutta kun on kerran päässyt polulle, niin sitten ei tarvitse enää haluta mitään. Sen kun vain nauttii maisemista ja siitä, että elää ja hengittää. Matka käy mukavasti.
Tämä on sama juttu kuin ampumisessa. Jotta tulisi mestariampujaksi, täytyy haluta harjoitella ampumista. Mutta sitten kun on saavuttanut mestaritason, niin ei siellä kilpailussa tuijoteta sitä maalitaulua ajatellen "haluan osua kymppiin, haluan osua kymppiin". Sitä vain ammutaan. Mitä rennommin, sitä paremmin tuloksin.
olen samaa mieltä.
Taitoja tulee harjoitella kurinalaisesti, kunnes olet sisäistänyt ne niin että olet itse tuo taito. Zen ja jousella ampumisen taito sai aikanaan liikkeelle minutkin.
Ihan sama jos soittaa pianoa. Sinä vaan soitat etkä koko ajan ajattele miten soitat. Olet soittoa. Mutta tuo taito ei tule itsestään.
Päätöksentekoon voisi soveltaa samaa kaavaa. Harjoittelet päättämistä kunnes sisäistät sen niin ettei se enää vaivaa vaan sujuu itsestään.
Vaikkei haluaisi mitään, täytyy olla liikkeessä ja valita tienviitat miten? Sattumanvaraisesti vai vaistolla? Jos luottaa vaistoonsa ei tapahdu mitään erikoisen uutta tai yllättävää. Jos antaa sattuman viedä elämä on täynnä eriskummallisia yllätyksiä.Mutta se että antautuu elämälle kokonaan vaatii rohkeutta aika paljon. Sen opetteleminen on ainakin minulle vaikeinta.
>>>mistä mahtaa johtua hetkittäinen turhaantuminen kun tajuaa ettei ole mitään päämäärää vaan kaikki mitä on on tässä ja nyt?
Buddhalaisuudessa ei ole mitään vaikeaa ponnistelua. Joka sellaista väittää yrittää tehdä buddhalaisuudesta jotain mystisempää ja elämää suurempaa.
Joka kehittää hallinnan keinoja kehittää hallitsijaa.
Samsara on nirvana, nirvana on samsara.
Pyrkiä nirvanaan haluamatta! Ajatteleminen, että nirvana on tässä. Minän kietoutuminen minään.
Miksi pohtia buddhalaisia koulukuntia.
Ole se mikä olet, siinä missä olet, - niin olet oikeassa koulukunnassa ja sinua lakkaa kiinnostamasta buddhalaisuus koulukuntineen.
Osaat jo kaiken oleellisen. Omaa häntäänsä kurinalaisesti jahtaamalla ei häntää tavoita. Häntä lakkaa kiinnostamasta kun lakkaa tavoittelemasta sitä.
Buddha ei harjoittele ollakseen Buddha.
Harjoitellun buddhuuden sisäistäminen ei ole buddhuutta.
Sisäistetyn buddhuuden taito ei ole taito eikä buddhuus.
Hylkää kurittomat opettajat jotka sekoittavat buddhalaisuuden peilikirkkaan veden sameaksi.
Kurita opettajia Buddhalla,
älä Buddhaa opettajilla.
Mielen hallinta on harjoituksen sivutuote.
Ihmiset ovat jo valaistuneita mutta juuri pyrkimykset (dukkha) estävät sen oivaltamisen. Meidän todellinen olemus on Buddha-luonto mutta olemme tietämättömiä siitä ja siksi pyrimme valaistukseen sen sijaan, että antaisimme sen tapahtua. Mietiskely on sitä, että annamme oman sisäisen minän tulla todelliseksi. Se ei ole pyrkimistä johonkin vaan kaiken turhan poisjättämistä.
mieltä olet
Kun osa sanoo, että olet jo perillä vaikkaet tekisi mitään ja toisten mielestä Tampereelta ei pääse Helsikiin muuten kuin lähtemällä liikkeelle?
Voisin ajatella että sekä että, kumpikin tie vie yhtäaikaa perille tai olet jo perillä mutta jatka silti harjoittelua.. ei voi valita jompaakumpaa tapaa vaan kaikki tavat tai ainakin useampia yhtäaikaisesti?
Liike ja lepo olisi vastaus päämäärään pääsemiseksi tai siinä olemiseksi ja siitä luopumiseksi.
buddhalaisessa filosofiassa puhutaan samsarasta ja nirvanasta. samsarinen maailma on kärsimystä ja nirvana se kärsimyksen lakkaaminen, mihin pyritään. näistä käsitteistä voidaan puhua myös suhteellisena ja absoluuttisena totuutena. kun puhutaan suhteellisella tasolla, samsarassa, niin todella täytyy lähteä liikkeelle. absoluuttisella tasolla me kaikki olemme jo valaistuneita, joten olemme jo perillä.
miksi sitten tällainen kaksinaisuus ? Aikamme Buddhan, Gautaman, valaistuessa hän tajusi oivalluksensa syvyyden; tavallisen mielen on äärimmäisen vaikea hahmottaa sitä mistä on kysymys. Oivallus, valaistuminen, oli käsitteetön ja siksi miltei mahdoton käsitteellisen mielen ymmärrettäväksi. siksi Buddha rakensi oppinsa, dharman, rakentumaan samsaran ja nirvanan käsitteille. valaistumisen toteutuminen edellyttää poisoppimista näistä molemmista käsitteistä ja se polku on jokaiselle omanlaisensa sillä jokainen kokee asiat eri tavalla ja juuri oma kokemus on se minkä täytyy muuttua.
voin olla syvästi väärässäkin.
niin helppoa selittää...
