Kolmitasoisen lentokoneen siivet näyttivät muuttuneen tummanpunaisesta vaaleammiksi sen lentäessä ylitse jokilaaksojen ja niittyjen keveänä kuin suriseva hyönteinen. Mitä matalammalle paroni koneensa laski, sitä nopeammalta hänestä vauhti tuntui. Talot, veräjät ja aitat vilahtelivat hänen silmissään hänen ohjatessa koneensa aivan puidenlatvojen tasalta karjaa täynnä olevien laitumien päälle. Hän ei nähnyt vauhkoontuneiden eläinten kauhunsekaisia ilmeitä, kuullut kavioiden töminää, vaan hän näki edessään vääjäämättä lähestyvän ranskan rajan. Hän alkoi lisätä korkeutta. Nosti koneensa yhä ylemmäs, silmäillen samalla koneensa korkeusmittaria ja etäällä ajatuksissaan vaeltavia sadepilviä.
Paronilla oli keveyden ja irrallisuuden tunne sisällään, niin kuin aina kun hän lensi omaa, tuttuakin tutumpaa konettaan kohti ilmataisteluja ja ilmojen herruutta, sankaruutta.
Paroni ei ollut tottunut häviämään, sillä hänen tilillään oli jo kahdeksankymmentä viholliskoneen pudotusta. Yksi toisensa jälkeen olivat vihollisen joukot saaneet tuntea nahoissaan miten hänen Fokkerinsa kolmitasot olivat ilmestyneet kuin tyhjästä vihollisen hitaiden koneiden taakse ja pudottaneet nämä tarkoilla sarjoillaan tuhoonsa.
Paroni kokeili aseitaan lyhyellä napin painalluksella ohjaussauvasta, ja konekiväärit räsähtivät eloon. Savu pöllähti hänen lentolaseilleen, ja ilmaan ilmestyi kitkerä ruudin tuoksu yhdessä koko konetta vapisuttavan tärinän säestyksenä. Kitkerä haju katosi hetkessä. Paroni tarkisti vielä viimeisen kerran mittarit ja asetteli valkoisen kaulaliinansa kunnolla kaulalleen. Sitten hän oli valmis.
Hän lensi korkealla ylitse juoksuhautojen, ylitse loputtomien kaivantojen ja korsujen, ylitse liejussa kyyhöttävien miesparkojen; jotka näkyivät hänelle vain pieninä pisteinä tohjoksi tykkitulessa muuttuneella aukealla. Juoksuhaudat olivat kuin ojia, ja miehet niissä edestakaisin kulkevia roskia.
Kaikki oli rauhallista. Aamussa lensi vain hänen Fokkerinsa - ja vihollinen - jossain.
Oli harmillista että paronin suussa maistui vielä eilinen upseerikerholla vietetty ilta. Hän oli saanut niin paljon konjakkia ja selkääntaputuksia että oli alkanut voida pahoin sikarinsa savun sisällä. Paronista tuntui että kukaan ei oikein käsittänyt missä tässä nyt oltiin oikein menossa. Oli aivan kuin niin, että sodasta oli tullut jokin pysyvä olomuoto, tapa elää, eikä vain hetkellinen poliittinen kahnaus.
Paronin monokkeleista oli illan mittaan heijastunut nuorien koheltajien joukko, jolla ei ollut oikein kokonaiskäsitystä siitä mitä tämä kaikki olkein oli. Paronille itselleenkin tämä kaikki oli alkanut vasta sitten avautua, kun hän oli saanut osuman päähänsä vihollisen luodista.
Oli tuskallista maata sairaalassa ajatuksineen - ajatuksin jotka olivat sekavat ja hämillään päähän syntyneistä kysymyksistä.
Mutta paronin pää oli toipunut kohtalaisen hyvin. Hän lensi jo kuukauden kuluttua haavoittumisestaan - ja jälleen hän oli ilmassa - vaikkakin hänellä oli nykyään hieman enemmän päänsärkyä ja omituisia ajatuksia kallossaan kuin aikaisemmin.
Paroni oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei hän huomannut pientä, kasvavaa pistettä taivaanrannassa. Se näki hänet. Siinä oli jotain ylimääräistä päättäväisyyttä ja pelottomuutta mukanaan.
Kenties paroni olisi sen pelottomuudesta huolestunut, jos hän olisi tuon lähestyvän vihollisen havainnut...
Ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.
Paronin monokkeli tipahti säikähdyksestä kun kone äkkiä vavahteli luotien puhkoessa sen kylkiä ja siipiä. Paroni oli heti tilanteen tasalla. Hän pudotti koneen jyrkkään syöksyyn ja etsi itseään sadatellen vihollista silmiinsä.
Hän ei nähnyt vihollista missään, antaessaan koneen pudota ulisten kohti maata. Tempaisi viime hetkellä sauvan vasten itseään ja oikaisi koneen ennen kuin se olisi rysähtänyt maahan. Hänen vatsassaan tuntui todella kurjalta kun kone oikeni ulisten ja lähti jälleen kiipeämään, kaartaen tuskallisen hitaasti kohti taivasta.
Vihollinen oli hänen perässään. Se ei ollut vielä eksynyt hänen kannoiltaan, ja uusi sarja repi hänen ylimmän tasonsa kiinnitysvaijereita ja kangaspäällysteitä. Hän näki kauhukseen että koko siipi oli tuhoutumassa. Kankaat lepattivat tuulessa kuin punaiset pyykit narulla myrskyssä.
Hän tempaisi koneen nopeaan vaakakierteeseen ja teki samalla immelmannin. Immelmanin silmukka kadotti vihollisen hänen takaansa hetkeksi.
Ja paroni näki ensimmäistä kertaa vihollisensa, kun tämä etsi kadonnutta kohdettaan taivaalta.
Se oli taas se sama kirottu koira. Paroni nosti koneen nokan kohti tuota arkkivihollistaan ja sai sen heti tähtäimeensä: ampui lyhyen sarjan - osumatta. Sillä koira käänsi hamppaat irvessä koppinsa selälleen ja pudottautui loivaan syöksyyn paroni perässään.
Paroni sylki kaikki tuntemansa kirosanat tuolle edessään kiitävälle koirankopille joka teki hänestä, punaisesta paronista pilkkaa käsittämätöntä kieltä puhuvien ihmisenkuvatusten taivaalla. Tämä taivas oli punaisen paronin, eikä suinkaan tuon valkoisessa kaulaliinassaan ja typerissä lentäjänlaseissaan kiitävän koiran.
Kiukkuisena paroni ampui uudestaan, mutta koira kiepahti kaukana ympäri ja syöksyi nyt suoraan paronin konetta kohti. Paronin silmät levisivät yllätyksestä kun hän huomasi ettei hänen konekiväärinsä toiminut. Hän puristi nappia ohjaussauvassa kiihtyneenä, mutta mitään ei kuulunut.
Koirankoppi ampui samalla suoraan kohti. Ennen kuin paroni ehti tajuta, hänen potkuriinsa osui. Kone alkoi hyppiä ja pomppia ilmassa samalla kun hän näki miten tuo typerä koira kiiti hänen ohitseen ääliömäinen hymy huulillaan.
Paroni oli hänen armoillaan. Joka tapauksessa kone tulisi putoamaan. Paroni katseli miten koirankoppi kaarsi hänen takanaan ympäri. Miten valkoinen koira sen katolla ohjasi itsensä hänen lähelleen, jääden takavasemmalle huutoetäisyyden päähän.
Paroni näytti koiralle nyrkkiä ja kiroili hirveästi. Hän ei voinut käsittää miten häntä oli kohdannut näin suunnaton epäonni, sillä eihän tuo rakki ollut hänen veroisensa lentäjä-ässä millään muotoa. Tämä oli jokin virhe lentämisen käsikirjoituksessa; jokin lyöntivirhe elämän manuskriptissä. Paroni piteli vatkaavaa koneeta hallinnassaan niin hyvin kuin kykeni, ja sai huomata ettei tuo rakki koppinsa katolla ollut innostunut ampumaan häntä alas. Koiralla tuntui olevan sairas halu nöyryyttää paronia oikein kunnolla. Tämä luultavasti lentäisi hänen vierellään aina kentälle asti, jos paroni suinkin vain sinne asti pääsisi. Se tarkoitti sitä, että koira saattaisi paronin hänen omien linjojensa ylitse. Mikä nöyryytys. Hänelle naurettaisiin jokaisessa kuopassa ja kaivannossa, jokaisessa tavernassa ja esikunnassa. Hänestä tehtäisiin pilkkalaulu jota laulettaisiin ja hoilattaisiin kaduilla ja kapakoissa. Hänet siirrettäisiin sivuun lentotehtävistä ja hänelle annettaisiin luuta käteen. Paroni oli mennyttä miestä. Hän ei kestäisi tällaista kohtaloa. Hän! Upseeri ja herrasmies, Punainen Paroni.
