vertaistukea: lapsitoive ja puolison epävarmuus

Siis oikeesti, oletko muka aikuinen, yli 40 vuotias mies?
"Olen saanut tämän vauvakuumeen vasta kun tapasin puolisoni. Minulla ei ole ollut koskaan kenenkään muun kanssa tunnetta että tahtoisin saada lapsen. "

Hei halooo, sähän sanot, että sulla on jo 5-vuotias kersa!
Puhutko sä tollasta ääneenkin ihmisille vai pelkästään avaudut somessa noin tyhmästi? Etkö sinä ollenkaan ajattele miten toi sun ajatukses on sun lapselles sairaan paha juttu.
Mitä pahaa tää sun olemassa oleva lapsi on sulle tehnyt, että sun on ihan pakko mitätöidä noin ilkeesti hänen syntymä ja olemassa olo?

Mua etoo se miten, jotkut aikuiset ihmiset ei osaa ajatella yhtään ennakkoon sitä mitä heidän suustaan tai näppäimistöltään tulee.
Ja sekin etoo, miten jotkut ei osaa keskittyä niihin lapsiin joita ovat jo maailmaan tehneet, koska luulisi, että jo olemassa olevilla olisi joku arvo ja merkitys.

Ihan vaan taustatiedoksi, mä olen 22 vuotias, mun äiti on sanonut mulle kymmeniä ja kymmeniä kertoja, että hän ei oo koskaan minua halunnu, eikä olis tehnyt minua jos olisi tienny että mun isä lähtee pois avioliitosta ja sitten kuolee. Hoki aina, että miksi hänen on pitänyt saada tällanen riippakivi jalkaan kun mä. Sellasen äidin kanssa mä kasvoin. Mun isä kuoli kun mä olin 6 vuotias, ei siis mitään muuta käsitystä siitä mitä mieltä mun isä musta oli eläessään kun äidin sanat, ei pienintäkään tietoo siitä oliko mun isä samaa mieltä musta, oliko mä sillekin riippakivi.
Minusta se oli ja on julminta mitä oma vanhempi voi lapselleen sanoa, että mä en haluu sua ja mä toivoisin ettei sua olis olemassakaan.
Mä olen katkaissut 17 vuotiaana tämän vuoksi kaikki yhteydet äitiini, mutta siitäkin huolimatta se on minun äitini, en mä pysty edes vihaan sitä, tunnen vaan pohjatonta suruu tästä.

Tieksä mun sydän halkee surusta sun lapses vuoksi. Mielessäs ajattele ihan mitä haluut, mutta onko sun aikuisen ihmisen pakko huutaa sun ajatukset ääneen kaikille!
Mä oon varma, että jokainen lapsi haluais ittelleen sellaset vanhemmat jotka rakastavat eivätkä sellasta joka dissaa lapsensa noin julmasti. Haluutko sä antaa sun lapselle saman taakan harteille mikä mulla on koko elämän ollut. Mä voin sanoo, että se taakka ei ole kevyt kantaa, eikä kukaan joka vähänkään tuntee empatiaa lastaan kohtaan, sano ikinä, ikinä lapsensa olemassa olosta tolleen niinku sä sanoit.

Kiitos kommentistasi.

Lapseni on minulle rakas ja mieluinen ja keskityn häneen silloin kun olen hänen kanssaan ja ikävöin häntä kovin muulloinkin. Meillä on mielestäni niin hyvä isä-lapsi -suhde kuin eron jälkeen etäisän kanssa on mahdollista. Myös vanhempi-lapsi -suhteeni puolisoni lapsiin on arvioni mukaan hyvä ja vahvistuu kaiken aikaa.

Suhtauduin oman lapseni tuloon alusta saakka myönteisesti. Yritimme häntä muutaman vuoden ja olimme myös vähällä aloittaa lapsettomuushoidot klinikalla. Raskauden aikana myönteinen suhtautumiseni vielä lisääntyi.

Omaa lastani alkuun pannessani minulla ei silti kuitenkaan ollut sellaista lapsitoivetta kuin nyt, että ajatus vauvasta olisi pyörinyt mielessä alinomaa. Saatoin ilmaista itseäni ensimmäisessä postauksessani tältä osin epätäsmällisesti kirjoittamalla, että minulla aiemmin "ei ollut tunnetta että tahtoisin saada lapsen".

Tässä on vain tainnut käydä niin, että ensimmäisen oman lapsen saamisen yhteydessä ja vauvan kanssa ollessa vasta älysin miten ihanaa se lapsen saaminen on. Siksi minulla on toiveena pikkuveli tai -sisko sekä omalle lapselleni että puolisoni lapsille meidän yhteisistä geeneistä ja ennen kaikkea vieläpä niin että kasvattaisimme hänet yhdessä.

Juttusi muuttuu entistä oudommaksi:
" Meillä on mielestäni niin hyvä isä-lapsi -suhde kuin eron jälkeen etäisän kanssa on mahdollista." Tästä saa sellaisen kuvan kuin sinä olisit tämä lapsi etkä etäisä, mikä väität olevasi ...