Rinnastus ei ihan toimi, kun lähdet polulle et tiedä "missä" nirvana on. Itse asiassa tavoitteesi ei ole nirvana vaan seuraava askel. Et voi sanoa että nyt on matka lopussa, seuraava pysäkki on sitten Nirvana.
Helsinki on siellä missä Helsinki on.
Ei Buddhakaan istunut bodhipuun alle tavoittelemaan nirvanaa vaan ratkaisemaan dukkhan arvoitusta. Nirvana tuli -jos ei nyt pyytämättä ja yllätyksenä -niin kuitenkin niin, ettei Buddha sitä kokemusta, sitä tajunnan tilaa tavoitellut.
Ja siinä se virhe mielestäni on että tavoitellaan nirvanaa niinkuin jotain extreme-kokemusta.
Nirvanaan ei ole oikotietä.
Jatka vilkuilematta matkamittariin
Itse olen aika usein sitä mieltä, että sekä Tampere että Helsinki ovat silkkaa harhaa. Liikkuen lepää, sano Heerakleitos.
No mutta silti, onhan elämän tarkoitus nimenomaan kiistellä makuasioista... :)
Pyhissä kirjoituksissa sanotaan,: "Mieli on suuri todellisuuden tappaja. Oppilas tappakoon tappajan.
Tultuaan välinpitämttömäksi aistimuksen kohteista, täytyy oppilaan etsiä esille aistimien Raadshaa (valtias), ajatusten luojaa, häntä, joka herättää harhan".
Kirjasta tuo.
Tunnet kirjan sisällön.
Kuinka se on sinua "puhutellut"?
"Mieli on suuri todellisuuden tappaja. Oppilas tappakoon tappajan"
"Missä on yksilöllisyytesi, Lanuu,
Missä on Lanuu itse"
Syvästi on puhutellut.
ei missään.
-- kokeminen, nirvana tms. saavutetaan vasta senjälkeen kun ihminen pystyy tietoisesti ohjaamaan mieltään.
Mielestäni tätä näkökulmaa ei tuoda riittävästi esille. --
Ihmisen perimmäinen olemus ei ole mieli, vaan Henki.
Päästessään mielestään eroon, sen ylä puolelle, kokee valaistumisen, eli hengen tilan.
Mielestä ei pääse eroon sitä kontrolloimalla, vaan siitä luopumalla. Mielensä kontrolloiminen ja erilaiset mentaali harjoitukset vain vaikeuttavat valaistumiseen pääsyn prosessia, mitä Nirvanaksikin voidaan kutsua.
Tuo on taas tuota "kun luovut kaikesta niin saat kaiken" -filosofiaa. Paradokseilla leikittelyä.
Ja sitä paitsi... Kuinka monta "valaistunutta" ihmistä tunnette lähipiirissänne? Jos vastaus on nolla, niin kannattaisiko ehkä säätää tavoitteitaan realistisemmiksi? Eikö jo vähäinenkin syventyminen buddhalaisuuteen kohota elämän laatua merkittävästi? Pitääkö kaikessa aina tavoitella äärimmäisyyksiä? (Tai buddhalaisittain ajatellen: pitääkö olla kaikessa äärimmäisen mitään tavoittelematon?)
Ihmisen perimmäinen olemus on henki.
Mieli tuottaa harhan Ma`yan = ei tämä.
Toden valtakuntaan (Sat) tulee pyrkiä. Tämä valtakunta on hengen, ei aineen valtakunta.
vastauksista.
Meidät kasvatetaan pitkälle niin, että ensin olemme kuin ne junassa matkustavat lampaat jotka luulevat olevansa matkalla jonnekin, mutta eivät huomaa että juna ajaakin yhtä ja samaa ympyrää.
Hypättyään pois junasta(uskonnot ja muut auktoriteetit) huomaa että maailma näyttää erilaiselta, maailma on erilainen. Tätä vaan ei uskovaiset tai muut lampaat jotka istuvat kiltisti junassa voi ymmärtää.
Aikansa tästä toinnuttuaan tajuaa että voi tehdä vapaasti kaikenlaista. Tulee kuitenkin hetki jollon tajuaa että maailma jota luulee todeksi osoittautuukin kerta toisensa jälkeen teatterin näyttämöksi. Näistäkin näytelmistä voi hypätä pois tai ottaa osaa näihin näytelmiin.Niitä vaan ei kannata ottaa niin tosissan.
Tälläisia pieniä valaistumisia tai ahaa elämyksiä elämä on täynnänsä, kun vain mieli on avoin ja vastaanottavainen.
Kun on useamman kerran kuvitellut ymmärtävänsä jostain jotain tai tietävänsä asioista ´enemmän´ joutuu kyllä toteamaan että enin mitä pystyy tai voi jostain todellisuudesta tms ilmaista on, että "jotain tapahtuu".
Tämän kun hyväksyy ja pystyy sen kanssa elämään ns ihminen on aika pitkälle vapautunut saavuttamisen pakosta tai halusta.