Entä jos kaikki on sittenkin vain mielikuvitusta, ja minä vielä sairaalan vuodeosastolla kuula päässäni? Eihän koira voi lentää koirankopilla, enkä minä rikkiammutulla kolmitasolla.
Paroni tuijotti koiraa vierellään. Hänestä tuntui että koira hymyili hyvin sarkastista hymyä.
Aivan kuin se olisi syönyt kaikki hänen piparinsa ja nyt vain seisoi ovenpielessä hymyillen tuota kauppamiehen hammastahnamainoshymyään.
Paronilla oli outo olo. Korkeusmittari kertoi että hän putosi, mutta hän vain nauroi tuolle typerälle, hyväntahtoiselle irvistykselle vierellään. Se tuntui olevan kiinnostavampi asia kuin korkeusmittarin luk...
'''''''''''''
"Manfred von Richthofen muistetaan ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässänä. Saksan ilmavoimien pelätty "Punainen paroni" sai surmansa ilmataistelussa jo 25-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti pudottaa peräti 80 liittoutuneiden konetta.
Saksalainen lääkäri Henning Allmers on tutkinut von Richthofenin vaiheita ja tullut siihen tulokseen, että Punainen paroni ei elämänsä viimeisinä kuukausina ollut enää edes lentokunnossa.
Heinäkuussa 1917 Richthofen sai osuman päähänsä, ja sen jälkeen hän ei Allmersin mukaan enää ollut entisensä.
Huhtikuussa 1918 Punaisen paronin Fokker sai kohtalokkaan osuman. Allmersin mielestä von Richthofenin koneen tippuminen ei suoranaisesti aiheutunut aiemmasta haavoittumisesta, mutta "ei se Punaisen paronin refleksejä kyllä parantanutkaan".
- Von Richthofenia ei haavoittumisen jälkeen olisi enää pitänyt päästää lentämään lainkaan, Allmers toteaa.
Allmersin mukaan Punainen paroni kärsi myös masennuksesta.
- Vaikka hän oli niin nuori, melkein kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet. Sekin vaikutti paronin henkiseen vireystilaan, Allmers muistuttaa."
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/13.elokuu/TAPA3299.HTM
Paronilla oli keveyden ja irrallisuuden tunne sisällään, niin kuin aina kun hän lensi omaa, tuttuakin tutumpaa konettaan kohti ilmataisteluja ja ilmojen herruutta, sankaruutta.
Paroni ei ollut tottunut häviämään, sillä hänen tilillään oli jo kahdeksankymmentä viholliskoneen pudotusta. Yksi toisensa jälkeen olivat vihollisen joukot saaneet tuntea nahoissaan miten hänen Fokkerinsa kolmitasot olivat ilmestyneet kuin tyhjästä vihollisen hitaiden koneiden taakse ja pudottaneet nämä tarkoilla sarjoillaan tuhoonsa.
Paroni kokeili aseitaan lyhyellä napin painalluksella ohjaussauvasta, ja konekiväärit räsähtivät eloon. Savu pöllähti hänen lentolaseilleen, ja ilmaan ilmestyi kitkerä ruudin tuoksu yhdessä koko konetta vapisuttavan tärinän säestyksenä. Kitkerä haju katosi hetkessä. Paroni tarkisti vielä viimeisen kerran mittarit ja asetteli valkoisen kaulaliinansa kunnolla kaulalleen. Sitten hän oli valmis.
Hän lensi korkealla ylitse juoksuhautojen, ylitse loputtomien kaivantojen ja korsujen, ylitse liejussa kyyhöttävien miesparkojen; jotka näkyivät hänelle vain pieninä pisteinä tohjoksi tykkitulessa muuttuneella aukealla. Juoksuhaudat olivat kuin ojia, ja miehet niissä edestakaisin kulkevia roskia.
Kaikki oli rauhallista. Aamussa lensi vain hänen Fokkerinsa - ja vihollinen - jossain.
