Luonnon helmassa

tulipas tuo teksti rumasti jäsenneltynä... kopioin sen suoraan Worksista ja näytti esikatselussa ihan ok:lta. Sorry.

Melkein kuulen kuinka ihoni paistuu rätisten, auringon grillatessa sitä täydellä teholla.
Auringonpolttamat ja melanooma tuntuvat kuitenkin kaukaisilta ja merkityksettömiltä. Nyt vain nautin. Lämmöstä, joka sulattaa lihani ja sydämeni, korventaa aivoni pehmeäksi hyväntuuliseksi mössöksi ja rentouttaa minut löysäksi, hikiseksi kasaksi. Tätä mannaa saa täällä pohjolassa niin harvoin.

Lukuun ottamatta luonnon omaa ääntä on harvinaisen hiljaista. Puiden havina, tikan koputus ja
kalojen satunnainen pintaan pulpahtelu tuudittavat ihanaan nirvanaan. Teollinen melu puuttuu
kokonaan, tai ehkä olen vain tullut sille täysin kuuroksi. Ehkä sitä ei voi paeta. Kevyeen uneen vaipuessani alitajuntani pettää minut julmasti.

Puhun puhelimeen kuulokkeet korvilla, vasemmalla kädellä näppäilen tietokonetta ja oikealla
kirjoitan muistiin asiakkaan ohjeita. Toinen puhelin alkaa soida, annan sen hälyttää. Pian
kolmas pirinä liittyy kuoroon, sitten neljäs ja viides. Lopetan ensimmäisen puhelun, nappaan
toisen luurin käteeni, jolloin ensimmäinen puhelin alkaa taas soida. En kuule kenenkään puhetta, pelkkää pirinää. Tietokonekaan ei tottele käskyjäni vaan alkaa systemaattisesti torumaan saamattomuuttani ilkeillä, näyttöön ilmestyvillä kommenteilla. Hakatessani turhautuneena näppäimistöä, näyttö syttyy liekkeihin. Tuli leviää vaatteisiini, pyörin ja kierin pakokauhuisena lattialla. Sulhaseni Marko seisoo vieressäni vaahtosammuttimen kanssa. Anelen
häntä auttamaan minua. Hän suuntaa suuttimen minua kohti ja sanoo: ”Viimeisen kerran menetkö naimisiin kanssani vai et?” Tuli polttaa. Suuni on kuiva, iho auringosta karrella ja olo taas tavallisen alakuloinen. Nousen venytellen ylös ja tepastelen rantakallion reunalle. Pienen järven vesi on kauniin vaaleanvihertävää, se on kuin nestemäinen smaragdi, viileän ja kutsuvan näköinen. Vedän pari kertaa syvään henkeä nappaan nenästä kiinni ja hyppään.

Vesi on järkyttävän kylmää ja kylmenee yhä sitä mukaa mitä syvemmälle vajoan. Puristan silmiä kiinni ja iloitsen muut äänet peittävästä huminasta korvissani. Vauhti hiljenee pikkuhiljaa.
Lopulta pysähdyn ja alan verkkaisesti nousta ylöspäin. Ihoa vasten huljuva vesi hyväilee
pehmeästi ja nahkassa vielä äsken kirvelevä polte on tiessään. En halua ikinä lähteä.
Polskin ja loiskin, liu’un rauhallisesti pitkin järven auringosta kimaltavaa pintaa. Olen vallaton
ja iloinen. Tuntuu kuin olisin yksin koko maailmassa. Nauran ääneen ja roiskin vettä ympäriinsä.
Mieleeni juolahtaa yksinkertainen ratkaisu, miksi en tullut sitä aiemmin ajatelleeksi. Ilmoitan
töihin olevani sairaana koko ensi viikon, jään tänne, ja jokainen päivä voi olla onnellinen.
Riemuiten piristävästä, vastuuntunnottomasta päätöksestä, päätän uida järven vielä kerran
päästä päähän ja juosta sitten mökille lämmittämään saunan. Sen jälkeen menen nukkumaan,
vaikka onkin vasta alkuilta.

Järven vesi on melko sameaa ja se on niin pieni, että edes minulle pelkälle mökki-uimarille, ei
tuota vaikeuksia kauhoa sitä rauhassa puolelta toiselle. Vain hiljaa humiseva tummanvihreä
metsä ja vanhat kalliot ympäröivät meitä, minua ja järveä.