Ja entäs tämä:
"Saatoin ilmaista itseäni ensimmäisessä postauksessani tältä osin epätäsmällisesti kirjoittamalla, että minulla aiemmin "ei ollut tunnetta että tahtoisin saada lapsen".
Vastauksesi oli kuin poliitikon vastaus. Pyydän anteeksi.. jos...

Tämä aloitus on naisen kirjoittama provo.

Ei lapsia onneksi tekemällä tehdä, niitä saadaan jos niin on tarkoitettu. Jos vaimosi vastustaa ajatusta, sun täytyy kunnioittaa myös hänen mielipidettään. Hyvin ymmärrän, että vaimosi epäröi. Ikää alkaa olla ja varmasti mietityttää, miten jaksaisi pikkulapsiajan. Huonot kokemukset edellisestä liitosta vaikuttaa toki hänen ajatuksiinsa.
Teidän elämä voi olla muutenkin hyvää ilman uutta lasta. Teillähän on jo monta huolehdittavaa. Sinuna keskittyisin olemaan mahdollisimman hyvä isä omalle lapsellesi. Vietä aikaa hänen kanssaan enemmän vaikka etäisä oletkin. Hän on vielä pieni ja tarvitsee teidän tilanteessa hyvin paljon isää.kin.
Yhteinen lapsi yhdistäisi teitä vielä enemmän mutta onko parisuhteessanne jotain, jota täyttämään tai korjaamaan lapsen haluaisit? Jotenkin tulee sellainen vaikutelma. Ja myös että haluat sitoa vaimosi lapsen avulla vielä enemmän itseesi.
Kun olet yli nelikymppinen, niin ajattele, jaksaisitko oikeasti pienen vauvan tarpeista huolehtia yhdessä vaimosi kanssa? Jos muistat, se on aika vaativaa hommaa. Tehän alatte olla siinä iässä, että lapset kasvaa ja teille jää enemmän aikaa olla kaksistaan. Jää aikaa tehdä ns. aikuisten asioita. Aikaa nauttia toisistanne ja lapsista, joita teillä jo on.
Kunnioita vaimosi toivetta. Jos et siihen pysty, voi olla parempi pistää lakanat jakoon. Ja sun etsiä uusi nainen, joka haluaa lapsen kanssasi.
Hlökohtaisesti en itse ymmärrä, miksi pitää tehdä lapsia aina uuden ihmisen kanssa. Miksi olemassaolevat lapset ei sulle riitä?

Olen perheeni iltatähti, joka päätettiin tehdä noin 20 vuotta sitten lähes täsmälleen samassa tilanteessa kuin te olette nyt. Kehottaisin miettimään todella vakavasti miten asunto- ja raha-asiat menisivät jos uusi lapsi tulisi. Se merkitsisi isolla todennäköisyydellä muuttoa isompaan asuntoon minkä sijainti pitäisi kaiken kukkuraksi olla sopiva kaikille miettien tulevaisuutta. Se merkitsisi taas luultavimmin suuren lainan ottoa. Lisäksi lapsen kasvattaminen vauvasta aikuiseksi on sairaalloisen kallista. En oikeasti tiedä miten vanhempani pärjäävät, kun heillä ei ole paljoa säästöjä eläkepäiviään varten nyt 60-vuotiaina.

Ja minäkin tosiaan kehottaisin miettimään sitä jaksaisitteko enää yhden lapsen verran perheenlisäystä, koska keski-ikä on tosiaan alkamassa. Kun vertaan omaa lapsuuttani vanhempiin sisarpuoliini, niin ero on aivan mieletön. Minua ei viety pienenä kerhoihin, eikä minun kanssani jaksettu urheilla ja leikkiä läheskään yhtä paljon. Vanhempani ovat itsekkin harmitelleet sitä paljon, mutta sille ei vain voinut mitään.

Kiitos ajatuksistasi Miettikääjaksaminen. Taloudellinen puoli ja asuntoasiat eivät ois meillä ongelma. Jaksamisenkin pitäis mennä. Perheenlisäyksen osalta, tää alun nelikymppinen elämänvaihe ois minusta hyvä. Opiskelu- ja uran luomiskiireet on jo takana, ja vaikka tukka onkin lähtenyt niin kyl mä lasten kanssa käyn nytkin urheilemassa. Vaikka lasten kanssa voikin aikaa viettää niin monella tavalla ja kertyneestä elämänkokemuksestakin voi ammentaa.

Meilläkin on uusperhe, molemmilla lapsia. minulla 2, miehellä 1. Ikää n. 40v.

Me olemme päättäneet, että lapsia ei enempää tule. Rakastamme toisiamme, ja kaikkein tärkeintä on rakastaa niitä 3 lasta, jotka perheeseemme jo kuuluvat. He ansaitsevat huomiota meiltä molemmilta.

Uusi lapsi olisi rankka juttu, kun ikää jo on, taloudellisesti äitiyslomat jne... Ei kiitos. Vaikka rakastan lapsia yli kaiken, niin joskus on otettava järki käteen, ja keskityttävä siihen, mitä jo on!

Ehkä osa uusperheistä tekee lapsen, koska sen kuvitellaan sitovan vahvemmin yhteen. Höpö höpö! Parhaiten perheen sitoo yhteen, kun panostaa siihen olemassa olevaan. Antaa aikaa ja rakkautta, myös puolison lapsille. Se on perheen ydin.