Oli harmillista että paronin suussa maistui vielä eilinen upseerikerholla vietetty ilta. Hän oli saanut niin paljon konjakkia ja selkääntaputuksia että oli alkanut voida pahoin sikarinsa savun sisällä. Paronista tuntui että kukaan ei oikein käsittänyt missä tässä nyt oltiin oikein menossa. Oli aivan kuin niin, että sodasta oli tullut jokin pysyvä olomuoto, tapa elää, eikä vain hetkellinen poliittinen kahnaus.
Paronin monokkeleista oli illan mittaan heijastunut nuorien koheltajien joukko, jolla ei ollut oikein kokonaiskäsitystä siitä mitä tämä kaikki olkein oli. Paronille itselleenkin tämä kaikki oli alkanut vasta sitten avautua, kun hän oli saanut osuman päähänsä vihollisen luodista.
Oli tuskallista maata sairaalassa ajatuksineen - ajatuksin jotka olivat sekavat ja hämillään päähän syntyneistä kysymyksistä.
Mutta paronin pää oli toipunut kohtalaisen hyvin. Hän lensi jo kuukauden kuluttua haavoittumisestaan - ja jälleen hän oli ilmassa - vaikkakin hänellä oli nykyään hieman enemmän päänsärkyä ja omituisia ajatuksia kallossaan kuin aikaisemmin.
Paroni oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei hän huomannut pientä, kasvavaa pistettä taivaanrannassa. Se näki hänet. Siinä oli jotain ylimääräistä päättäväisyyttä ja pelottomuutta mukanaan.
Kenties paroni olisi sen pelottomuudesta huolestunut, jos hän olisi tuon lähestyvän vihollisen havainnut...
Ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.
Paronin monokkeli tipahti säikähdyksestä kun kone äkkiä vavahteli luotien puhkoessa sen kylkiä ja siipiä. Paroni oli heti tilanteen tasalla. Hän pudotti koneen jyrkkään syöksyyn ja etsi itseään sadatellen vihollista silmiinsä.
Hän ei nähnyt vihollista missään, antaessaan koneen pudota ulisten kohti maata. Tempaisi viime hetkellä sauvan vasten itseään ja oikaisi koneen ennen kuin se olisi rysähtänyt maahan. Hänen vatsassaan tuntui todella kurjalta kun kone oikeni ulisten ja lähti jälleen kiipeämään, kaartaen tuskallisen hitaasti kohti taivasta.
Vihollinen oli hänen perässään. Se ei ollut vielä eksynyt hänen kannoiltaan, ja uusi sarja repi hänen ylimmän tasonsa kiinnitysvaijereita ja kangaspäällysteitä. Hän näki kauhukseen että koko siipi oli tuhoutumassa. Kankaat lepattivat tuulessa kuin punaiset pyykit narulla myrskyssä.
Hän tempaisi koneen nopeaan vaakakierteeseen ja teki samalla immelmannin. Immelmanin silmukka kadotti vihollisen hänen takaansa hetkeksi.
Ja paroni näki ensimmäistä kertaa vihollisensa, kun tämä etsi kadonnutta kohdettaan taivaalta.
Se oli taas se sama kirottu koira. Paroni nosti koneen nokan kohti tuota arkkivihollistaan ja sai sen heti tähtäimeensä: ampui lyhyen sarjan - osumatta. Sillä koira käänsi hamppaat irvessä koppinsa selälleen ja pudottautui loivaan syöksyyn paroni perässään.
Paroni sylki kaikki tuntemansa kirosanat tuolle edessään kiitävälle koirankopille joka teki hänestä, punaisesta paronista pilkkaa käsittämätöntä kieltä puhuvien ihmisenkuvatusten taivaalla. Tämä taivas oli punaisen paronin, eikä suinkaan tuon valkoisessa kaulaliinassaan ja typerissä lentäjänlaseissaan kiitävän koiran.
Kiukkuisena paroni ampui uudestaan, mutta koira kiepahti kaukana ympäri ja syöksyi nyt suoraan paronin konetta kohti. Paronin silmät levisivät yllätyksestä kun hän huomasi ettei hänen konekiväärinsä toiminut. Hän puristi nappia ohjaussauvassa kiihtyneenä, mutta mitään ei kuulunut.
Koirankoppi ampui samalla suoraan kohti. Ennen kuin paroni ehti tajuta, hänen potkuriinsa osui. Kone alkoi hyppiä ja pomppia ilmassa samalla kun hän näki miten tuo typerä koira kiiti hänen ohitseen ääliömäinen hymy huulillaan.