Päästyäni vastarannalle lepään hetken polkien vettä paikoillani ja aloitan sitten matkan
takaisin. Järven täytyy olla syvä, itseasiassa sangen syvä siihen nähden, että se on vain suuren
lammen kokoinen.
Kun olin pikkutyttö isä toi minua tänne soutelemaan ja ahvenia narraamaan. Erään kerran
kiukuttelin ja marisin koko reissun niin, että isä sanoi ”Jos et ole kiltisti niin minun täytyy hypätä veneestä pois.” Minä tietysti jatkoin marmatustani ja hän nousi seisomaan veneen pohjalle.
Koko paatti kiikkui ja keinui, minä kiljahtelin kauhusta ja innostakin ja isä nosti kädet kaareksi
yläpuolelleen ja sukelsi. Katselin pelokkaana ja silmät kunnioituksesta pyöreinä hänen jälkeensä
jättämiään lautasia ja odotin kärsimättömästi puolikaljun pää nousevan pintaan. Isä tuntui
pysyvän sukelluksissa ikuisuuden, veden pinta ehti palautua peilikirkkaaksi ja kerkesin kutsuakin häntä varovasti pari kertaa, kunnes hän vihdoin syöksyi henkeään haukkoen pinnalle.
Hän piteli toista kättään piilossa veden alla ja sanoi ”Kävin pohjassa asti, etkä ikinä usko mitä
löysin?” Minä tietysti ihan innoissani, olin unohtanut jo hiostavat kumisaappaani, jotka olivat
niin häirinneet minua. ”Mitä sieltä löytyi? Aarreko? Vai...ruumis?”
Isä nauroi ja kipusi laidan yli veneeseen, ”Ensimmäinen veikkaus osui lähemmäs. Katsopas
tätä.” Ja hän avasi kämmenensä ja sillä lepäsi samentunut, limasta vihertävä käsirengas.”Varmaan joltain vedenneidolta pudonnut”, isä hymyili ja iski silmää. Se mustunut, ruosteinen rannerengas on edelleen puhdistettuna ja kaiverrettuna kammarin yöpöydällä odottamassa.

Hieman ennen kun saavun rantakalliolle päätän vielä tarkistaa järven syvyyden ja käydä
katsomassa löytyisikö vedenneitojen aarteesta kenties loputkin. Vedän syvään henkeä ja
sukellan. Aluksi uin silmät kiinni, mutta ymmärrän nopeasti sen vievän koko idean tutkimusmatkaltani, joten avaan ne varovasti räpytellen. Ensin olen aivan sokea, näen pelkkää vihertävää sameutta. Hiljalleen silmät kuitenkin tottuvat niitä hyväilevään veteen ja maisema kirkastuu hieman. Siellä täällä leijuu leviä ja vesikasveja hitaassa tanssissa ympäriinsä, näkyvyys on todella huono.
Vesi tuntuu muuttuvan paksummaksi, kuin vihreäksi siirapiksi, ja liikkeeni hidastuvat väkisin,
olo ei silti ole mitenkään erityisen tukala. Ei tunnu mahdolliselta, mutta pohjasta ei edelleenkään näy jälkeäkään. Hetken päästä käännyn takaisin pintaa kohti. Se tuntuu olevan niin kaukana ja joudun jo työllä pidättelemään hengitystäni. Montako metriä tämä tämä lätäkkö on oikein syvä? Pohjaton?
Vesi painautuu vartaloani vasten ja nyt tuntuu kuin se työntäisi minua voimakkaasti eteenpäin.
Liikun vauhdilla ylöspäin pelkän veden puserruksen voimasta, ikään kuin rytmikkäillä supistuksilla se liu’uttaa minua kuin ilmakuplaa. Päässäkin alkaa olla leijuva olo, enkä jaksa oikein huolehtia mahdollisesta hukkumisestani. On kuin olisin mahtavassa kokovartalohieronnassa, sekä sisä- että ulkopuolelta. En tiedä mitä oikein tapahtuu mutta sallin kiitollisena sen tapahtuvan. Olen kuin horroksessa, vain lievä hiukan häiritsevä paniikin siemen takaraivossani. Kohoan kuitenkin vauhdilla pintaan, vaikka en itse tee muuta kun annan veden
velloa ruumistani vapaasti. Ajantaju katoaa ja tilalle valuu helpotus.

Syöksyn pinnalle voimalla, niin kovaa, että melkein koko vartaloni nousee ilmaan vedenpinnan
ylle ja lätsähtää sitten voimattomana takaisin. Olen pyörällä päästäni. Tuntuu kuin olisin mennyt
mankelin läpi. Haluan vain rantakalliolle lepäämään ja ehkä pikku nokosille, en millään jaksaisi liikauttaa evääkään. Olo on autuaan yksinkertainen, kulunut viikko tuntuu äärettömän kaukaiselta ja epätodelliselta, ihan kuin jonkun toisen elämältä tai kuulemaltani tarinalta. Mitä enemmän yritän ajatella elämääni kaupungissa ja muistella mistä äsken oikein murehdin, sitä vähemmän se minua kiinnostaa. Ainoa millä on merkitystä on räpiköidä rannalle ja huilata hetki.
Leppoisat aallot avittavat minut veden rajaan ja kiipeän viimeisillä voimillani lämpimälle
kivelle.

Suuri viileä pisara tipahtaa otsalleni ja herään. On hämärää, tuuli ja aurinko ovat kuivanneet
minut. Alkaa sataa. Piristävä vesi huuhtelee väsymykseni rippeet. Järvi on peilityyni, kunnes
taivaalta ropisevat pikku pisarat ampuvat siihen tuhansia pikku reikiä. On ihanan seesteinen olo.
Kävelen jalat kankeina, varpaat kihelmöiden metsän rajaan suuren, tuuhean kuusen viereen ja
tungen jalkani multaan.