Paroni oli hänen armoillaan. Joka tapauksessa kone tulisi putoamaan. Paroni katseli miten koirankoppi kaarsi hänen takanaan ympäri. Miten valkoinen koira sen katolla ohjasi itsensä hänen lähelleen, jääden takavasemmalle huutoetäisyyden päähän.
Paroni näytti koiralle nyrkkiä ja kiroili hirveästi. Hän ei voinut käsittää miten häntä oli kohdannut näin suunnaton epäonni, sillä eihän tuo rakki ollut hänen veroisensa lentäjä-ässä millään muotoa. Tämä oli jokin virhe lentämisen käsikirjoituksessa; jokin lyöntivirhe elämän manuskriptissä. Paroni piteli vatkaavaa koneeta hallinnassaan niin hyvin kuin kykeni, ja sai huomata ettei tuo rakki koppinsa katolla ollut innostunut ampumaan häntä alas. Koiralla tuntui olevan sairas halu nöyryyttää paronia oikein kunnolla. Tämä luultavasti lentäisi hänen vierellään aina kentälle asti, jos paroni suinkin vain sinne asti pääsisi. Se tarkoitti sitä, että koira saattaisi paronin hänen omien linjojensa ylitse. Mikä nöyryytys. Hänelle naurettaisiin jokaisessa kuopassa ja kaivannossa, jokaisessa tavernassa ja esikunnassa. Hänestä tehtäisiin pilkkalaulu jota laulettaisiin ja hoilattaisiin kaduilla ja kapakoissa. Hänet siirrettäisiin sivuun lentotehtävistä ja hänelle annettaisiin luuta käteen. Paroni oli mennyttä miestä. Hän ei kestäisi tällaista kohtaloa. Hän! Upseeri ja herrasmies, Punainen Paroni.
Entä jos kaikki on sittenkin vain mielikuvitusta, ja minä vielä sairaalan vuodeosastolla kuula päässäni? Eihän koira voi lentää koirankopilla, enkä minä rikkiammutulla kolmitasolla.
Paroni tuijotti koiraa vierellään. Hänestä tuntui että koira hymyili hyvin sarkastista hymyä.
Aivan kuin se olisi syönyt kaikki hänen piparinsa ja nyt vain seisoi ovenpielessä hymyillen tuota kauppamiehen hammastahnamainoshymyään.
Paronilla oli outo olo. Korkeusmittari kertoi että hän putosi, mutta hän vain nauroi tuolle typerälle, hyväntahtoiselle irvistykselle vierellään. Se tuntui olevan kiinnostavampi asia kuin korkeusmittarin luk...
'''''''''''''
"Manfred von Richthofen muistetaan ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässänä. Saksan ilmavoimien pelätty "Punainen paroni" sai surmansa ilmataistelussa jo 25-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti pudottaa peräti 80 liittoutuneiden konetta.
Saksalainen lääkäri Henning Allmers on tutkinut von Richthofenin vaiheita ja tullut siihen tulokseen, että Punainen paroni ei elämänsä viimeisinä kuukausina ollut enää edes lentokunnossa.
Heinäkuussa 1917 Richthofen sai osuman päähänsä, ja sen jälkeen hän ei Allmersin mukaan enää ollut entisensä.
Huhtikuussa 1918 Punaisen paronin Fokker sai kohtalokkaan osuman. Allmersin mielestä von Richthofenin koneen tippuminen ei suoranaisesti aiheutunut aiemmasta haavoittumisesta, mutta "ei se Punaisen paronin refleksejä kyllä parantanutkaan".
- Von Richthofenia ei haavoittumisen jälkeen olisi enää pitänyt päästää lentämään lainkaan, Allmers toteaa.
Allmersin mukaan Punainen paroni kärsi myös masennuksesta.
- Vaikka hän oli niin nuori, melkein kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet. Sekin vaikutti paronin henkiseen vireystilaan, Allmers muistuttaa."
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/13.elokuu/TAPA3299.HTM
Vastaukset 2
Vanhimmat
JJ:n Ressu?
Mä en ehtinyt siinä kiireessä oikein katsoa. Miltä se oikein vaikutti?
Itse kyllä pelkään kuollakseni korkeita paikkoja, joten ympäristön havainnoinnin taso jää silloin vähän niin ja näin.